lauantai 2. lokakuuta 2010

Siitä on jo 20 vuotta - Wie ist's eigentlich mit der Wiedervereinigung?


Kävin 80-luvun alussa kaksi kertaa DDR:ssä Yleisradion lähettämänä, ensin Berliinissä ja sitten Leipzigissa. Sen jälkeen olen jatkuvasti herättänyt ärtymystä, koska tapasin sanoa että kaikesta ikävästä huolimatta itse asiassa pidin enemmän olemisesta itäisessä Saksassa kuin läntisessä. Läntinen osa oli amerikanisoitunut pahoin, muuttunut räikeämmäksi. Itä-Saksa oli jotenkin "saksampi" kuin länsi.

Tänään Saksojen yhdistymisen 20-vuotispäivänä on Ilta-Sanomissa kolmatta sivua haastatteluita Berliinistä. Monilla oli hiukan samanlaisia käsityksiä kuin minulla. "DDR:stä kaipaan asioiden arvostamista. Kun kaikesta oli pulaa, tavaroista osattiin huolehtia ja iloita, olipa kyse sitten autosta, farkuista tai appelsiineistä", sanoi 39-vuotias nainen. "Nykyisessä Berliinissä kadut vaikuttavat kylmiltä ja kovilta. Elämä DDR:ssä oli sydämellisempää. Kaupunkilaiset huolehtivat toisistaan. Suurin osa kansasta eli vaaratonta arkista elämää", sanoi 46-vuotias mies.

"Monet olivat naiiveja ja pettyivät pahasti, kun länsi ei ollutkaan sen televisiomainosten paratiisi", sanoi 54-vuotias opettaja. Itäsaksalaisen kanssa avioitunut suomalaisnainen huomauttaa, että "Saksalaisissa tv-ohjelmissa esiintyvät edelleen ääripäät eli Stasi-miehet ja vastarintataistelijat. Heidän väliinsä mahtui kuitenkin paljon tavallisia ihmisiä. DDR:ssäkin elettiin tavallista elämää, mentiin naimisiin ja huviteltiin". Ja suomalainen arkkitehti kertoo, että ennen muurin murtumista Länsi-Berliinissä "elettiin kuin viimeistä päivää juhlien ja kuluttaen". Nyt sen sijaan länsi on pysähtynyt, ja itä alkanut kaikin tavoin kukoistaa, hän kertoo.

Leipzigissa minulla oli oppaana nuori suomenkielen opiskelija Karin C., jonka kanssa kiertelimme aluetta pieniä naapurikaupunkeja myöten. Taidehistoriallinen pätevyyteni teki Kariniin vaikutuksen, kun hän kerta toisensa jälkeen totesi esitteistä minun olleen oikeassa, mitä tuli esimerkiksi kirkkojen rakennushistoriaan ja ajoitukseen. Itse hän kertoi yhtenä syynä opiskeluunsa olleen, että sen avulla hänellä olisi mahdollisuus päästä "länteen" eli Suomeen.

Yleensä puhuimme hyvin avomielisesti asioista, ja ystävystyimme sen verran, että kirjeenvaihtoa jatkui jonkin aikaa matkan jälkeenkin. Olisi tietysti kiintoisaa tietää minkälaisen raportin Karin minusta antoi Stasille...

Mutta minulla oli aikaa kuljeskella vapaastikin aika rumasti jälleenrakennetussa kaupungissa, ja käydä iltaisin oluttuvissakin. Bachin kirkot katsastin, ja senkin niistä josta vastarinta sitten lähes 10 vuotta myöhemmin lähti tosissaan liikkeelle. Matkan kokemukset olivat kaikin tavoin myönteiset, eikä kauppojenkaan ankeus juurikaan häirinnyt - niissä oli samanlaista kuin meillä 60-luvulla. Sitä paitsi kirjakauppojen valikoimat korvasivat paljon - sieltä löysin monia teoksia joita tänäänkin saatan käyttää töissäni.

Vauraus, taloudellinen eriarvoisuus ja räikeät mainosvalot toisaalla, ja toisaalla taas hiljaisempi, vähävaraisempi mutta jotenkin leppoisampi ja tavallaan turvatumpikin elämä. Maailma ei ole mustavalkoinen, se on täynnä ääripäiden välisiä harmaasävyjä. Havaintopsykologia osoittaa, että hiukan harmaa näyttää vielä harmaamman rinnalla lähes valkoiselta. Kaikki on suhteellista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti