Tämän kuvan otin 70-80-lukujen vaihteessa Sääksmäen pelloilta. (Kannattaa napsaista kuvaa isommaksi). Vielä tuolloin saattoi Suomessa nähdä silmänkantamattomiin heinäseipäitä. Viisaimmat ovat kuulemma säilyttäneet osan seipäistä, siltä varalta että pelto on käynyt koneille liian pehmeäksi.
Hesari repäisi joku vuosi sitten oikein pääkirjoituspalstalla heinäseipäiden katoamisesta. Kun kaupunkilainen päättää katsella kaunista maaseutua, hän pikabaanaa ajaessaan tyrmistyy maalaisten esteettisen silmän puutetta. Niin kauhealta nuo valkoiset traktorinmunat, tuorerehupaalit, heistä näyttävät. Maalaisten onkin syytä mennä itseensä. Kun urpaani sitikaltsölainen kiitää kaupungista toiseen, heillä on kyllä oikeus katsella miten maalaiset ovat raataneet pelloilla!
Minusta nuo traktorinmunat ovat kauniita loppumattomissa riveissään. Ja niin ovat keltaiset rypsipellotkin, vaikka niitä kuinka ensi alkuun paheksuttiin. Mutta palataan heinäseipäisiin. Minulla on ollut onni opiskella heinäntekoa pitkän linjan kautta. Niitä vaiheita ovat muun muassa seuraavat:
Tappipoika. Jaksaa juuri kantaa tappeja täynnä olevaa pärekoria. Kulkee etulinjassa miesten takana, ja kun seiväs on maassa hän työntää tapin alareikään.
Tapinveistäjäpoika. Hänellä on oikeus käyttää puukkoa. Hän puuhailee metsän reunassa ja pätkii ja veistää sopivan paksuisia tappeja, jotka sitten Tappipoika vie pellolle. Vanhat kuivat tapit ovat toki etusijalla, ja niitä yleensä myös säilytettiin huolellisesti.
Ylätapinpistäjä. Hän seuraa naisia, ja kun heinää on lähes ylätappiin asti, hän työntää tapin reikään. Se on tehtävä juuri oikealla hetkellä, väliä heiniin ei saa tulla yhtään liikaa eikä liian vähän. Hän on alansa kiitetty asiantuntija, ja naiset kehuvat häntä.
Seuraavissa vaiheissa poika on jo varttunut sen verran, että jaksaa käsitellä hankoa. Hän antaa kuitenkin ainakin aluksi naisten lyödä ensimmäiset heinät alatapin päälle, sillä se on vaikeinta tuossa hommassa. Ja lopulta poika on jo niin pitkä, että hän on
Seipäänkruunaaja, joka tarkalla silmällä arvioi valmistumaisillaan olevaa seipäällistä, ja kruunaa sen viimeisellä hangollisella. Hän on arvostettu ja tasavertainen talkooporukan jäsen.
Viikatemieheksi ei tälläkään kokemuksella vielä pääse, mutta jo minun lapsuudessani heinät leikattiin koneella.
Ja kovan työn palkitsi aina hyppiminen ladossa heinäkasaan. Mitä korkeammille hirsille pääsi kiipeämään, sen parempi. Sitä tässä vain ihmettelen, että oliko tosissaan niin että heinänhelpeet eivät tarttuneet pojanhikeen? Minkäänlaista kutinanmuistoa minulla ei ole, vaikka ladossa hypittiinkin puolialasti.
Länsi-Uudellamaalla 1960-luvulla lapotettiin heinää sukulaistalossa. Ylätappeja ei muistaakseni ollut käytössä, yhden tapin järjestelmä. Lapottaminen on termi, jota en ole kuullut käytettävän missään muualla. Täysi seiväs oli heinälapo tai -laponen.
VastaaPoistaSavolaisen seipään irtokärjenkin olen nähnyt, raudasta taottu terävä tötterö, vaihdettiin seipäästä toiseen, en tiedä nopeuttiko työtä, kun ei tarvinnut teroittaa välillä, vai oliko savolaista, no, käytännöllisyyttä.
Jouduinpa kerran väittelyyn täällä Ritvalan kuuluisan kylän isäntien kanssa noiden tappien määrästä. Heilläkin kuulemma oli vain yksi tappi, vaikka kuinka oltiin rehevillä rintamailla. Lopen Läyliäisissä tiedettiin jo 70 vuotta sitten paremmin... Mutta kuulinpa, että jossain on ollut jopa kolmitappisia seipäitä. Epäilenpä vähän niiden lujuutta - saattavat katketa kun rankkasade on kastellut heinät...
VastaaPoistaJoo, ensinnä kauhistellaan kun ne muant on valkosia, ja häirittee kesäistä matkaajaa, sitten kun joku laittaa vihreetä muovia taas kahistellaan rumia lehmänmunia.
VastaaPoistaMinä jouduin jossain kehitysvaiheessa myös kantamaan seipäitä pellon laidalta ja pystyttämään niitä rautakankea apuna käyttäen kuivaan savimaahan.
VastaaPoistaPystyttäjän piti pysytellä seivästäjien etupuolella ja mielellään piti olla muutama seiväs valmiina pystyssä odottamassa.
Tarkoin oli myös harkittava se, mihin tarvittiin seiväs ja mistä voitiin yhdistellä heinät seuraavaan seipääseen.
Seiväsjonon piti olla suora. Muuten ohikulkijat naureskelivat talon huonoa pitoa ja kummallisia , luikertelevia seiväsjonoja.
Yritettiin muodostaa esteettinen ja pyyteetön kokemus, Immanuel Kantin tyyliin.