Ruben, Simeon, Levi, Juda... Oulun Siika on Pyhä Kala...

Eräs lempibloggereistani, eläköityvä virkamies Töölöntorin reunalta, vastapäätä ununu-taloa, äityi muistelemaan koulussa opittuja rimssuja. "Ruben, Simeon, Leevi, Juuda..." lohkeaa minultakin vaikka unissa. Tiedän myös että Oulun Siika on Pyhä Kala, ja saksan prepositiot osaan kuin vettä vaan. Tosin vasta puolen vuosisadan ikää lähestyvänä hoksasin (tuhmien isojen poikien vihjeestä), että datiivia tai akkusatiivia vaativat prepositiot muodostavat kokonaisen pornokertomuksen. En sitä tähän jäljennä, muut saksanlukijat tietävät sen, eikä muista ole niin väliä.

Sävelmällä 'Arvon mekin ansaitsemme' laulettu latinan akkusatiivia vaativien prepositioiden lista
Ante, apud, ad, adversus
Circum, circa, citra, cis...
on mielessä yhä, vaikken juurikaan kääntele tekstejä latinaksi, yritän vain ymmärtää latinalaisia tekstejä.

Tähtien kirjoluokituksetkin menevät minulla kuin konsanaan astronomeilla: "Oh, Be A Fine Girl, Kiss Me Right Now Sweetheart"!

Noiden osaamieni rimssujen määrä on melkoinen, ja suurin osa niistä on opittu lapsena koulussa. Käsitykseni mukaan nuoremmille sukupolville tuollaiset ovat täyttä hepreaa - minulle ei edes hebrea ole ihan kokonaan hepreaa, sillä olen sitäkin vähän opiskellut. Kysymys kuuluukin, onko tällaisista vanhanaikaisista opiskelutavoista ja -aiheista mitään hyötyä, ja samaa kysyy bloggeriystävänikin.

Ensin on tietysti kysyttävä vastakysymys: mitä tarkoitetaan "hyödyllä"? Selviää tenteistä, saa rahaa, tulee kuuluisaksi? Sivuasioita, vaikka joissakin tapauksissa ihan hyödyllisiä.

Varsinainen "hyöty" tulee siitä, että ymmärtää mahdollisimman monista asioista jotakin. Se edellyttää mahdollisimman suurta tietomäärää, aktiivista tai passiivista. Ja mikäli passiivista, tuollaiset mieleen jääneet värssyt ja hokemat tulevat helposti mieleen, ja johdattavat sitten muuhun hallussa olevaan tietomäärään.

Ylen tiedepalstalla tosin väitetään, että "Nykykäsityksen mukaan ulkoa opettelu on jokseenkin turhaa. Tieto pitää sulattaa ja ymmärtää". Tällainen nykykäsitys on mielestäni typerää ja tietämätöntä, ja rinnastan sen mediassa vallitsevaan tyhmyyden ja tietämättömyyden palvontaan jonkinlaisena demokraattisen tasa-arvon symbolina. Käyttääkseni modernimpaa nettikieltä: Ulkoa osatut rimssut ovat kuin näppäriä hakusanoja, joiden avulla syvempikin tieto löytyy - omien aivojen sopukoista.

Kivi pilailee Veljeksissä tällaisen typeryyden kanssa. Eero piikittelee Juhania, ja ehdottaa lukkarilta kysyttäväksi miten viisi miestä ja kaksi kalaa tulivat ruokituksi viidellätuhannella leivällä, johon isoveli tuhahtaa ettei noin vaikeaa asiaa tiedä edes piispakaan. Ja lukkari kysyy sitten, mikä oli Sepeteuksen poikain isän nimi, ja Juhani ihmettelee lukeeko sellainen hänenkin Testamentissaan...

Jaakobin poikain nimet ovat vain näennäisesti "tarpeetonta" tietoa. Se ei kuluta aivokapasiteettia millään tavalla, mutta voi tulla käyttöön monissa kulttuurisissa yhteyksissä. Mitä "kuolleisiin kieliin" tulee, kiitos latinan ja kreikan opintojeni ymmärrän paremmin avanseeratumpaa englantia, italiasta ja ranskasta nyt puhumattakaan. Ja väitänpä myös, että hebrean muinainen alkeiskurssi on minulle ollut hyödyksi monin tavoin.

Nuorena ylioppilaana olin täysihoitolassa samana kesänä jolloin olin suorittanut Jyväskylässä latinan pron. Siellä oli myös belgialainen perhe, jonka lapset hädissään kyselivät minne heidän äitinsä oli kadonnut. Kun en ranskaa osannut, arvelin että lapsilla oli koulussa latinaa, sivistynyt kun se perhe oli. Näin olikin, ja latinaksi selvitin sitten lapsille, että äiti oli mennyt metsään. Elementary dear Watson, mutta olipa ensimmäinen ja mieleen jäänyt kokemus "kuolleen kielen" voimasta!

(Kuva on muinaismuisto myös, tuota vaakunaa ei enää liene. Mikäpä olikaan pitäjä? Ja mikä on "ununu-talo"? Vihje: myös Töölöntorin reunalla, talo jonka avulla äitini totesi että olin 3-vuotiaana oppinut lukemaan.)