Niin kaunis on...? Synkeä parahdus.

Tulin vahingokseni 45 vuotta sitten tehneeksi laulun, joka onkin hyvä, ja kovin suosittu. Se on tehty nk. klassisen musiikin perinteen mukaisesti, niin että melodia, bassolinja ja soinnutus kuuluvat yhteen, eikä niitä ole soveliasta muuttaa - enempää kuin tietysti sanojakaan. Tällaisena sävellyksenä "Niin kaunis on maa" on periaatteessa tekijänoikeuslain suojaama.

Mutta niinpä ei käytännössä olekaan. Minulle on kerrottu, että laulu on luokiteltu nk. iskelmäksi, jolla ei ole samanlaista suojaa kuin klassisella musiikilla. Niinpä Teosto ei valvokaan tuon laulun julkaisijoita, sovittajia ja esittäjiä juuri mitenkään.

Kävin läpi laulustani YouTubeen lähetettyjä versioita noin kaksi ruudullista, eli pienen osan tarjonnasta, ja tulos oli masentava. Lukemattomat iskelmälaulajat ja muut yrittäjät ovat käyneet apajalla, kuittailemassa itselleen lisätuloja minun "keksinnölläni". Jotkut esitykset ovat kuin suoranaista pilkantekoa, jotkut kuin välinpitämättömästi huitaistuja. Joukossa on tietysti myös täysien amatöörien lähettämiä esityksiä, enkä niistä haluaisi sanoa mitään, vaikka moni yritys onkin  jäänyt vain yritykseksi.

Mutta kun ammattilaiset ovat asialla, silloin on syytä sanoa tiukastikin. Viihdemusiikissa on yleisenä tapana, että kukin sovittaja kusaisee mukaan omat tunnushajunsa, usein vähääkään välittämättä siitä mitä säveltäjä on tarkoittanut. Se tarkoitus näkyy julkisesti saatavilla olevista nuoteista, joihin on merkitty kaikki tarpeellinen. Klassisen musiikin puolella sovittaminen tarkoittaa sävellyksen siirtämistä sellaisenaan esimerkiksi uusien soittimien muodostamalle yhtyeelle. Bachia voidaan soittaa urkujen tai jousiorkesterin sijasta harmonikalla tai puhallinyhtyeellä, ja klassisen musiikin sovittaja siirtää alkuperäisestä kaiken uuteen versioon, jossa ainoastaan soittimen erikoisluonne tai rajoitukset muuttavat sävelkulkuja.

Mutta viihdemusiikin käytännöt ovat erilaisia, ja muistuttavat mitä tahansa massatehtailtuja korvikemössöjä. Jos klassinen säveltäjä (kuten minä) kirjoittaa johonkin äänilinjaan tauon, se tauko kuuluu sävellykseen, ja toistuu sovitusten vastaavissa kohdissa. Mutta viihdemusiikissa kaikki tauot ja muut poikkeavuudet ikäänkuin täytetään samalla totunnaisella massalla yhtenäiseksi puuroksi. Suurin osa "sovittajista" on sitäpaitsi jättänyt ymmärtämättä erään soinnutuksen tärkeimmän kohdan. Ensimmäisen säkeistön sanalla "ystävä" on merkittävä riitasointu, joka purkautuu aivan tietyllä tavalla. Se on usein siis korvattu yksinkertaisemmilla soinnuilla, jolloin koko idea katoaa.

Muuan sovittaja ilmoittaa YouTubessa, että minun soinnutukseni ei anna tilaa luovuudelle. Ei sen ole tarkoituskaan. Jos sovittajalla on paljon luovuutta, tehköön sitten omia sävellyksiä.

Näin kauan sitten, olisiko ollut vielä 70-lukua, Fazerin uuden koululaulukirjan nuoteissa tämän laulun, uudestaan tavanomaiseen tylsään tapaan soinnutettuna. Ilmoitin firmalle, että jos sen on pakko parantaa minun soinnutustani, niin kappale ei ole heidän korkean tasonsa arvoinen, ja kielsin sen painamisen. Nyt en enää voi tehdä yhtään mitään. Jos Fiskarsin saksia kopioidaan huonosti muualla, iso firma nostaa asiasta suuren melun. Minä en ole suuri firma, vaan bladi yksinäinen maalaissäveltäjä, jolla ei ole käytännössä edes tekijänoikeuslain suojaa.

Koska laulua soitetaan usein kirkoissa, olen lukenut että sitä on suunniteltu otettavaksi mukaan jonkinlaisiin virsikirjoihin. Ilmoitan täten, että en hyväksy asiaa, en ainakaan jos laulua jollakin tavoin muutetaan, musiikiltaan tai sanoiltaan. Ja toivon myös, että kappale pääsisi takaisin esimerkiksi koulujen kevätjuhliin, joissa sitä vielä muutamia vuosikymmeniä sitten paljon esitettiin. Se ei ole pelkästään kuoleman laulu, vaan mitä suurimmassa määrin myös elämän.

Epämiellyttävää, että katsoin tällaisen parkumisen tässä vaiheessa tarpeelliseksi. Mutta olen vielä hengissä. Kuolleillehan saa sitten tehdä mitä lystätään...

Öillisiä mietteitä, yöseen aikaan

Keskiyö. Sääksmäki 20.6.2016

Porilaine-lehti on järjestänyt äänestyksen Porin murteen kauneimmista sanoista. Joidenkin mielestä Porin murteessa ei voi olla yhtään kaunista sanaa. Porilaisten mukaan taas seutu on maassa ainoa jossa ei puhut mittää murret. Itse kuulun niihin joille länsimurteet ovat läheisimpiä, varsinkin Varsinais-Suomen ja Hämeen kielet. Kaikki kunnia toki itäisillekin kielille kuten veännellen-keännellen-savolle ja kauniille karjalalle.

Porilaine on valinnut joukon sanoja, joista osa kuuluu aivan tavalliseen länsisuomalaiseen sanastoon, kuten kui, yhtäkkii tai tiäksää, osa taas kyökki- ja suomenruotsiin, kuten vakstuuki ja tuffa. Ruotsin vaikutushan on suuri kaikissa länsimurteissa Pohjanmaalle asti, aivan ymmärrettävistä syistä johtuen. Vanha ruotsinkielinen asutus, meri, ja vanha virka- ja yläluokan kieli ovat siihen epäilemättä syynä.

 Tätä kirjoittaessani on yö, ja se tuo mieleeni heti hämäläisen Aleksis Kiven käyttämät sanat, jotka esiintyvät tuossa otsikossa. Suurenmoisen kauniissa runossa Suomenmaa on seuraavat säkeet:

Kun yöseen halla hyyrteinen
vei vainiomme viljasen

Miten tehokas onkaan myös sana 'hyyrteinen'! Se on aktiivisempi ja värisyttävämpi kuin yleisempi 'huurteinen'. Ja kuinka kauniita ovat tässäkin Kiven alku- ja sisäsoinnut! Tuon runon voisi muuten laulaa Maamme-laulun sävelmällä tai Runebergin omalla Vårt land -melodialla. Olen käsitellyt tätä aihetta parikin kertaa blogissa, esimerkiksi tässä ja tässä.

Toisessa hykerryttävässä runossaan Kivi kuvailee helkaa, kevätjuhlaa ulineen - mikä todistanee että perinne oli elänyt vielä hänen aikanaan muuallakin Hämeessä kuin Sääksmäen Ritvalassa. Helavalkea-runossa on säe

öillisten liekkien lumovas loistees

jonka ällällinen alku- ja sisäsoinnutus on taas yhtä lumovaa kuin helkatulien liekit. Ja vaaleatukkaista neitoa kuvatessaan Kivi suorastaan tuhlailee sointuisuutta:

Kas kuinka kiharans karkelos liehuu,
karkelos kalliolla

Päinvastoin kuin kai useimmat minä pidän sanaa 'yö' äärimmäisen kauniina, kaikkine taivutusmuotoineen. Yö, yöllä, yöseen, öin, öinen, öillinen. Sana on kaunis kuin kesäyö, jonka olen kuvannut eteläisistä ikkunoistani, ja liittänyt tämän jutun alkuun.

Eurooppalainen joulupukki, ei Disneyn!

Kuvassa vierellä on satavuotias joulupukkimme jouluna 2006. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin hän ilmestyy jälleen kuten joka joulu, mutta entistettynä ja ehostettuna. Koko pään peittävä maski oli edellisen kerran ehostettu 50 vuotta sitten. Joulupukkimme ehostaa itseään siis maltilliseen tahtiin, puolen vuosisadan välein.

Pukin sisällä on esikoispoikani, viimeisenä joulunaan.



Syy miksi palaan tähän perinteiseen pukkiimme on, että viime joulun tienoilla medioissa vyörytettiin jälleen joulupukin historiaa väärin ja pintapuolisesti. Anglosaksinen mainostus nojaa yhä siihen, että Coca-cola olisi lanseerannut pukin 1930-luvun alussa Amerikassa, ja siitä se olisi sitten muka levinnyt vanhaan Eurooppaankin. Saksassa ja Itävallassa on syntynyt jenkkipukin vastainen liikehdintä, joka on ajanut sen ulos monilta joulumarkkinoilta. Toden totta, meillä EU:ssa joulupukilla on tosivanha historia. Tässä kuvia 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta Saksasta ja Ranskasta:

Meidän pukkimme on hankittu Saksasta joskus ennen vuotta 1910, luultavasti isoisäni isän, valtiopäivämies ja kauppias Victor Rydmanin monilta matkoilta, ja se on ollut viimeistään vuodesta 1910 jatkuvassa käytössä. Pukin punainen viitta liepeiden ja hihansuiden valkoisine meanderikoristeineen on 1890-luvulta, villaa, ja yhä täydessä kunnossa.

Me emme mitenkään olleet uranuurtajia. Maaseudulla pukit kulkivat esimerkiksi tuohinaamarein varustettuina, ja olivat nimestään huolimatta siis miehiä, ainakin ihmisiä. Kaupungissa (mies)pukit yleistyivät viime vuosisadan alussa, ja pukeutuivat kuvista päätellen milloin minkäkin väriseen turkkiin tai viittaan. Perheemme joululahjalistoja on säilynyt vuodesta 1914 eteenpäin, ja äskettäin löysin vanhimman säilyneen kirjeen joulupukille. Sen on kirjoittanut 1906 syntynyt vanhin tätini arvatenkin joskus 1912-13. 

Kuoressa on isoäitini nimikirjaimet - kirjekuoret ja -paperit on painettu hänen isänsä litografi Gustaf Arvidssonin kirjapainossa. Pikkuneidin kirje kuuluu: OM JYLBOCK TYCKER JYLBOCK SÅ HEMTA - EN - DOCKA - ÅT MEI. Ja nimi, ylösalaisin: KARIN - RYDMAN.

Huomatkaa: Alusta lähtien joulu-ukkoa on meillä kutsuttu nimellä Julbocken, mikä osoittaa suomenkielen vaikutusta suomenruotsiin, jossa yleisempi ilmaus toki on Julgubben (kuten saksassa, der Weihnachtsmann). Ruotsissa julbock tarkoittaa yhä olki- tms. pukkia, ja itse ukkoa kutsutaan nimellä (Jul)tomten. 

Nämä huomiot osoittavat, että joulupukin historiaa ei todellakaan ole kirjoittanut Coca-cola eikä Walt Disney, ja jos meidän pukkimme sattuisi käymään saksankielisen alueen anti-disney-markkinoilla, hän sulautuisi joukkoon oikein hyvin. Niin, ja meidän pukkimme ei takuuvarmasti sataan vuoteen ole sanonut "Hou hou", vaan läsnäolijoiden äidinkielestä riippumatta "Jaaa, jaaa... Nuuuu ä de juuuuul igennnn..."

Vielä muutama kuva yli sadan virkavuoden ylittäneestä pukistamme. Kuvat osoittavat miten ilmeikäs tällainen koko pään peittävä naamari voi olla.

(Vuonna 2012 kirjoitetun blogin mukaan.)

Miksi en lähetä joulukortteja

Saan joka vuosi tukun ystävällisiä joulukortteja, joista nyt kiitän. Saan niistä myös aina omantunnontuskia. Mutta en voi lapsuustraumoilleni mitään. En lähetä kortteja lainkaan, ja syy on tässä:

Useita viikkoja ennen joulua isä avasi jykevän kirjoituspöytänsä laatikon, ja otti esiin paksun nivaskan niitä nelisivuisia ruudullisia paperiarkkeja. Ja sitten hän huokaisi hyvin syvään. Joulustressi oli alkanut, ja se tarttui välittömästi äitiinkin. Arkeille oli kirjoitettu kymmeniä ja taas kymmeniä nimiä ja osoitteita, ja niitä isäni alkoi kirjoittaa salkusta purkamaansa valtaisaan joulukorttinippuun.

Sieltä täältä oli joku nimi pyyhitty yli. Vastaanottajat olivat ehkä kuolleet, tai heille ei muista syistä johtuen enää kortteja kirjoitettu. Ehkäpä he olivat liian monta kertaa itse olleet lähettämättä korttia, tai muuten irtautuneet näistä sosiaalisista ympyröistä.

Korttien kirjoittamisessa meni ilta toisensa jälkeen. Kun omasta postiluukusta alkoi tipahdella kortteja, lähettäjien nimet tutkittiin huolella, ja heidän osoitetietojensa sivuun merkittiin niinsanottu ruksi. Mutta jos lähettäjän nimeä ei ollut valtavassa listassa, syntyi paniikki. Uuden kortinlähettäjän osoite ongittiin selville, ja heille lähetettiin kiireesti vastauskortti. Jos joulu oli jo parin päivän päässä, heille lähetettiin uudenvuoden kortti, jollaisia voi erikseen ostaa.

Joulu ei pyyhkinyt korttistressiä, sillä kortteja tuli vielä pyhien jälkeenkin, ja usein ne vaativat nopeita vastatoimia. Itse asiassa vasta tammikuun alkupuolella isäni saattoi huojentuneena hengähtää. Hänen kokemansa stressi ylitti kaikki muut joulunajan stressinaiheet, kuten että tuliko nyt jokaiselle sukulaistädille välttämätön pikkulahja, saiko mistään edes välttävää kinkkua, lipeäkalaa ja muita jouluruokia. Pari kertaa äidiltä pääsi itku, kun isä ei saanut irti muuta kuin punaisia tai sitten puolivihreitä perunoita. (Tämä muistikuva saattaa olla keväämmältä, kun omasta laarista perunat jo olivat loppuneet tai pilalle paleltuneet.)

Jo silloin muinoin, 70 vuotta sitten päätin pyhästi, että isoksi tultuani en lähde tähän souviin mukaan, ja päätös on pitänyt kuta kuinkin tarkkaan sen jälkeen. Joitakin muinaisia neitejä lukuunottamatta, joille ei kehdannut kirjeitä lähetellä eikä puhelimella soittaa.

Joten kaikki ystävät ja tuttavat, älkää nyt loukkaantuko. Sillä minulla on ollut ankea lapsuus. Ja yllä on kortti kaikille.

(Julkaistu edellisen kerran 15.12.2012)

Lapsuuden salakieliä

1
Mitivitä tätivämä otivon? Jotivokaisen sativanan etivensimmäisen tativavun jätivälkeen litivisätään tativavu "titiviv" jativa etivensimmäisen tativavun votivokaali. Mytivyös ytivyksi tativavu sativaa tätivämän litivisäyksen.

Tativalititiviainen (Kutivuva Lutivuontopotivortti)

2

Komotäntti konontti koinentontti kolainensantti koilikintti. Koljonpantti koikeampivantti kuhuapuntti. Koipivontti kollaontti kottäentti kossakintäntti konontti korheitävintti?

Konttikontti

3

Käsmi mätä tensit on!

Kuukuk kuukuk kanakau kuukuk,
maanSai nallaran kuttaarui.
Ei leo taruuh nallaran
kajo nunmi tanikul nattaakan.

Nestamo talaulus leetu vinhy kojahaus kun tänii laitäl sitteleekä!

Kikä (menSuo toluon)

Sumu

Sumu peitti Pappilanlahden ohuena harsona. Sitten se alkoi laajeta, ja ryömi rantapellon rinteille kohti kirkonmäkeä. Rannan puista näkyi enää latvoja, kun sumu saavutti asutuksen. Kohta se peitti talot, joiden ikkunoista näkyi pelkkää läpitunkematonta harmautta.

Sumun tuoksu oli vahva. Suljin kaikki ikkunat, jottei märän maan tuoksu pääsisi sisään. Oli aivan hiljaista. 

Ikkunan takana näkymättömissä oli neljän koivunkannon ryhmä. Koivut oli kaadettu vuosia sitten, kun pelättiin puiden vahingoittavan asumusta. Vaikka sumu oli läpitunkematonta, minusta alkoi tuntua siltä kuin koivujen rungot jälleen kohoaisivat paikoillaan siellä muutaman askelen päässä.

Sitten ne alkoivat puhua minulle. Ei sanoin, eikä äännellen, ei ajatuksin eikä tuntemuksin. Minä vain yksinkertaisesti tiesin heidät ja heidän olemassaolonsa, heidän erilaiset olomuotonsa erilaisina aikoina. Istuin ikkunasohvalla kadonneita puita aistien, kun se sohvakin alkoi puhua, ja jos se puhetta oli, niin ääni oli minun itseni. ”Ensimmäinen huonekalu jonka minä ja nuori vaimoni ostimme”, se ikäänkuin viestitti.

Sumu pysyi ikkunoiden takana yhä sakeana, ja ulkona oli ilmeisesti hiiren hiljaista. Mutta sisällä alkoi olla levotonta. Huonekalut alkoivat toinen toisensa jälkeen vaatia huomiota itselleen. Vanha puhki kulunut nahkanojatuoli tavotteli arvovaltaisuutta. Melkein näin isoisäni istumassa siinä, ja sanomassa jotensakin seuraavaa: ”Kukaan muu ei tohdi istua tässä, mutta sinä saat”…

Tietenkään mitään ääniä ei kuulunut. Mutta jos olisi kuulunut, kirjahyllyt kaikissa huoneissa olisivat olleet pahimmasta päästä. Mikä muistutti olevansa vanhin kaikista, minuakin vanhempi, mikä taas ylpeili vuosikymmenten pölyn ja patinan tehneen siitä lämpimän pehmeän. Ja kirjat sitten! Tuhansin äänin ne olisivat mainostaneet itseään. ”Lue minut! Lue minut taas! Minusta sinä pidit eniten! Mutta minä olen sinun harvinainen aarteesi!”

Paperikasat - kukin kymmenistä tuhansista lehdyköistä erikseen - ja pikkuesineet yrittivät päteä kukin tavallaan. Pölyhiukkaset kaikkialla, vaatemytyt, kupit ja kulhot, kaikki pyrkivät omilla tavoillaan huomatuiksi. Ja kaiken takana olisi voinut kuulua narisevan toteava ääni seinistä, katoista, lattioista ja ovista: ”Mutta me emme ole sinun. Meidät omistaa kaupunki, joka antaa sinun vielä asua joukossamme”.

Tässä hirmuisessa metelissä minussa kiehahti, ja huusin: ”Minä tiedän kuka olen! Ja minä tiedän mistä tänne tulin! Ja miksi!”

Samassa huomasin sumun nopeasti hälvenevän. Avasin ulko-oven ja astuin pihalle. Aurinko paistoi lämpimästi, ilma tuoksui keskikesältä, ja huomasin että kaikkialla oli kissankelloja kukassa. Kissankelloja oli joka paikassa, enkä koskaan ollut nähnyt niitä näin paljon.

Kurkussa tuntui vähän karhealta. Olinko huutanut äskettäin, ja mitä? En muistanut, minulla ei ollut selvää muistikuvaa huutamisesta. Ja nopeasti unohdinkin koko asian. 

Seikkailulla todellisuuksien välissä

Vanhempi herra heräsi nokkauniltaan, ja huomasi nukkuneensa jo puolitoista tuntia. Lisäksi hänellä oli lieviä tuntemuksia tarpeesta käydä kotinsa vähäisimmässä huoneessa. Niinpä hän nousi, ja avasi tämän vähäisen huoneen oven. Se huone oli paljon isompi ja korkeampi kuin hän muistikaan, pitkällä seinällä rapistunut istuin, ja sitä vastapäätä yhtä kulunut pesuallas. Kovin oli sekä huonekorkeus että pinta-ala huoneistossa kasvanut, ja siellä näkyi liikkuvan joku tuntematon henkilö. Tämä sanoi poistuvansa aivan heti, ja hävisi kohti eteistä.

Vanhempi herra huomasi makaavansa yhä vuoteellaan. Siispä hän nousi, vain todetakseen olevansa samanlaisessa isohkossa huoneistossa. Kaikkialla oli hämärää, mutta yhdessä huoneista näytti seisovan tummissa ulkovaatteissa oleva huppupäinen hahmo. Tämä vastasi kysymykseen aivan vanhanherran poikavainajan äänellä, ja näyttikin aluksi häneltä. Mutta valoon tultuaan ulkonäkö muuttui kokonaan.

Tämä nokkauniltaan herännyt ja tarpeilleen pyrkivä vanha herra huomasi jälleen loikovansa vuoteella. Hän nousi kolmannen kerran, vain havaitakseen huoneiston tilan olevan yhä vääristynyt. Häntä harmitti, ja harmin ärsyttämänä hän suorastaan tempautui ylös vuoteeltaan. Vihdoinkin tärppäsi. Hän palasi siihen todellisuuteen jossa hän oli ollut nokkaunilleen lähtiessään. Ja toimitti asiansa normaaliin tapaan mormaalilta näyttävässä eriössään.

No, tuo vanhempi herrasmies olin tietysti minä. Jos kirjoitan tällä tavoin omista asioistani, ne kertomukset liitetään automaattisesti vanhuuden etenemistä dokumentoivan sairaskertomuksen tarinoiden joukkoon. Tuskin minua suuresti auttaa selittely, että olen pelkästään luovan taiteilijan tarpeiksi kiinnittänyt yhä suurempaa huomiota päässäni tapahtuviin kummallisuuksiin.

Mutta en voi kuitenkaan olla miettimättä, että tällä tavoin moni meistä lähenee lähtöään. Yhä useammin joudutaan tilanteisiin joissa pohditaan koettua todellisuutta, ja vertaillaan sitä siihen todellisuuteen jonka "oikeasti" pitäisi olla olemassa. Ja sitten, lopulta, tyydytään siihen todellisuuteen minkälaisena se kulloinkin suostuu näyttäytymään. Ja sitten jää vain katsottavaksi, mitä sen jälkeen tapahtuu.

Otsikkokuva on Polanskin elokuvasta Inho. Siinä Catherine Deneuven esittämä tyttö on jo keskellä mielensä järkkymistä, ja huoneisto on jo alkanut muuttaa muotoaan hänen silmissään. Tyttö vajoaa yhä syvemmälle kauhuihin, mutta minun tapauksessani ei unista löydy kauhun häivähdystäkään. Kuva onkin vain näyttämässä miten tutut ympäristöt saattavat tyypillisesti muuttaa muotoaan valvetodellisuuden alla olevissa mielen liikahduksissa.  

Salaliittoteoria ja luontojärkytys

Suomi(kin) myy aseita Lähi-Itään. Amerikkalaiset pommittavat muslimimaissa. Venäläiset pommittavat Syyriassa. Länsi loi Al-Qaidan ja talebanit. Mitä järkeä tässä on?

On ehkä paljonkin, mikäli uusi salaliittoteoriani pitää paikkansa. Sen mukaan näet Venäjä, Eurooppa ja USA ovat salaliitossa keskenään. Ne ovat huomanneet, että väestönkasvu muslimimaissa on hallitsematonta, ja vaarantaa ympäröivät maat. Ne ovat myös huomanneet, että muslimit pitävät innokkaasti toistensa tappamisesta. Niinpä nämä salaliittolaiset syytävät aseita muslimialueille, jotta nämä tappaisivat toinen toisensa. Ja koska nämä muslimit eivät oikein osaa tapella tehokkaasti, salaliittolaiset auttavat siinä vähän. Sanokaa keksittekö parempaa selitystä tälle järjettömältä tuntuvalle tilanteelle?

*

 Nämä kaksi otsikkoa poimin tämän päivän Ilta-Sanomista. Ensimmäisessä videossa joukko käärmeitä yrittää saalistaa erämaassa iguaaniliskoa, joka onnistuu kuitenkin pakenemaan omiensa joukkoon. Toisella videolla pingviinit tappelevat kovasti keskenään.

Onhan tämä järkyttävää. Luonto on tosi järkyttävä ilmiö. Eläimet tekevät siellä pahaa toisilleen, tappavat ja syövät toisiaan. Eivät kunnon kansalaiset, lapsiaan kaikelta pahalta varjelevat hyvät ihmiset voi tällaista katsella parhaaseen lähetysaikaan. Kiellettävähän tällaiset raa'at videot on! Näytettäköön ennemmin puhdasta betoniviidakkoa, jossa pahikset ja hyvikset tappavat toisiaan. Se on sentään luonnollista ja esikuvallista.

Toimittajista en sano mitään. Puhuminen heidän kyynisyydestään olisi pelkkää triviaalia toiston toistoa. Ja menettäähän sellainen toimittaja pian työnsä, joka ei päivässä kykene laatimaan ainakin muutamia järkyttäviä, hyytäviä, jäätäviä ja tyrmääviä pelotusotsikoita.

Ulos sokkelosta

Joskus aivan nuorena kävin muutaman kerran Linnanmäen peilisokkelossa.  Aluksi oli tietysti hauska kulkea siinä umpimähkään, mutta sitten sitä rupesi miettimään että entäpä jos tulisikin hätä - miten sokkelosta varmimmin pääsisi ulos? Kun tiesin että sokkelossa oli ulkoseinät ja yhdessä seinässä ovi, keksin luultavasti ihan itse tämän kuuluisan "vasemman käden säännön". Kun seuraa vasemman käden puoleista seinää, tulee varmasti kiertäneeksi umpikujia, mutta ennemmin tai myöhemmin saapuu ovelle. Edellyttäen ettei sokkelo muutu välillä. Alla on sokkelo, johon olen punaisella piirtänyt tämän vasemman käden mukaisen reitin.

Mutta taannoin olin unessa aivan toisenlaisessa sokkelossa. Siinä oli neliön muotoisia, keskenään aivan saman näköisiä huoneita, joiden kaikilla neljällä seinällä oli ovi:

Kuljin umpimähkään huoneesta toiseen, enkä havaittavasti edistynyt poispääsyn suhteen. Sitten ryhdyin tussikynällä merkitsemään ovia joista olin kulkenut. Unessahan sellainen on aina tarvittaessa käsillä. Kun tulin huoneeseen jossa oli merkitty ovi, valitsin toisen oven. Näin niihin oviin tuli yhä enemmän merkintöjä, mutta ulospääsystä ei ollut tietoakaan.

Sitten sain tärkeän  oivalluksen. Jos tämä huonesokkelo ei ole loputon, sillä täytyy olla jossakin ulkoseinä, siis seinä jossa ei ole ovea. Jos sellaisen löytäisin, ulkoseinä saattaisi jatkua seuraavassa huoneessa. Nyt seuraamalla ulkoseinää voisin löytää mahdollisen ulko-oven. Siispä päätin kulkea koko ajan suoraan, kunnes edessä ei enää olisi ovea.

Heräsin tietysti ennenkuin ulko-ovi löytyi, mutta olin ylen tyytyväinen nerokkaasta oivalluksestani. Kokematta jäi, löytyikö ulko-ovi, vai oliko sen takana vain samanlainen huonesokkelo kuin se josta juuri olin selvinnyt ulos.

Jälkeen päin oivalsin tietysti, että uni - ja tämä kertomus sen mukana - oli syvästi symbolinen. Mutta sen symboliikan jätän arvoisille lukijoille tulkittavaksi.

Kangasmalli

Tässä olisi nätti klassinen kangasmalli. Koska se on Photoshop-leikittelyn tulos, ajattelin näyttää miten siitä tuommoinen tuli. 

