Kommentaattori PS esitti joukon kysymyksiä edellisessä jutussa mainitsemani Norrménin talon mahdollisesta jälleenrakennuksesta. Yritän tässä vastata joihinkin niistä.
Rakennuksilla ja ihmisillä on eräs yhteinen piirre: elinkaarensa aikana ne uusiutuvat kaiken aikaa. Molemmissa on kuluvaa rakennusainesta, joka korvautuu tai jota korvataan vähän väliä. Rakennuksia korjataan tämän tästä, ja isompien katastrofien jälkeen ne usein rakennetaan uudelleen. Rooman Pantheon seisoo edelleen paikallaan, vaikka sitä on jo käyttötarkoituksiensakin vuoksi jouduttu muuttelemaan. Silti se on, lukemattomista korjauksista, ryöstöistä ja tuhoista huolimatta nimenomaan keisari Hadrianuksen 1900 vuotta sitten rakennuttama Pantheon.
Ateenan Parthenon kesti paikoillaan peräti 2100 vuotta, kunnes venetsialaisten tykinkuula räjäytti siellä olleen turkkilaisen ruutivaraston. Raunioina Parthenon on ollut vaivaiset 320 vuotta, ja mikäli sillä olisi vielä ollut riittävän vahva kulttikäyttö, se olisi jälleenrakennettu taas kerran. Kölnin doomin valmistuminen kesti 630 vuotta, ja silti se on goottilainen, ei 1800-luvun uusgoottilainen kirkko. Sääksmäen kirkko on keskiaikainen, vaikka sen sisusta on vasta 80 vuotta vanha, ja keskiaikaista siinä on tarkkaan ottaen enää länsi- ja itäpääty.
Ei riitä, ettei ihminen voi kahta kertaa astua samaan virtaan, vaan se toista kertaa virtaan yrittävä ihminen on muutenkin perusteellisesti eri ihminen, niin sisäisesti kuin materiaalisestikin. Mutta virta on silti sama, vaikka se olisi muutellut uomaansakin ajan pitkässä juoksussa. Ja onhan se ihminenkin tavallaan sama molemmilla kerroilla.
Rakennuksen massasta saattaa vain murto-osa olla alkuperäistä, ja sillä murto-osallakin saattaa olla merkitystä vain tutkijoille - sanokaamme vaikka dendrokronologisen ajanmäärittelyn vuoksi. Kuitenkin rakennusta voidaan pitää oman rakennusaikansa muistomerkkinä, aivan samoin kuin pidämme ihmistä samana, oli hän sitten 10- tai 70-vuotias, ja ehtinyt vaihtaa massansa jo moneen kertaan.
Jokainen isompi korjaus tai uudelleenrakennus tuo mukanaan oman aikansa tarpeet ja tekniikat. Vanhaan rakennukseen lisätyt vesi- ja viemärijohdot, hissit ym. osat vastaavat hyvin ihmiseen tehtyjä nivel- tai elinkorjauksia. Jos siis esimerkiksi Norrménin talo rakennettaisiin uudelleen, alkuperäisiin piirustuksiin pitäisi tehdä asianmukaisia korjauksia. Hyvin suunniteltuina nuio uuden ajan vaatimat lisäykset voidaan tehdä hyvin huomaamattomiksi. Samoin voidaan käyttää alkuperäisiä parempia materiaaleja, joita luultavasti olisi käytetty ennemmin tai myöhemmin, mikäli rakennus olisi saanut seistä pystyssä.
Tarrautuminen alkuperäisiin rakennusosiin, aineksiin tai tekniikoihin tuntuu monesti kertovan eräänlaisesta uskonnollisesta tai maagisesta viehtymyksestä materiaan liitettyjä mielteitä kohtaan. Pyhäinjäännösten kultti perustuu tähän samaan magiaan. Ja samaa henkeä tuntuu myös olevan niissä, jotka sitkeästi vaativat Finlandia-talon päällystämistä samalla epäonnistuneeksi todetulla Carraran marmorilla, vaikka saatavilla olisi jo uusia ja kestäviä keraamisia materiaaleja joita vain asiantuntijat läheltä katsoen pystyvät erottamaan tästä marmorista.
Tällaista magiikkaa ruvettiin yhdistämään taiteeseen vasta romanttisella 1800-luvulla. Jos ihmiset tietäisivät miten suuri osa Rubensin tai muiden klassikkojen tauluista on heidän firmansa taitavien apulaisten maalaamia, he kauhistuisivat. "Missä voisin nähdä sen kohdan jonka mestarin oma pensseli on ylimaallisen taitavan käden ohjaamana maalannut?" "Onko mestari varmasti koskenut omalla kädellään näihin kiilakehyksen puihin?"
Jälleenrakentamiseen kuuluu luonnollisesti myös rakennusten sisuksen säilyttäminen mahdollisimman alkuperäisen näköisinä. Vähemmän tärkeitä seiniä voi hyvin siirrellä, ja muuttaa huonejärjestystä. Mutta oleelliset osat, kuten porrashallit ja salit tulisi säilyttää entisen kaltaisina. Tätä ajatusta vastaan rikottiin rumasti, kun KOP "jälleenrakensi" Kämpin talon Esplanadilla. Samalla tuhottiin myös rakennuksen olennainen julkisivujärjestys, kun sille olennainen pitkä Kluuvikadun puoleinen fasadi katkaistiin ensimmäisen risaliitin kohdalta, ja loppu korvattiin brutaalilla uudisrakennuksella.
Arkkitehtien ja museoväen piirissä elää myös sitkeästi aate, jonka mukaan rakennuksissa pitäisi näkyä "ajallinen kerrostuneisuus". Vulgääreimmillään tämä toteutuu niin, että lisätyt uudet rakenteet muotoillaan erilleen vanhasta, ja ilmeisen mielellään myös mahdollisimman erilaisiksi ja huomiota herättäviksi. Tällaisia lisäyksiä on tehty joihinkin keskiaikaisiin kirkkoihin kuten Lohjalla, mutta rumimmillaan ne ovat silloin kun uusrenessanssitaloja on korotettu kerroksella tai parilla, ja seinäpinta ja ikkuna-aukot on muotoiltu modernin massateollisuuden tavoilla. Lisäyksiä ei ole yritettykään peitellä tyylihistorian kannalta soveltuvilla keinoilla, ja tätä perustellaan sitten aatteellisella sloganilla joka monesti on pelkkää sumutusta ja newspeakia.
Joissakin tapauksissa saattaisi rakennuksen siirtäminen toiseen paikkaan ollakin perusteltua, mikäli sen alkuperäinen ympäristö on ehditty muuttaa ratkaisevan toisenlaiseksi. Se on ratkaisuna ehkä viimeinen mahdollisuus, mutta ei taatusti kovin helppo.
Teenpä lopuksi ilkeämielisen kysymyksen. Jos Pisan kellotorni olisi ehtinyt sortua ennen perustusten korjaamista, tai se siitä huolimatta jossain vaiheessa sortuisi, miten se pitäisi uudelleen rakentaa? Vinoksiko, jolloin toistettaisiin ja 'sementoitaisiin' vanhojen rakennusmestarien harmillinen mokaus - vaiko suoraksi, sellaiseksi kuin hienot arkkitehdit sen olivat tarkoittaneet?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti