Aikaperspektiivin tajuaa vasta vanhana, ja silloin se on jo myöhäistä.

Heräsin aamuyöstä, kuuden tunnin unen jälkeen. Ulkona oli loistava juhannusviikon aamu, maailma oli heräämässä uuteen innostuneeseen toimentäyteen päivään, mutta unen aikana minulle oli selvinnyt vanhuuden perimmäinen ongelma ja olemus. Se on yksinkertaisesti sanoen perspektiivi, jokapäiväinen ja tuttu ilmiö, mutta vanhuuteen se luo omat ongelmansa.

Antakaahan kun selitän. Kun ruumis raihnaistuu, se ei enää anna mahdollisuuksia yhtä laajaan liikkumiseen kuin ennen. Ja henki seuraa perässä, eikä ympäröivä maailma ja sen vielä kokemattomiksi jääneet oudot ja vieraat paikat enää kiinnostakaan entisellä tavalla. Elämisen ulkoiset puitteet suppenevat, eikä maailma enää pyöri ympärillä niinkuin se pyöri aktiivisena työaikana.

Käväisin unessa siinä pienessä ja merkittävässä koulussa, jossa opetin kaksikymmentä elämisentäyteistä vuotta. Nyt olen ollut sieltä poissa yli neljäkymmentä vuotta, ja niinpä tämä koulutalo näyttäytyikin minulle aivan tuntemattomana sekä kooltaan, sisuksiltaan, tavoiltaan että ihmisiltään. Useimmat opettajatovereistani ovat jo kuolleet, eikä tuo ennen niin herooiselta tuntunut kokeilukoulun elämä ole enää juuri kellekään tuttu. Tutkijalle se aukenee, jos ylipäätään aukenee, kuivasti joinakin alaviitteinä vanhoissa papereissa ja dokumenteissa.

Se miten silloin muinoin elettiin, ajateltiin, toimittiin ja nähtiin on täysin vierasta nykyiselle omaa maailmaansa elävälle väelle. On käynyt kuten jonkun elokuvan loppukuvissa, joissa kamera vähitellen loittonee, ja päähenkilö etääntyy ja pienenee jatkuvasti, kunnes sulautuu näkymättömäksi ja merkityksettömäksi pikseliksi muiden pikselien joukkoon. Merkitykset vähenevät vähenemistään, jopa niitä kuvaava kielikin muuttuu, niin että moni ennen tuttu ja tavallinen puheentapa saattaa nykyisin kummastuttaa ja jopa ärsyttää ihmisiä.

Minun elämäni on nykyisin keskittynyt tulevan jäämistöni järjestämiseen. Siinä on melkein toivottomalta tuntuva työ, sillä vuosikymmenten ajan jatkunut yhä uusiin ja taas uusiin suuntiin sinkoillut tekeminen on jättänyt jälkeensä valtavan kaaoksen. Nyt sitä kaaosta on vihdoin pakko perata, järjestää, jäsennellä ja arvioida. Vaikeaa se on, kun mieli kuitenkin jatkuvasti askartelee uusien asioiden parissa, eikä uusien jälkien määrä näytä vieläkään vähenevän, olivatpa ne sitten paperin tai sähköisten tiedostojen muodossa.

Mutta järjestykseen menneen elämän merkit on asetettava, siltä varalta että joku joskus sattuisi niistä kiinnostumaan. Nuotit varmaan säilyvät eri paikoissaan, mutta on paljon muuta ja yllättävääkin. Silmään sattuu lähihyllyltä esimerkiksi laaja kortisto, jonka tein käymällä läpi Wiener Zeitungin vuosikertoja 1780- ja 90-luvuilta? Silloin ei ollut katunumeroita, vaan taloilla oli numerot kortteleittain. Kortiston avulla voi vaikka löytää Mozartin viime vuosien lähimmät kahvilat ja kapakat, samoinkuin monien ihmisten asuinpaikat. Joku saisi aineistoa romaaniinsa... Entäpä pursuava kirjasto sitten? Minne se mahtuisi? Kuka tarvitsisi eri alojen harvinaisia spesiaalikirjoja? Entäpä menneiden sukupolvien kirjepinot ja pikkuesineet?

Kaikki mennyt haihtuu ja katoaa vähitellen, se on selvää. Perspektiivi näyttää itsellenikin kasaavan menneet vuosikymmenet yhä lyhyemmiksi ja toisiinsa sekaantuviksi. Muulle maailmalle mennyt aika muuttuu yhä epäselvemmäksi ja tuntemattomammaksi, ja yhä harvemmat ovat siitä kiinnostuneita. Mutta minä istun tämän menneen ajan ja sen jälkien keskellä yhä! Siinäpä se ristiriita, joka vähitellen alkaa kalvaa mieltä. Ympärilläni on tuhansia asioita joiden eteen olen tehnyt hirmuisesti työtä. Minun jälkeeni niitä ei tosiasiassa enää ole, vain jonkun aikaa tästä materiasta tuskailevia jälkeläisiä, sitten ei mitään.

Vanitatum vanitas.



