Professori Aarne Kinnunen taas ilmoittaa: Kieli luo estetiikan (Estetiikka, WSOY 2000). Tokihan tämä lause on Kinnusen tapaan vähintäänkin piilevästi ironinen. Itse asiassa hän esittää massoittain esimerkkejä siitä miten kieli nimenomaan sotkee ja kielellä nimenomaisesti sotketaan. Mutta kirjallisuusmiehenä Kinnunen ei pääse eroon kielestä, kuten eivät esteetikot yleensäkään pääse. Jo tehtävän määrittely, estetiikasta kirjoittaminen, sotkee esteetikon suohon ja upottaa kaunopuheen lentohiekkaan. Ja kielen avulla kaikkinaiset kielipelifilosofit, mutta myös taidepaavit ja hyvän maun arbiterit käyvät sitten toimeen sotkeakseen loputkin.
Esteetikkojen tehtävänä on ollut selvittää mitä on kauneus ja sellaisen kokeminen. Sen historia on täynnään kummallisuuksia. Mielestäni paras kommentti esteetikkojen teorioille on paradokseja ja ylösalaistuksia viljelleen Oscar Wilden tokaisu: "Ei pidä paikkaansa että taide jäljittelee luontoa. Luonto jäljittelee taidetta!" Tämän väitteen hän perustelee hyvin kirjassaan Valehtelun rappio. Missä olivatkaan sumuiset maisemat, ennenkuin William Turner alkoi maalata niitä?
Itse asiassa kauneuden perusteita ovat parhaiten selvitelleet arkkitehdit ja matemaatikot aina antiikista lähtien. Sukupolvelta toiselle periytyivät kauniiksi havaitut mittaus- ja sommittelutavat, jotka vasta 1900-luvulla näyttävät jääneen unohduksiin. Mutta tämä on luultavasti näköharha.
Matematiikka on se kieli jolla Jumala loi maailman, on Galilei mahdollisesti sanonut. Tällä hetkellä tiedetään hyvin, että niin elävä kuin elotonkin luonto noudattaa täsmällisesti matematiikan ja geometrian kielioppia. Monet koululaisetkin ovat laskeneet käpyjen suomujen tai asterikasvien mykeröiden spiraaleja, ja todenneet Fibonaccin sarjan ja kultaisen leikkauksen läsnäolon. Meidän ihmisten rakenne ja tapa havainnoida on tätä samaa juurta. Ei ole ihme että käpyä tai kukkamykeröä pidetään kauniina, nehän vain noudattavat luonnon perustopologiaa.
Ihminen havainnoi esimerkiksi arkkitehtuurin tai maalaustaiteen ilmiöitä vaistomaisen geometrisesti. Nopeasti hän havaitsee kauniiksi kokemansa rakennuksen yksityiskohdista kokonaisuuteen asti skaalautuvat suhteet, harmoniat ja muodot. Yksinkertaisten kokonaislukujen suhteet ovat kaiken aikaa kuuluvilla luonnossa, meidän korvamme tajuaa ne intervalleina ja musiikkina, ja ruumiillinen kokemuksemme täydentää asiaa. Elegantti melodia, tai tonaaliset jännitykset ja niiden purkautumiset vastaavat ruumiillisia kokemuksia, ja ne voidaan hyvin kääntää ruumiin liikkeiksi pantomiimin tai tanssin kautta.
Miksi paraabeli on sinänsäkin kauniiksi koettu muoto? Esimerkiksi sen vuoksi, että tunnemme sen kiven tai pallon lentoradasta, kun heitämme sitä ylöspäin tai toisillemme. Symmetria eri muodoissaan tulee suoraan luonnon rakenteista, ja se on koettavissa kauniiksi hyvinkin monimutkaisissa yhteyksissä. Värien keskinäinen harmonia tai jännite taiteessa seuraa suoraan silmän fysiikasta: mehän näemme jälkikuvissa komplementtivärit.
Minulle oli tutustuminen fraktaalien maailmaan 80-luvulla suunnaton elämys. Rakentelin ohjelmanpätkiä ja koodailin erilaisia kuvioita tuolloisilla alkeellisilla tietokoneillani. On yleisesti todettu ympäröivän luonnon ja maailman fraktaalinen perusrakenne, ja itsekin rakentelin ruudulle ja paperille erilaisia puita ja kasveja fraktaalisesti. Alla on Wikimedia Commonsin päivän kuvaksi 12.10.2010 valittu osasuurennos Mandelbrotin joukosta. Sen on Ultra Fractal 3 -ohjelmalla laatinut müncheniläinen laser-lääketieteen tutkija Wolfgang Beyer, ja se kertoo oikeastaan kaiken.
Kauneus johtuu luonnon ja meidän samansyntyisestä olemuksesta, ja on pohjimmiltaan matematiikkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti