lauantai 23. kesäkuuta 2018
Aikaperspektiivin tajuaa vasta vanhana, ja silloin se on jo myöhäistä.
Heräsin aamuyöstä, kuuden tunnin unen jälkeen. Ulkona oli loistava juhannusviikon aamu, maailma oli heräämässä uuteen innostuneeseen toimentäyteen päivään, mutta unen aikana minulle oli selvinnyt vanhuuden perimmäinen ongelma ja olemus. Se on yksinkertaisesti sanoen perspektiivi, jokapäiväinen ja tuttu ilmiö, mutta vanhuuteen se luo omat ongelmansa.
Antakaahan kun selitän. Kun ruumis raihnaistuu, se ei enää anna mahdollisuuksia yhtä laajaan liikkumiseen kuin ennen. Ja henki seuraa perässä, eikä ympäröivä maailma ja sen vielä kokemattomiksi jääneet oudot ja vieraat paikat enää kiinnostakaan entisellä tavalla. Elämisen ulkoiset puitteet suppenevat, eikä maailma enää pyöri ympärillä niinkuin se pyöri aktiivisena työaikana.
Käväisin unessa siinä pienessä ja merkittävässä koulussa, jossa opetin kaksikymmentä elämisentäyteistä vuotta. Nyt olen ollut sieltä poissa yli neljäkymmentä vuotta, ja niinpä tämä koulutalo näyttäytyikin minulle aivan tuntemattomana sekä kooltaan, sisuksiltaan, tavoiltaan että ihmisiltään. Useimmat opettajatovereistani ovat jo kuolleet, eikä tuo ennen niin herooiselta tuntunut kokeilukoulun elämä ole enää juuri kellekään tuttu. Tutkijalle se aukenee, jos ylipäätään aukenee, kuivasti joinakin alaviitteinä vanhoissa papereissa ja dokumenteissa.
Se miten silloin muinoin elettiin, ajateltiin, toimittiin ja nähtiin on täysin vierasta nykyiselle omaa maailmaansa elävälle väelle. On käynyt kuten jonkun elokuvan loppukuvissa, joissa kamera vähitellen loittonee, ja päähenkilö etääntyy ja pienenee jatkuvasti, kunnes sulautuu näkymättömäksi ja merkityksettömäksi pikseliksi muiden pikselien joukkoon. Merkitykset vähenevät vähenemistään, jopa niitä kuvaava kielikin muuttuu, niin että moni ennen tuttu ja tavallinen puheentapa saattaa nykyisin kummastuttaa ja jopa ärsyttää ihmisiä.
Minun elämäni on nykyisin keskittynyt tulevan jäämistöni järjestämiseen. Siinä on melkein toivottomalta tuntuva työ, sillä vuosikymmenten ajan jatkunut yhä uusiin ja taas uusiin suuntiin sinkoillut tekeminen on jättänyt jälkeensä valtavan kaaoksen. Nyt sitä kaaosta on vihdoin pakko perata, järjestää, jäsennellä ja arvioida. Vaikeaa se on, kun mieli kuitenkin jatkuvasti askartelee uusien asioiden parissa, eikä uusien jälkien määrä näytä vieläkään vähenevän, olivatpa ne sitten paperin tai sähköisten tiedostojen muodossa.
Mutta järjestykseen menneen elämän merkit on asetettava, siltä varalta että joku joskus sattuisi niistä kiinnostumaan. Nuotit varmaan säilyvät eri paikoissaan, mutta on paljon muuta ja yllättävääkin. Silmään sattuu lähihyllyltä esimerkiksi laaja kortisto, jonka tein käymällä läpi Wiener Zeitungin vuosikertoja 1780- ja 90-luvuilta? Silloin ei ollut katunumeroita, vaan taloilla oli numerot kortteleittain. Kortiston avulla voi vaikka löytää Mozartin viime vuosien lähimmät kahvilat ja kapakat, samoinkuin monien ihmisten asuinpaikat. Joku saisi aineistoa romaaniinsa... Entäpä pursuava kirjasto sitten? Minne se mahtuisi? Kuka tarvitsisi eri alojen harvinaisia spesiaalikirjoja? Entäpä menneiden sukupolvien kirjepinot ja pikkuesineet?
Kaikki mennyt haihtuu ja katoaa vähitellen, se on selvää. Perspektiivi näyttää itsellenikin kasaavan menneet vuosikymmenet yhä lyhyemmiksi ja toisiinsa sekaantuviksi. Muulle maailmalle mennyt aika muuttuu yhä epäselvemmäksi ja tuntemattomammaksi, ja yhä harvemmat ovat siitä kiinnostuneita. Mutta minä istun tämän menneen ajan ja sen jälkien keskellä yhä! Siinäpä se ristiriita, joka vähitellen alkaa kalvaa mieltä. Ympärilläni on tuhansia asioita joiden eteen olen tehnyt hirmuisesti työtä. Minun jälkeeni niitä ei tosiasiassa enää ole, vain jonkun aikaa tästä materiasta tuskailevia jälkeläisiä, sitten ei mitään.
Vanitatum vanitas.
Toisaalta, pitäisikö aikaperspektiiviä edes havaita nuorena? Olisiko siitä mitään hyötyä?
VastaaPoistaArvoisa blogisti, olen huomannut samat ongelmapisteet omassa minässäni. Ei se helppoa ole moista hyväksyä, mutta ikääntuminen ei kysy lupaa. Itse olen lahjoittamassa suuren määrän ranskankielista keskiajan tutkimuskirjallisuutta Alma Materilleni eli Turun yliopistolle. Jos vaikka joku joskus... Paperit olen ajatellut sijoitettavaksi Hämeenlinna maakunta-arkistoon. Olisi ehkä syytä kokeilla samaa.
VastaaPoistaKiitos kaunis sävellyksestäsi Niin kaunis on maa, sillä sen avulla saattelimme äitini (90 v.) pitkälle ikuisuusmatkalleen kesäkuun alkupuolella. Elämällä on rajansa.
Onhan Karilla kuitenki sävellyksiä, jotka jäävät elämään..
VastaaPoistaKummitätini mies, joka täyttää tänä vuonna 94v, suurin huolenaihe, on että jääkö sukutila sukuun, eli haluavatko lapsenlapsista tai lapsenlapsenlapsista joku jatkaa tilaa, tila ollut melkein 400v jo suvussa..
Itsekin nyt yli 50v ihemetellyt mihin se aika mennyt, vastahan sitä oli 20v ..