Kevät on ohi. Syksy lähenee.

Toukokuun viimeisen päivän viimeinen tunti on menossa. Kirjoitan jäähyväisiä keväälle, joka hetken kuluttua katoaa menneisyyteen. Joku saattaa myöhemmin kertoa tämän kevään muistiin painuneista hetkistä. Minä myös voin kertoa sellaisista, minullakin on ollut muistiin jääneitä hetkiä tänä keväänä.

Jonkun aikaa tästäkin keväästä kerrotaan, kunnes muistot haalistuvat ja katoavat menneisyyden mustaan aukkoon, jossa kaikki menettää ajallisen kiinnittymisensä ja ajalliset keskinäissuhteensa. "Oliko se silloin viisi kevättä sitten... vai viisi kymmentä...", yrittävät vielä hengissä olevat muistella. Kuolleilta ei edes kysytä.

Huomenaamulla kun herään - mikäli sellainen minulle suodaan - on kesästä kulunut jo kymmenen tuntia, seurannut kevään menneitä aikoja sinne samaan mustaan aukkoon. Enkä minä edes tiedä niistä mitään. Korkeintaan mielessä saattaa epämääräisesti häilyä jonkinlaisia kaikuja mahdollisesti nähdystä unesta.

Huomenna aamulla kesä on siis jo tehnyt sen, minkä se aina tekee: se on lyhentynyt. Enää kolme viikkoa auringolla on vielä aikaa nousta taivaankannen radallaan korkeammalle. Sitten se väsyy, vajoaa yhä alemmas, ja valmistautuu vielä joihinkin syksyn loistaviin hetkiinsä.

Kolme viikkoa, ja sitten kaikki on ohi. Syksy lähenee, illat pimenevät, lehdokin tuoksu katoaa metsästä. Luonto valmistautuu kuolemaan.

Näin se taas meni. Olisi pitänyt arvata.