Taskunlämmintä, myhäillen

Lounaalla puheltiin liikuttavista ja taskunlämpöisistä lauluista ja sanonnoista. Sellaisista, jotka eivät nyt ihan hevosennaurua herätä, ennemminkin semmoisista hellyttävistä ja tuikitavallisista sattumuksista, joista kansan karttuisa suu kiteyttää vastaansanomattoman täydellisen kuvauksen.

Niinkuin se tosiystävyyden kuvaus, kun pojat olivat latotansseissa, ja toinen heistä onnistui saamaan saatinkin. Toinen jäi ulos uskollisena pakkaseen odottelemaan. Kun jonkin tunnin kuluttua onnekkaampi ystävyksistä palasi, toinen kysyi: "Saatiinks me?".

Kirjailija ja upseeri Terho A. Könönen sai jatkosodan aikana idean Suhmuran Santraan omasta nuoruudenkokemuksesta. 

"Niin pyysin mie korreinta suatolle piästä, tämä vastaa: 'Voi tokkiinsa jalkojas siästä. Niin pitkä matka, niin pitkä matka on suatolle Suhmuraan'."

"Nyt Mantalle mattoja puistelen

Ja lapsia liekuttelen.

Myös Suhmuran Santraa mie muistelen

Ja iäneti näin uattelen:

No pithän tok' arvata, se siitä tulloo,

Kun lähteekin pyörällä suatolle Mulloon,

Ja pitkä matka, ja pitkä matka on suatolle Suhmuraan".

Aivan tavallisen elämän tuikitavallisen tarinan voi esittää täydellisesti muutamalla kielikuvalla, jotka herättävät sympatiaa ja myhäilyä.

(Muloon on vain puolikas matka verrattuna Suhmuraan, polkupyörällä sotkien sinnekin on hikinen työmaa. Muttapa mitä mies ei tekisi verevän naiseläjän vuoksi? Olen itse ajanut 6-tietä Joensuuhun vasitenkin Santran ja Mantan vuoksi!)

 

Tämän tuikitavallisen tarinan voi tietysti pukea vähän koreampaankin kuosiin, jolloin hupi nousee tuosta hienostelusta. Niinpä Emma-valssissa väistämätön ja vääjäämätön katastrofi tapahtuu näin:

"Minä uskoin ja vannoin

Ja sormuksen annoin

Ja lupasin olla sun omasi

Sinä valasi taitoit

Ja lahjastani laitoit

Vain heiluvat renkahat korviisi."

Myös Matti Jurvan kupletissa pettymys on tietysti etukäteen arvattavissa. Niin käy tarinoissa aina, niissä todellisissa tarinoissa jotka ovat kertomisen väärtejä:

"Juna Kuopijoon kun tulj asemalle

siinä tillaukset tehtiin myö niin

jotta puistoon sen ison koevun alle

huomenillalla suavuttaisiinj.

Mutta Hilima, tuo Hilima ei tullunnakkaan

minä iteksein sain jiähä vua uottelemaan

Niin kaanis oli ilima

mutta kaaniimpi oli Hilima

niin hempeesti helema sillä tuulessa heilahtelj".

****

Nuorena, vain 25-vuotiaana syfilikseen kuollut tulenkantaja Unto Koskela julkaisi esikoiskokoelmansa Purjeet sumussa (Otava 1930). Miksi minun on mainittava hänen kuolinsyynsä? No, koska kokoelman suuressa ja kuolemattomassa mestariteoksessa tarinan henkilöiden sosiaalinen asema on herkullisesti ristiriidassa tekstin korkealentoisuuden kanssa. Siitä johtuu sen hykerryttävä kauneus ja väistämättömän myönteisen lämmittävä todellisuuden kuva. Pakkohan tämä helmi, Kuubalainen serenadi, on panna tähän kokonaisena:

Me tulimme kapakasta,

kai hiukkasen horjuen.

Oli lähtömaljoja juotu,

ja yö oli ihmeellinen.

Joku huomasi sattumalta

– se oli kai Watkinson –

että serenaadi sulle

ihan velvollisuutemme on.

Ja kolmisin seisahduimme

me alle sun ikkunas

ja punaisen lampun näimme

me palavan huoneessas.

Ah – muistan – ympärillä

on ihana Kuuban yö,

ja nuorena, hehkuvana

joka ainoa sydän lyö.

Me muistimme kuuman poves

ja keinuvan vartalos,

ja jokainen huulillansa

tuns vielä sun suutelos.

Ja me kaipasimme jälleen

sinun nauruas solisevaa –

Voi, miksi on jätettävä

tämä ihanain öitten maa!

Tom lauloi murheellisesti

ja säesti Watkinson.

Minä nielin kyyneleitä,

olin kovasti onneton.

– Niin, rakastin sinua silloin

ja rakastan vieläkin,

ja sun punainen sukkanauhas

on aarteeni kallehin.

Sinä avasit ikkunasi

ja kummasti hymyillen

sinä pudotit jokaiselle

tulipunaisen kukkasen.

Ja me itkimme haikeasti

ja horjuimme satamaan.

Ah, Kuuban helmi, sua

en unohda milloinkaan.