Kuten huomataan, malli on koostettu useista peilikuvan tapaan  kopioiduista vaaka- ja pystysuorista paloista. Peruspalanen on tässä:

Se peruspalanen on leikattu irti alla olevasta isommasta kuvasta. Se kohta löytyy oikealta keskeltä. Erilaisia väriyhdistelmiä syntyi monia, mutta pitäydyn nyt näissä väreissä.

Koska en tallentanut kaikkia välivaiheita, joudun hyppäämään suoraan siihen kuvaan, josta leikittely luullakseni alkoi. Se on tahallinen "selfie" jonka otin Lumian kameralla toissa kesänä, kun kuvasin keväästä lähtien kymmeniä ja taas kymmeniä kukkaisketoja ja istutuksia. Käsitelty kohta löytyy taas oikealta keskeltä.

 Panenpa tähän vielä pari perinteisempää kuvaa samalta kesältä. Ne olen kuvannut tasku-Nikonilla Visavuoren upeassa puutarhassa. Viimeinen kuvista on itse asiassa Muurahaisen Muotokuva.

Strano 4 (Tarinan loppu)

Aamulla kerroin isännälle lähteväni katselemaan mitä sivukaduilta ja kujilta löytyisi. Isäntä kehotteli minua olemaan huolellinen ja tarkka reitin valinnassa, ja katsomaan tarkoin mistä kulmista olen kääntynyt. ”Noilla kujilla vieras helposti eksyy, sillä näkymä paluumatkalla voi olla kovin erilainen kuin tullessa”, hän sanoi. ”Mutta jos arvelette eksyneenne, painelkaa tuota rintamerkkiä sormella. Se on merkkinä asukkaille, jotka opastavat teidät takaisin tänne hotellille”, hän lisäsi.

Olin sen verran usein kulkenut vanhojen pikkukaupunkien kujilla, etten todellakaan uskonut eksyväni, mutta kiitin isäntää neuvoista. Stranan kujat olivat kuvankauniita kukkasineen, kuin maalauksista ikään. Painoin joka kulmauksen tarkoin mieleeni. Milloin sen erotti tietynlaisista kukkavaaseista ja amppeleista, milloin seinillä olevista Marian kuvista tai lyhdyistä.

Ohitin pienen pieniä kahvilan tai viinituvan tapaisia, mutta niiden ovilla luki harmilliseen tapaan ’CHIUSO’, eikä ihmisiä näyttänyt olevan niissä sisällä. Muuten heitä kulki kujilla aina muutamia sinne tänne. En enää yllättynyt siitä, että ihmisten joukossa aina silloin tällöin erottui joitakuita tutun näköisiä. Sama pieni lapsijoukkokin vilahteli kulman taakse muutamia kertoja. Joissakin ikkunoissa ja ovissa oli kylttejä, joissa tarjottiin polkupyörän korjaamista tai matonkudontaa. Merkillistä - en ollut nähnyt ainuttakaan polkupyörää kaupungissa.

Kerroin jo, että kukkasten runsaudesta huolimatta ne eivät tuoksuneet ollenkaan. Mutta eräällä kujalla tulvahti ympärilleni yllättävän vahvoja tuoksuja, joissa oli ehkä mukana lieviä muistumia hajuvesistä. Sitten huomasin talon portailla nuoren siniasuisen naisen, joka kohotteli helmojaan, ja tarkasteli paljasta lantionseutuaan. Hän oli kuin antiikin veistos ikään, tuo Kaunispakarainen Afrodite! Samassa huomasin miten ikkunoihin oli tullut muita vähäpukeisiä olentoja, jotka viittilöivät minulle ikäänkuin kutsuvasti.

Tuoksu voimistui yhä, ja minusta tuntui että tältä kujalta oli paras poistua hyvän sään aikana. Itse asiassa minuun iski pienoinen paniikki, ja puolijuoksua pakenin kujalta, käännyin kulmissa umpimähkään, ja menetin kokonaan käsitykseni siitä miten olin paikalle tullut. Kuljin ja kuljin sokkeloisilla kujilla, ja huomasin että tuoksut heikkenivät nopeasti. Mutta minun oli samalla myös tunnustettava itselleni, että olin perin pohjin eksynyt. Muistin isännän ohjeen, ja painelin sormella rintamerkkiäni. Joku kadulla kulkijoista huomasi eleeni, ja näytti kädellään suuntaa. Seuraavassa kulmassa oli taas joku osoittamassa minne oli käännyttävä.

Äkkiä minusta alkoi tuntua, että sää oli muuttumassa. Alkoi hiukan hämärtää, ja kuulin  lyhyitä sähähtäviä ääniä jotka muistuttivat särkyneen sähkölaitteen kipinöintiä. Sitten näin edessäni pääkadun ja hotellinkin. Mutta samalla hetkellä sähisevät äänet voimistuivat, ympärillä alkoi pimentyä, ja tuiskahtavat sähköpurkaukset alkoivat näkyä salamaniskujen kaltaisina.

Hetken aikaa minusta tuntui siltä, kuin kadulla kävelevät ihmiset olisivat muuttuneet läpikuultaviksi, ja lopulta suurin osa rakennuksistakin näytti sumenevan. Niiden tilalla olin näkevinäni jonkinlaisia rakennustelineitä ja tukirakenteita. Mutta hotelli oli vakaasti paikallaan, ja syöksyin ovesta sisään.

Huolestuneen näköinen isäntä oli jo minua vastassa, ja puhkesi anteeksipyyntöihin. ”Että juuri teidän vierailunne aikaan piti tämmöistä sattua!”, hän manaili. ”Meillä on kieltämättä ollut hieman vaikeuksia täällä Stranossa. Toivottavasti nämä sähköviat on jo kohta saatu korjatuksi!”

Istuin hetkeksi huoahtamaan, mutta sitten päätin kysyä kaikista niistä omituisuuksista joita tämän vierailun aikana olin nähnyt. Ja isäntä katsoi parhaaksi kertoa koko tarinan.

”Katsokaas, Stranosta piti tulla oikein mallikelpoinen ja oman laatuisensa turistikaupunki. Mutta meillä on ollut jatkuvia vaikeuksia ja epäonneakin kaupungin kehittämisessä. Huomasitte varmaan, että kaupat olivat kiinni, eikä niissä ollut juuri mitään myytävääkään. Se johtuu siitä, ettemme ole saaneet tarpeeksi väkeä kauppoja pyörittämään. Itse asiassa Stranossa asuu vain kourallinen ihmisiä”.

”Mutta kaduillahan kulki kuitenkin melkoisesti väkeä”, minä intin.

Isäntä vastasi: ”Kiinnititte itsekin huomiota siihen, että monet liikkujat muistuttivat toisiaan, ja minuakin. Se johtuu siitä että harva näkemistänne ihmisistä oli oikeastaan ihminen. Kaikkialla olevat anturit ilmaisivat teidän liikkeenne, ja keskuskompuutteri loihti muististaan hologrammeja liikkumaan kadulla. Varmaan panitte merkille, ettei muita turisteja näkynyt. Itse asiassa te olette ensimmäinen vierailija pitkään aikaan, ja saavuitte tänne todella huonoon aikaan. Taisitte  äsken huomata, että suuri osa taloista on myös lähinnä kulisseista rakennettuja, ja jopa hologrammeja nekin. Sen vuoksi ovet olivat kiinni”.

Muistin suihkulähteet ja niiden käyttäytimisen, ja sanoin: ”Ilmeisesti siis anturit käynnistivät myös vedentulon?”

”Kyllä. Meidän on pakko säästää vettäkin. Noin viidesosa taloistamme on todellisia, ja niissä asuu huoltomiehiä ja teknikoita perheineen. Kulissien takana on paljon tekniikkaa jota on ylläpidettävä. Ja nämä todelliset asukkaat tarvitsevat vettä ja lämpöä ja ravintoa, ja siinä onkin tekeminen että kaikki onnistuu”.

Kerroin sitten siitä omituisesta kokemuksestani tuoksuvalla kujalla. Isäntä oli hetken hämillään, mutta sanoi sitten: ”Ne naiset olivat kyllä todellisia, ja he asuvat siellä. He ovat - sanoisinko - ammattilaisia, jotka viime vuonna pesiytyivät tänne turistien toivossa. Mutta turisteja ei juuri ole, ja osa naisista joutuu hankkimaan elantonsa ympäristöstä. Kaupungin johto antoi heidän pitää talonsa, koska ajateltiin että turisteille täytyy tarjota kaikenlaista viihdettä, mutta nyt on päättäjien keskuudessa alettu mitettiä oliko ratkaisu aivan oikea”.

Aloin syystä tai toisesta vähän kiinnostuakin tästä keinotekoisesta turistikaupungista. Olihan selvää, että turismi on tukahduttamassa useimmat kiinnostavat, kauniit ja historialliset kaupungit, ja jonkinlaisia uusia ideoita pitäisi pulman ratkaisemiseksi keksiä. Olin jostakin lukenut lähes hourupäisen ehdotuksen, että todellisen Pompejin suojelemiseksi pitäisi rakentaa kokonaan uusi replika-kaupunki, eräänlainen Neo-Pompeji turisteja varten.

”Harmi, että minun on palattava kotiin omien töitteni pariin1”, minä sanoin isännälle, ”Olisi todella kiinnostavaa jäädä tänne kehittelemään ideoita”.

Isäntä huokasi: ”Minä tuli nänne turistina kaksi vuotta sitten - ja jäin…”

Mutta sitten isäntä sanoi päättäväisesti: ”Minä saatan teidät nyt asemalle. Kapearaiteinen juna on tällä hetkellä lakkautettu, mutta hankin teille autokyydin Velletriin. Sieltä lähtee Rooman-junia melkein puolen tunnin välein. Oli kiintoisaa tavata… Ja jos tulette toisiin ajatuksiin ja haluaisitte palata, lähettäkää viesti tähän osoitteeseen”.

Hän kirjoitti paperilapulle jotain, ja lisäsi: ”Toivottavasti olemme silloin vielä olemassa”.

Strano 3

Siinä kävellessäni kohti hotellia ryhdyin uudestaan tarkkailemaan kadulla kulkevia ihmisiä. Kiinnitin taas huomioni siihen, että heitä liikkui oikeastaan vain siellä missä itse kuljin. Kun etenin, heitä tuli ulos talojen ovista tai sivukujilta, ja kaikilla tuntui olevan pienoinen kiire toisiin taloihin tai toisille kujille. Myös rattaita vetävät aasit ohjastajineen tulivat kujilta ja kääntyivät seuraavalle kujalle.

Merkillisintä oli, että aloin tunnistaa monia kadulla kulkijoista. Sen kaupan ovella kohtaamani huolitellusti pukeutuneen naisen näin muutamaankin kertaan, mutta hänellä ei enää ollut kantamuksia mukanaan. Siellä täällä juoksenteli joukko lapsia, mutta he tuntuivat joka kerran olevan sama lapsiparvi. Näin myös hotellin isännän pari kertaa, mutta kun heilautin kättäni ja huusin tervehdyksen, hänelle tuli kiire johonkin taloon. Ikäänkuin kaupungissa olisi lopultakin vain pieni joukko asukkaita, jotka tavalla tai toisella seurailivat liikkeitäni.

Tulin hotellille, ja kerroin isännälle nähneeni hänet useasti kadulla, mutta koskaan hän ei tunnistanut minua. ”Olen koko ajan ollut täällä hotellissa”, sanoi isäntä. ”Täällä on monta saman näköistä asukasta”, hän lisäsi. 

Kysyin ruokailusta, ja isäntä ohjasi minut pieneen mutta kodikkaaseen sivuhuoneeseen. Siellä oli muutamia pöytiä tuoleineen, sekä koristeltu kaappi astioita ja juomapulloja varten. Isäntä ojensi minulle ruokalistan, mutta valitteli että heillä juuri nyt on pieniä vaikeuksia raaka-aineiden suhteen, ja suositteli yksinkertaista spaghettiannosta. Sehän kelpasi minulle hyvin, ja jäin odottamaan Stranon kuvaesitettä silmäillen. 

Keittiön ovi aukeni, ja kaunis nainen toi minulle pullon viiniä ja korkean lasin. Kiitin häntä ja sopersin hämmentyneenä: ”Minähän näin teidät kaupungilla ja kaupan ovella!” Nainen vastasi: ”Kaupungissa on monia minun näköisiäni naisia. Minä olen kyllä ollut täällä koko päivän”. Näinhän isäntäkin oli sanonut, ja toden sanoakseni olin varsin ymmälläni.

Spaghettiannoskin tuli, ja se maistui oikein hyvältä, kuten tässä maassa yleensäkin. Hennosti kupliva viini nousi hiukan päähän, ja päätin mennä huoneeseeni.

Suihku oli mainio, ja ensimmäistä kertaa Stranon vierailun aikana huomasin siellä miellyttävän, lähes olemattoman tuoksun. Se oli ilmeisesti laventelia. Myös vuode oli mukava, ja avasin television. Sieltä tuli näköjään jonkinlaisia uutiskatsauksia, jotka olivat kyllä hiukan erikoisia. Kaikki tapahtumat oli näet selvästi kuvattu täällä Stranossa, ja monia niissä esiintyviä ihmisiä olin tunnistavinani. Sitten alkoi jonkinlainen saippuasarja, ja kas: siinä vilkkaasti elehtivät näyttelijät tuntuivat olevan aivan samoja henkilöitä joita näin kaupungilla ja uutiskatsauksissa.

Nukuin erinomaisesti, yö oli hiljainen, eikä mitään kaupunkien normaalia taustahälyä kuulunut. Suihkulähdekin oli vaiennut heti sisään tultuani, ja odotti kai nyt sitten että aamulla astuisin taas ovesta ulos.

Strano 2

Kävelin Stranon mutkittelevaa pääkatua pitkin. En aivan tarkkaan tiennyt mihin ilmansuuntaan, sillä taivas oli tasaisen pilviverhon peittämä, eikä auringon suuntaa voinut havaita. Valo oli kuitenkin sen verran kirkasta, että pieniä varjoja näytti syntyvän kaikkialle.

Välillä katu leveni pieniksi puistoiksi, joiden suihkulähteet heräsivä solisemaan aina kun niitä lähestyin. Erään puiston ympärillä oli isompia ja hyvin koristeellisia rakennuksia. Yksi niistä näytti olevan kaupungintalo, yksinkertaista renessanssityyliä, ja sen vierellä oli pieni kirkko, ehkä romaanista tyyliä, mutta koristeltu hennoin rokokoosävyin. 