  

Synkkä yksinpuhelu

Kuten huomataan, olen enää harvakseltaan kirjoittanut tähän blogiini. Yksi syy on tuotantoni puhtaaksikirjoitus ja kustantajalle lähetettävien oikolukujen paine, joka rasittaa huonoiksi menneitä silmiä. Mutta suurempi syy on kuitenkin yhä kasvava tuskastuminen tämän maailman henkiseen tilaan. Jos kirjoitan juttu jutulta yhä synkempiä vastalauseita ja protesteja, kuka niitä enää jaksaa lukea, ja mitä vaikutusta niillä enää olisi? Ainoa seuraus olisi junttautuminen yhä syvemmälle eristyksiin, epäkorrektisti eli täysin väärin ajattelevien hylkiöiden synkkään joukkoon.

Kaikkialla vaanivat kulttuuri- ja mielipidepoliisit, ja heidän pienimmätkin murahduksensa saavat huumaavan kaiun kaikissa medioissa. Julkiset toimijat vapisevat pelokkaina näiden murahdusten paineessa, olivatpa ne peräisin kuinka pieneltä ammattiloukkaantujien joukolta tahansa.

Nyt tiedämme esimerkiksi, että me länsimaiset ihmiset emme saa harrastaa "kulttuurista omimista", eli toisille kulttuureille ominaisia asioita, kuten musiikkia, taiteita, pukeutumista ja huvittelua. Pikkupoikien intiaanileikit on kielletty meiltä intiaanipäähineiden ohella, Tiernapojat ovat synkässä pannassa, ja esimerkiksi "valkoisen" naisen pukeutuminen kimonoon on mitä raskauttavin teko. Maailmankuulu popmuusikko sai sangollisen satikutia esittämällä reggaelta kuulostavaa musiikkia, vaikkei ollut mitenkään jamaikalaissyntyinen. Olen itse samassa veneessä, kun olen sovittanut ja esityttänyt niin juutalaislauluja kuin negrospirituaaleja (ja samalla syyllistynyt kielletyn väriä merkitsevän sanan käyttämiseen). Satujen sensuroiminen Muumista ja Pepistä alkaen on jo vakiintunutta toimintaa, ja vaarallista on myös ääneen kaivata Laku-Pekkaa, Mustaapekkaa tai neekerinpusuja.

Samaan aikaan aasialaiset ja afrikkalaiset käyttävät länsimaisia asusteita ja teknologiaa, ja esittävät länsimaista musiikkia, mutta se on tietysti aivan toinen asia.

Vanhempi, mutta yhä voimissaan porskuttava ilmiö on mielipidesensuuri. Sen voimasta saatiin juuri mainio näyte, kun jazz-juhlien toimitusjohtaja erotettiin väärien mielipiteittensä takia. Hän oli hölmöyttään mennyt vastaamaan toimittajan homokysymyksiin. Mitä tekoa tällä aiheella oli itse toimenkuvan kanssa, jäi minulle epäselväksi. (Pelkurina pudistan päältäni väärinajattelijan saastaista pölyä vakuuttamalla että itse olen erotetun henkilön kanssa hyvin eri mieltä aiheesta, mutta tiedän myös että seksistä puhuminen on ylipäänsäkin tulenpalavan vaarallista, olipa sitten mitä mieltä tahansa.)

Niin mielipidesensuurissa, kulttuurisensuurissa kuin "poliittisen korrektiuden" vaalimisessa on tietysti kysymys raa´asta vallasta. Osa niistä on suoraa tuontitavaraa Yhdysvalloista, ja kuvaa hyvin sikäläisen yhteiskunnan henkistä sekavuustilaa ja kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Mutta virkakiellot ja mielipidevalvonta ovat kyllä tuttuja aivan kotimaisistakin yhteyksistä. Tyypillisiä ne ovat olleet esimerkiksi kulttuurielämän puolella. Se oli itsenäisyyden alkuaikoina selkeästi oikeistolaisjohtoista, mutta asetelma alkoi kääntyä päälaelleen viitisen kymmentä vuotta sitten. "Kun kuulen sanan kulttuuri, poistan varmistimen pistoolistani" on jo ikivanha hokema. Aluksi se ilmeisesti viittasi kulttuurin arveltuun hienohipiäisyyteen ja naismaisuuteen, mutta tänään tuo mielle on vakaata todellisuutta monen perinteisiä arvoja kannattavan mielestä. "Ai, olet kulttuurialalla... Senkin vihervassari!"

Terve ja vakaa yhteiskunta sietää monenkaltaisia ajattelutapoja. Yksi voi kaikessa rauhassa olla sitä, toinen tätä. Jonkun ajattelutapaa voi kummeksua ja oudoksua, mutta asia jää siihen. Tämä nykyinen yhteiskunta ei ole terve. Sen suurimpina käyttövoimina toimivat julmettu ja kovaääninen "pöyristyminen" ja suorastaan ammattimainen toistenkin puolesta hampaita kirskuttava "loukkaantuminen". Uutta vuotta 1918 on ehkä turha povailla, siihen rintamalinjat ovat liian moninaiset ja sekavat. Mutta tämä maailma ei ole lähelläkään sitä missä haluan elää.

Loppukevennyksen sijasta ennustus:

Silloin tällöin tulen tokaisseeksi jotain savoa muistuttavalla kielellä. Odotan kuumeisesti, että joku ottaa savolaisten puolustamisen omaksi asiakseen, o.t.o., ja ilmoittaa minun syyllistyvän kansanryhmän pilkkaamiseen. Tässä hurskaassa toivossa odotan hetkeä, jolloin voin hyvillä mielin poistua tästä maailmasta lopullisesti.