Vanhempi herra heräsi nokkauniltaan, ja huomasi nukkuneensa jo puolitoista tuntia. Lisäksi hänellä oli lieviä tuntemuksia tarpeesta käydä kotinsa vähäisimmässä huoneessa. Niinpä hän nousi, ja avasi tämän vähäisen huoneen oven. Se huone oli paljon isompi ja korkeampi kuin hän muistikaan, pitkällä seinällä rapistunut istuin, ja sitä vastapäätä yhtä kulunut pesuallas. Kovin oli sekä huonekorkeus että pinta-ala huoneistossa kasvanut, ja siellä näkyi liikkuvan joku tuntematon henkilö. Tämä sanoi poistuvansa aivan heti, ja hävisi kohti eteistä.
Vanhempi herra huomasi makaavansa yhä vuoteellaan. Siispä hän nousi, vain todetakseen olevansa samanlaisessa isohkossa huoneistossa. Kaikkialla oli hämärää, mutta yhdessä huoneista näytti seisovan tummissa ulkovaatteissa oleva huppupäinen hahmo. Tämä vastasi kysymykseen aivan vanhanherran poikavainajan äänellä, ja näyttikin aluksi häneltä. Mutta valoon tultuaan ulkonäkö muuttui kokonaan.
Tämä nokkauniltaan herännyt ja tarpeilleen pyrkivä vanha herra huomasi jälleen loikovansa vuoteella. Hän nousi kolmannen kerran, vain havaitakseen huoneiston tilan olevan yhä vääristynyt. Häntä harmitti, ja harmin ärsyttämänä hän suorastaan tempautui ylös vuoteeltaan. Vihdoinkin tärppäsi. Hän palasi siihen todellisuuteen jossa hän oli ollut nokkaunilleen lähtiessään. Ja toimitti asiansa normaaliin tapaan mormaalilta näyttävässä eriössään.
No, tuo vanhempi herrasmies olin tietysti minä. Jos kirjoitan tällä tavoin omista asioistani, ne kertomukset liitetään automaattisesti vanhuuden etenemistä dokumentoivan sairaskertomuksen tarinoiden joukkoon. Tuskin minua suuresti auttaa selittely, että olen pelkästään luovan taiteilijan tarpeiksi kiinnittänyt yhä suurempaa huomiota päässäni tapahtuviin kummallisuuksiin.
Mutta en voi kuitenkaan olla miettimättä, että tällä tavoin moni meistä lähenee lähtöään. Yhä useammin joudutaan tilanteisiin joissa pohditaan koettua todellisuutta, ja vertaillaan sitä siihen todellisuuteen jonka "oikeasti" pitäisi olla olemassa. Ja sitten, lopulta, tyydytään siihen todellisuuteen minkälaisena se kulloinkin suostuu näyttäytymään. Ja sitten jää vain katsottavaksi, mitä sen jälkeen tapahtuu.
Otsikkokuva on Polanskin elokuvasta Inho. Siinä Catherine Deneuven esittämä tyttö on jo keskellä mielensä järkkymistä, ja huoneisto on jo alkanut muuttaa muotoaan hänen silmissään. Tyttö vajoaa yhä syvemmälle kauhuihin, mutta minun tapauksessani ei unista löydy kauhun häivähdystäkään. Kuva onkin vain näyttämässä miten tutut ympäristöt saattavat tyypillisesti muuttaa muotoaan valvetodellisuuden alla olevissa mielen liikahduksissa.
KR
VastaaPoistamikä totta mikä unta mikä mitäkin.
Niinpä.
Elävästi liikkuu päässäni, milloin vain haluan, kuva kummitädistäni Sillaisen sairaalan sängyn laidalle nousseena, kun olen juuri tullut huoneeseen.
- Terve!
- Onpa mukava kun pistäyvyit tätiäsi kahtomaan. Tuanon oltiin isän kanssa Pielisellä verkkoja laskemassa ja isä sano jotta ala vuan soutaa rantaa kohti, siellä ovat pyyytämässä.
Suap nähä onko uamulla uinu verkkoon kaloja.
Vähänkö että mitämitä, mietiskelin. En virkkanut että unestasi puhut; siitä vaan ihan luonnollisesti siirryttii kuulumisten vaihtamiseen ja jaksamiseen: - Onko poika käyny kahtomassa?
- Ei kun se asuu siellä Lahessa, ei sieltä niin vain tulla.
- Joko ne kohta laskee pois?
- Voip hyvinnii männä joulun yli ...
Unesta isän ihan oikeasti lyhyempi matka käydä luona kuin pojan junalla Lahdesta!
Ja yhtä totta.
Unet ovat tila jota ei ihmismiei pysty selittämään.
VastaaPoistaUnet ovat maailma jossa olemme kahden todellisuuden välillä.
Maailma, jossa haaveet ja pelot toteutuvat,,,
maailma, jossa kuolleet rakkaamme voivat kohdata meidät
maailma,jossa kaikki on mahdollista,,,,
"Monta vuotta myöhemmin- kenties viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua- Hän tuli luokseni. Olin onnellisesti parisuhteessa, poikani kasvoi ja elämäni oli kukkeimmillaan. En ollut ajatellut Häntä vuosikausiin.
Heräsin keskellä yötä, ja Hän seisoi vuoteeni vieressä. Hän oli yhtä todellinen kuin vieressäni nukkuva mieheni. Hän seisoi pitkänä ja suoraryhtisenä, mutta näytti nuoremmalta kuin jollaisena muistin Hänet. Hän näytti kuusissakymmenissä olevalta komealta mieheltä. Hän hymyili ja sanoi sitten: ” Sinä tiedät elämän salaisuuden, sillä sinä tiedät, kuinka rakastaa.”
Ja sitten Hän katosi...."
RK
Hieno kirjoitus. Aivot muuttuvat vaikka eivät sairastuisikaan. Ehkä vanhempi herra kuitenkin viipyili unen ja valveen välitilassa, joka lienee alttein surrealistiselle luovuudelle. Ihania ja ravistavia ovat ne hetket, jolloin voi hetkeksi jäädä uneen makaamaan. Unen sokkelot ja sävyt kun kohta kuitenkin raivostuttavasti pakenevat kuin seitti tuuleen.
VastaaPoista