Siellä täällä oli pieniä kauppoja, joista tuli ulos ihmisiä ostospussia kantaen. Ihmisiä kulki oikeastaan melko harvassa, mutta aina kun lähestyin jotain rakennusta, sieltä tuli joku ulos, tai meni sisälle. Autoja ei näkynyt, mutta jokunen aasi tyhjää kärryä vetämässä. 

Päätin katsastaa kirkon, kuten tapani kaikkialla Italiassa on. Se oli tyhjä, ei ketään istunut penkeissä, eikä pappia tai muuta henkilökuntaa näkynyt. Alttaritaulu oli varsin merkillinen, kuin yhdistelmä Boschia ja surrealismia, mutta kiinnitin huomiota lasimaalauksin koristelluista ikkunoista tulvivaan auringonvaloon, joka osui kauniisti alttarille. Merkillistä, taivashan oli kauttaaltaan pilvessä.

Päätin käydä lähimmässä kaupassa ostamassa Stranon kartan. Sellaisen hankin aina, kun tutustun uuteen kaupunkiin, ja ihmettelin miten en kysynyt sellaista jo albergossani. Väistin kaupasta tulevaa asiakasta, huolitellusti pukeutunutta naista jolla oli parikin kantamusta käsissään. Sisällä ystävällinen kauppias valitteli, että kauppa suljetaan juuri, ja tavara on loppunut, mutta hän antoi minulle kuitenkin kaupungin esitteen. Se oli värikäs ja kaunis, mutta minkäänlaista karttaa siinä ei ollut. Kysyin kauppiaalta olisiko lähellä jäätelöbaaria, mutta hän naurahti, osoitti rintamerkkiäni, ja sanoi että albergossani ainakin on.

Esitteessä oli kuvia kujista ja kujien ylle rakennetuista kaarien tukemista huoneista. Kaikkialla roikkui amppeleita täynnä hehkuvan värisiä kukkia. Kukkia oli kaikkialla, ruukuissa talojen seiniä vasten, katoillakin kasvoi pieniä puita. Katsoin ympärilleni. Mitenkä en ollut huomannutkaan tähän mennessä tätä kukkien loistoa? Mutta kukkasten tuoksu ei kuitenkaan täyttänyt ilmaa, kuten puutarhoissa yleensä.

Pääkatu loppui sitten yllättäen jykevään muuriin, joka ilmeisesti kaartui kumpaankin suuntaan kaupungin ympärillä . Siinä ei ollut minkäänlaista porttia tai edes aukkoa, josta olisi nähnyt kaupungin ympäristöä. Aloin olla nälkäinen, joten päätin palata takaisin albergooni.

Strano 1

Päätin lomamatkani lopulla käydä Stranon kaupungissa, jota netissä joskus mainostettiin kiinnostavaksi vierailukohteeksi. Kapearaiteinen juna lähti Aricciasta kohti etelää, luullakseni, ja kolisteli hiljaksiin puolisen tuntia. Ikkunoista näkyi harvakseltaan taloja ja viljelysmaita, mutta kun juna sitten pysähtyi yksinkertaisen asemarakennuksen eteen, sen takana näytti olevan  vanhaan italialaiseen tyyliin varsin tiiviisti rakennettu pieni kaupunki.

Kysyin asemalaiturilla kyytiä hotelliin, mutta minulle sanottiin että se on aivan lähellä, parin minuutin kävelymatkan päässä. Pääkatua kävellessä se erottuisi muita isompana vasemmalla puolella, ja sen edessä olisi pieni puistikko suihkulähteineen.

Kävellessäni huomasin kadun varrella pieniä kauppoja, joiden ikkunoissa oli monen kaltaista pikkutavaraa. Vaikea oli sanoa, mitä kauppatavaraa niissä varsinaisesti oli tarjolla. Mutta tuota pikaa katu leveni pieneksi puistoksi, ja kun lähestyin sitä, myös sen keskellä oleva suihkulähde alkoi pulputa vettä.

Siinä hotelli joi olikin. Oven yllä luki kultaisin kirjaimin kaksi sanaa, Albergo ja Strano. Astuin sisälle, ja huomasin vastaanottotiskin takana saman miehen jolta asemalla kysyin kyytiä. Hän olikin ilmeisesti majatalon isäntä, ja järjesti minut näin näppärästi asiakkaakseen.

”Suositelen teille huonetta numero yksi. Se on paras huoneemme, kaikki mukavuudet ja televisio”, isäntä sanoi. ”Ikkunasta on kaunis näköala puistoon ja suihkulähteelle”, hän lisäsi. 

Huone numero yksi oli todella kodikas ja mukava. Suihkuhuone ja tilava toiletti, televisio hyvin uutta litteää mallia, ja näköala puistoon, se olikin kaunis, kuten isäntä oli sanonut. Suihkulähde piti ilmeisesti taukoa. Päätin lähteä ulos tutustumaan pikku kaupunkiin. Sanoin ohi mennessäni isännälle, että olin iloinen että tapasin hänet jo asemalla. 

”En ole ollut tänään asemalla, olen koko ajan ollut täällä albergossa”, isäntä sanoi. ”Mutta olinpa unohtaa, pyytäisin teitä kiinnittämään takinrintamukseen tämän pienen merkin. Se on albergoni symboli, ja ihmiset tunnistavat sen, mikäli eksyisitte noilla mutkikkailla kujilla”, hän lisäsi.

Kiitin isäntää, kiinnitin rintamerkin, ja astuin kadulle. Samassa myös suihkulähde heräsi henkiin, ja pulppusi vettä kauniisti kaartuvina suihkuina.

(Jatkuu...)

Missä sukupuoli, siellä ongelma - joillekin

Lehdissä on kerrottu Opetushallituksen uudesta dekreetistä, jonka tarkoitus on muuttaa koulujen opetusta "tasa-arvolakien vaatimaan" suuntaan. Kehotan kaikkia tarkoin tutustumaan tähän oppaaseen.

Siinä on kaikenlaisen itsestäänselvyyden lomaan sijoitettu hyvin vahvaa ideologista aineistoa. Vaaditaan "sukupuolitietoisuuden" ulottamista kaikkien aineitten opetukseen, torjutaan "sukupuolineutraalit" ajatukset hämäyksenä (koska sukupuolisuus on kaikkialla), todetaan "heteronormatiivisuus" pahaksi asiaksi, korostetaan erityisesti nais-, homo-, lesbo-, trans- ja intersukupuolisuutta (siis pikkulastenkin kohdalla), vaaditaan "suurmiesten" kyseenalaistamista historiassa, kehutaan muiden kielten "neutraaleja" pronomineja kuten "hen" ja "ze", kehotetaan etsimään uusia sanoja "lakimiehen" ja "virkamiehen" korvaamiseksi jne.

Taideaineissa korostetaan sukupuolisyrjinnän paljastamista historiallisissakin yhteyksissä, väitetään ihan pokkana että naissäveltäjiä on ilmaantunut vasta "tämän sukupolven aikana", vaaditaan että tytötkin saavat soittaa rumpuja,  ja niin edespäin. 

(Jäin epätietoiseksi siitä, miten käymälöiden käy. Tietenkään pojat eivät saa mennä tyttöjen vessaan, koska sukupuoli ja häirintä jne. Mutta minne sitten tasapuolisuuden nimissä kaikki vähemmistöt menevät? Sillä, kuten todetaan, biologia ei määrää sukupuoli-identiteettiä...) 

Kouluihin on saatava sukupuolitietoisuutta valvovia elimiä, ja paljastettava ja torjuttava niitäkin vääriä ajatuksia jotka saattavat piillä näennäisesti jopa tasa-arvoisen ajattelun taustalla.  Kirjoitustyyli muuttuu selvästi kun puhutaan maahanmuuttajista, joilla saattaa olla vähän erilaisia käsityksiä asioista. Tietysti, onhan edellä ihasteltu muitten kulttuurien tärkeyttä ja hienoutta, ja tuomittu kaikenlainen "rasismi", olipa se sitten kuinka "piilevää" tahansa.

- Mitenkä tuleekin mieleen taistolaistaikojen "Pälkäneen paperit"! Ja kiellettyjen sanojen ja ajatusten luettelo senkun paisuu, puhtaasti Orwellin dystopian hengessä. Vastenmielistä. Ei elämä tällaisessa maailmassa enää tunnu kovin innostavalta...

Elämä - unta vai kuvitelmaa?

Ylen ihmeelliseltä tuntuu, että olen nyt neljänneksi vanhin kaikista tunnetuista suorista esi-isistäni. Jos sinnittelen vielä kaksi ja puoli vuotta, olen meistä toiseksi vanhin. Isoisäni isoisä, Kiikan Ruotsilan kartanon isäntä ja mm. Sääksmäen kruununnimismies, eli 82 1/2 vuotta, hänen niinikään virkamiesisänsä  paria kuukautta vähemmän. Isäni ennätykseen tuskin arvattavassa tulevaisuudesss kyetään: viittä viikkoa vaille sata vuotta.

Tällaisessa tilanteessa sitä tietysti miettii kaikenlaista, kuten että "Mitäs tämä nyt sitten oli?" tai "Oliko tässä kaikessa yhtään järjellistä hetkeä?" - Olen juuri valmistanut pienen kirjan läheisilleni (yleiseen jakeluun se ei näillä näkymin ainakaan vielä pääse). Kirjanen perustuu tähän blogiin ja käsittelee uni- ja mielikuvitusmaailmoita, sekä farao Ekhnatonin aikaista Egyptiä, ja sen nimenä onkin "Egyptiläinen unikirja". Sen esipuheen voin kuitenkin julkaista tässä.

*

Mestari Zhuangzi näki kerran unta että hän oli perhonen, joka lepatteli ympäriinsä onnellisena, eikä tiennyt olevansa Zhuangzi. Sitten hän äkkiä heräsi, ja oli aivan ilmiselvästi mestari Zhuangzi. Tästä syntyi merkittävä pulma. Oliko hän siis mestari Zhuangzi joka oli uneksinut olevansa perhonen, vai oliko hän sittenkin perhonen joka nyt uneksi olevansa Zhuangzi?

Mikä on todellisuuden ja unen ero? Onko niissä lopultakaan mitään olennaista eroa? Isäni eli lähes satavuotiaaksi. Viimeisinä tietoisina aikoinaan hän oli jo vuoteenomana, kaikin puolin siinä hoidettavana. Mutta omasta mielestään hän oli yleensä työpöytänsä takana, ja piti ympärillä puuhaavia hoitajia asiakkainaan. Kaikenlaista kerrottavaa heistä aina löytyi, kunnes kontakti ympäröivään maailmaan vähitellen hiipui.

Tästä keskusteltiin taannoin pyöreässä lounaspöydässäkin. Presidentti oli uutisten mukaan sanonut joistakin Venäjään liittyvistä asioista jotakin. Miten noita puheita pitäisi tulkita, pohdittiin. Jättikö hän jotain sanomatta? Tiesikö hän jotain, mitä me emme tiedä? Ja onko sillä oikeastaan mitään väliä? Minä sanoin, että juuri nyt minusta tuntuu että istun pyöreässä pöydässä ja keskustelen mukavia mukavien ja fiksujen ystävieni kanssa, ja että se lopultakin on minulle itselleni tärkeintä. Jatkukoon vain tämä, ihan mielellään jatkukoon.

Ja sitten palasin työpöytäni ääreen, ja kirjoitin kaikesta tästä. Ilmeisesti. Jonkinlainen kriteeri voisi olla, jos tästä kirjasesta olisi myöhemmin toisten ihmisten tekemiä havaintoja. Heille tulisi sellainen käsitys että minä olen näin jättänyt itsestäni näkyvän jäljen - mutta itselläni ei siitä voisi enää olla varsinaista tiedonväärtiä kokemusta.

Ihmiset näkevät unia, kuten monet muutkin eläimet, ja he käsittävät ympäröivän maailman kukin omalla tavallaan. Jotkut kosmologit mietiskelevät, olemmeko kaikki lopultakin pelkkiä hologrammiolentoja jonkun demiurgin tietokonepelissä. Ja toisten mukaan me voimme havaita maailmankaikkeudesta vain alle viisi prosenttia, sen näkyvän aineen verran. Noin 25 prosenttia siitä massasta voisi olla jotain “pimeää” ainetta, ja loput 70 prosenttia olisi sitten jotain näkymätöntä energiaa. Tähtitieteilijä Fred Hoyle arveli joskus yli puoli vuosisataa sitten, että tyhjyys itse synnytti silloin tällöin uusia hiukkasia. “Jatkuvan luomisen teoriaksi” ajatusta kutsuttiin, ja niinpä Hoylesta tuli myös tieteiskirjailija, joka kehitteli tarinoita asioista joita emme oikein voi ymmärtää.

Unet ovat myös usein tarinoita, ja niistä on tarinoitu ainakin niin kauan kuin kirjallisia lähteitä on jäänyt luettavaksemme. Julkaistiin myös “Egyptiläis-kaldealaisia unikirjoja”, joissa etsittiin unien merkityksiä. Siinäpä me sitten olemme myös näiden egyptiläistemme kanssa kuin tarinassa ikään. Emmehän edes tarkoin tiedä miten he itseään ja toisiaan nimittivät. Nyt käytämme heistä historian muokkaamia nimiä, ja yritämme laatia uskottavia tarinoita heidän elämästään.

  
Tuo 3400 vuoden takainen farao Ekhnatonin ja kuningatar Nefertitin aika pysyy kieh-tovana tänäänkin, aivan samoin kuin se kiehtoi muinoin Mika Waltaria. Hänen egyptiläisensä tulivat yhä uudestaan ullakon työhuoneeseen puhumaan, ja niin he ovat tehneet minullekin. Varsinkin kaunis prinsessa Meritaton, jonka odotan milloin tahansa kävelevän minua vastaan.

Kuvitelma kohtaa silloin toisen kuvitelman.

(Meritaton saattaa esiintyä 

<< tämän,

tai tämän >>

näköisenä.

Mikäli näette tällaisen

neidon, älkää ilmoittako

siitä minulle).