Seurustelee kuolleitten kanssa - laajentaa koettua aikaa

Puolitoista vuotta olen painiskellut suuren Projektin parissa, ja saanut nyt valmiiksi sen ensimmäisen osan. Siihen kuuluu keskeisesti usean tuhannen kuvan skannaaminen painokelpoisella resoluutiolla. Valtavan negatiivivaraston vanhimmat ovat 1900-luvun ensimmäisiltä vuosilta, lasilla.

Projektin muu aineisto koostuu valtavasta määrästä asiapapereita, kirjekokoelmia ja tämän kaltaisia dokumentteja, sekä erinäisten arkistoistuntojen antamista muistiinpanoista. Kaiken tämän tiedon yhdistäminen on Projektin tarkoitus, ja toivoni mukaan se on päättyessään tuottanut useita laajoja mikrohistoriallisia teoksia.

Projektin on tehnyt mahdolliseksi jo kuolleiden vanhempieni halu säilyttää ja pitää tallella niin koko oma menneisyytensä, kuin myös samoin ajatelleiden lähisukulaisten menneisyys. Olen heille tästä syvästi kiitollinen, sillä näin he ja heihin liittyneet vanhat sukupolvet ovat osaltaan olleet voittamassa kuolemaa, ja jatkavat elämää meissä ja meidän jälkeläispolvissamme.

Olen kaikista ulkopuolisista töistä vapautuneena pystynyt toteuttamaan Projektia. Samalla se on vaikuttanut syvästi minuun itseeni. Olen intensiivisesti seurustellut kuolleitten kanssa, kuunnellut heidän sanojaan, kompapuheitaankin, ja yrittänyt muutenkin eläytyä heidän maailmaansa ja tajuta sitä.

Tunnen esivanhempani, isoisotädit ja isoisoenot nyt tuhannesti paremmin kuin ennen. Olen seurannut heidän elämäänsä syntymästä kuolemaan. Olen kulkenut koulut heidän kanssaan, tavannut torilla tai juhlassa heidän tulevan puolisonsa, ja riemuinnut lasten syntymästä. Olen vailla äitelää jälkiviisautta pelännyt tai uhonnut, kun Suomen ja maailman suurhistoria on puuskina tarttunut heidän takinliepeisiinsä.

Projekti on liittänyt minut tukevasti menneisiin sukupolviin, ja liittänee jälkipolveni tähän samaan jatkumoon, kunkin sitä myöten kun ajan taju heissä kypsyy. Sen sijaan, että Aika olisi heille tai minulle vain vähäinen välähdys oman tietoisuuden hetkistä, se voikin osoittautua paljon laajemmaksi asiaksi.

Äsken yllätin itseni ihmettelemästä, miten aivan hetki sitten olin sodanjälkeisen "toisen sukupolven" kulttuuriporukan nuorimpia, ja miten nyt tuon ajan kuvia seuloessani huomaan useimpien ystävieni jo kuolleen. Mennyt aika pyrkii tiivistymään. Ei ole paljon eroa 20-, 50- tai 80-vuotiaan itsen välillä - kaikki on tavalla tai toisella mukana tässä hetkessä.

Projekti on näyttänyt minulle erään mahdollisuuden koetun ajan jatkamiseksi yli oman tietoisuuden rajojen, ja - hups! - siinä sekin sitten tiivistyy samanlaiseksi keräksi! Katso kuvaa - oliko 1905 vai 1936? - vaiko sittenkin 1951? Kaikki on silti mukana siinä kerässä, ja nyt se kerä on vain avattava muittenkin tajuttavaksi.

Ainoa kysymys on: Pitikö minun aloittaa tämä Projekti vasta nyt, kahdeksatta kymmentä käydessäni? Eikö näitä oivalluksia olisi voinut saada jo viisikymppisenä, kun työaikaa näytti sentään olevan jäljellä melkein loputtomasti?

Ilmeisesti ei.