Kekkonen nuoli Stalinin ruumista, mutta...

Iltalehden julkaisema historialiite suomettumisesta on toimitettu hyvin, ja tuo vanhuksen mieleen kaikenmoista koettua. Lukuisia muistamiani yksityiskohtia teksteistä toki puuttuu, raivostuttavia ja naurettavia yrityksiä soveltaa vasallivaltion sensuuria ihmisiin ja institutioihin. Jopa eduskuntaa myöten puututtiin vaikkapa Helsingin kaupunginorkesterin konserttiohjelmistoon, ja pelkästään Kekkosen arvostelu johti eristämiseen ja jopa virkakieltoihin.

Kun IL:n Jukka Halonen ansiokkaasti listaa nöyristelyn pahimpia pohjakosketuksia, hän alottaa pääministeri Kekkosen puheesta Stalinin kuolinpäivänä kevättalvella 1953. Muistan tuon maaliskuisen päivän hyvin. Normaalit radio-ohjelmat keskeytettiin yhtäkkiä, ja lopun päivää soitettiin surumusiikkia. Välillä oli lyhyitä uutistiedotuksia ja ministerien ja poliitikkojen puheita. Kaikki tuntui jotenkin pelottavan oudolta ja kohtalokkaalta. Vanhempani ja muut sukulaiset vihasivat Stalinia synkästi, mutta eivät he silti iloisilta näyttäneet.

Kun nyt luin Kekkosen matelevaa Stalinin ylistystä, tuon päivän oudon synkkä tunnelma palasi mieleen, ja minusta alkoi tuntua että meidän tulevan diktaattorimme puhetapa oli tuiki tuttu historiasta. Näinhän oli aina puhuttu jumalille, muistutettu heitä siitä suunnattomasta hyvyydestä ja laupeudesta jota he olivat osoittaneet ihmispoloille. Samalla tavoin on aina puhuttu maallisille despooteille. Miksi?

Siksi, että niin jumalia kuin despoottejakin pelättiin. Mairittelevalla puheella ei välttämättä etsitty heidän kaveruuttaan, vaan yritettiin vedota heihin ikäänkuin ennalta ehkäisevästi. Suomalaiset hokivat uupumukseen asti miten itse Lenin oli antanut meille itsenäisyyden. Tarkoitus ei ollut ihan vilpitön: haluttiin varmistaa että jumalaksi korotetun neuvostomaan isän pyhiä päätöksiä ei olisi kovin soveliasta mennä kumoamaan. Stalinin kuoleman jälkeen ei kukaan voinut tietää mihin suuntaan pelätyn ja arvaamattoman naapurin kurssi tulisi kääntymään. Sen vuoksi oli välttämätöntä korostaa Stalinin hyvyyttä meitä kohtaan, hän kun ei lopultakaan miehittänyt Suomea eikä vienyt sen itsenäisyyttä, niinkuin kaikkialla muualla voitetuille tapahtui.

Niin vastenmielinen kuin Kekkosen puhe olikin, näkisin siinä kuitenkin ikivanhan käytännön heijastuman, sen seremoniallisen hyvittelyn joka kohdistettiin kaadetulle karhulle, ennalta arvaamattomille jumalille, sekä myös vielä eläville hirmuhallitsijoille. Tämä käytäntö on pohjaltaan tietysti maaginen, mutta poliittiseksi puheeksi muututtuaan sillä on myös tarkoitus muistuttaa uusia valtiaita sellaisella kielellä jota heidän toivottiin ymmärtävän.

Me elämme taas pelottavia aikoja, ja uhka näyttää tulevan samasta vanhasta suunnasta. Ehkä meidän johtavien poliitikkojemme puheita voisi myös tänään tarkastella maagisperäisen seremoniallisen hyvittelyrituaalin kannalta. En kuitenkaan ole varma siitä, päteekö tällainen perinteellinen asennoituminen enää tämän päivän valloitushaluisiin diktaattoreihin. Ehkäpä he sittenkin ymmärtävät paremmin konkreettisia ja materiaalisia tekoja.