Keskiyön mato Ikaalisissa

Hullun Tiedemiehen etäinen sukulainen, hullu dosentti S. Albert Kivinen julkaisi vuonna 1990 kirjan, josta hän teki tietoisesti kirjastojen painajaisen. "Merkilliset kirjoitukset" sisältävät sekä kauhunovelleja, okkultismia, parapsykologiaa, että filosofisia tutkielmia - jotka sivumennen sanoen aika saumattomasti liittyvät edellisiin aiheisiin. Mihin kohtaan Deweyn systeemiä kirjan voisi sijoittaa, mihin hyllyyn?

Kun kirjan osastot lukee järjestyksessä läpi, paljastuu merkillinen seikka: kaikkialla tämä suunnattoman oppinut vanhojen tekstien tutkija vyöryttää viitteitä muinaisiin teksteihin, ja kun hirveistä ja kielletyistä De Vermiis Mysteriis- ja Necronomicon-kirjoista on edennyt alkemistien ja havaintopsykologien sitaatteihin, niihin suhtautuu obliteskentisti niinkuin mihin tahansa alchemystiikkaan, eikä ole valmis uskomaan omiin opineerauksiin. (Älkää säikähtäkö, hullu dosenttimme luo kaiken aikaa hämäävää kudelmaa, käyttää lievästi erikoista terminologiaa, ja johdattaa meidät puoliuskon, puolireaalisen ja puolitietoisen puolihämärään!)

Rohkenen kuitenkin väittää, että tämän monisairaasti kiehtovan kirjan merkittävin jakso kuitenkin on kauhukertomus "Keskiyön mato Ikaalisissa", H.P.Lovecraftin perinteelle omistettu tarina nimettömistä kauhuista ja mystisistä tekstikatkelmista, jotka myllertävät käsityksen pirkanmaalaisen maaseudun rauhasta.

Perinteistä tapaa kunnioittaen kertomus alkaa kertojan muistelmilla nuoruuden Ikaalisista, ja oudoista ja mieleenjääneistä sanonnoista siellä. Omituisen sävyn sai varsinkin kauppalan pohjoispuolella Kyrösjärvessä sijaitseva Ruutinkari, jota kaihdettiin oudolla tavalla. Suuren merkityksen sai merkillinen perimätieto "matotuulesta" ja kalastajien käyttämästä kutunluusta verkoissaan. Sitten löytyi toista sataa vuotta vanha paperi outoine teksteineen:

Ies kuollut, äes kuollut,
Aasa tuhti mullinmallin.
Kutunluu ve'essä nukkuu,
Satakuua maan sisässä.

Tämän lisäksi löytyi saksankielinen sitaatti, peräisin Transsilvanian saksalaisten sanonnoista:

Astaroth, Sadok, Joch-so-tot,
Zathucker kommt, wenn die Kristalle rot.

Väliin tulee luku "Vanhan punakaartilaisen kertomus", joka sinänsä on aivan erinomainen juonellinen ja miljöötäluova oivallus. Yhä oudommaksi, suorastaan pelottavaksi muuttuu pieni Ruutinkari...

Lopulta kertoja tapaa - tietysti! - "hullun" Åbo Akademin kryptokronologian dosentin nimeltä  H. Herbert Blaadhin (huomaa nimimuoto!), jonka avulla Ruutinkarin sanoinkuvaamattomat kauhut lopulta väliaikaisesti kukistettiin.

Kulttikirjallisena suorituksena "Keskiyön Mato" on täysosuma. Kivinen on omaksunut Lovecraftin tyylin mainiosti. Tietty ominaissanasto toistuu jatkuvasti. Muinaiset salaiset mutta yllättävän useasta hyllystä löytyvät kirjat ovat "hirveitä" tai "kiellettyjä", kauhut nimettömiä ja henkilöt lähellä hulluutta. Itse asiassa Lovecraft ei pysty varsinaista kauhuntunnetta kuvaamaankaan, vaan selittää vain ettei kielessä ole tarvittavia sanoja.

Kivinen julistaa jälkisanoissaan, että pimeyden porttien sinetit ovat murtuneet, ja Lovecraftin hirviöt ovat rantautuneet Suomeen. Aiheellisesti hän kysyy, mitkä kauhun siivet havisevat Salon yllä, ja mikä hiipii Orimttilan yössä? Tunnettiinko Musta Hendekagramma jo Kajaanin linnassa?

Itse joudun vavisten myöntämään, että näin Ruutinkarin kerran omin kauhistunein silmin, kun kävin Ikaalisissa Kivistä tapaamassa... Nämä kolme pistettä ovat Lovecraftin yhteydessä aina erityisen tärkeitä...

IÄ! IÄ! TSATHOGGUA!