Kirjoitin Ylioppilaslehteen 7.9.56 laajan artikkelin nimeltä "Onko modernismi lahjattomuutta?". Tuon otsikon kaltaisia väitteitä sinkoili siinä ankarassa sodassa jota mediassa käytiin modernin taiteen puolesta ja sitä vastaan. Keskeisenä kohteena oli juuri tuolloin Jyrki Vihman ainoaksi jäänyt runoteos Arpa (WSOY 1955), jota pilkattiin karkeasti Suomen Kuvalehdessä. Uudessa Suomessa oli arvostelija suhtautunut uuteen runoon suopeasti, mikä sai V.A.Koskenniemen tuimasti tulistumaan. Lehti julkaisi kuitenkin myös modernismin ehkä teräväkynäisimmän etulinjasissin Tuomas Anhavan vastahyökkäyksen: "Nykyrunous ei eo ipso ole käsittämätöntä. Kysyä voidaan, kenelle se on käsittämätöntä. Koskenniemi on [...] osoittanut ymmärtävänsä sitä juuri niin paljon kuin tahtoo, mikä onkin iäkkäiden runoilijain ja kriitikkojen kohdalla yleistä".
Kiistan keskiöön joutui mm. Vihman runo "Suomalainen venelaulu":
Älä ota
tätä pois.
Ja kun vaietaan
suo tämän aueta
uuteen soutajaan
- salmiin kun yö uduin ajaa -
rauhasi: vajaa
ihanuudessaan.
Suo hiljaisuus
jota airo ei riko;
ei ruuhi liu'u, liukuu kuitenkin,
ei kuule korva - se kuuro olisiko?
ei suusi kuiskaa,
sana on väkevin.
Älä liikkua suo
toviin tuhdollaan
silmät saaneen
tavata katsovaan,
ken jatkaa kuvaa
yli kääntyjän loimeutuvaa
mahduttamaan.
Jouko Tyyri ehdotti Parnasson arvostelussa korjausta runon loppusäkeiden liiallisen kireyden laukaisemiseksi. Minä olin ehkä hiukan samaa mieltä, mutta pidin runoa silti niin kokoelman kuin yleensäkin nykyrunoutemme vahvimpiin kuuluvana. Vertailin sitä Hellaakosken runoon "Soutaja": "Erona on kuitenkin ennen muuta ajan käsittely; Hellaakoskella paikoillaanolokin on tapahtumista ajassa, Vihma puolestaan projisioi tapahtumisen uudelle tasolle - "suo tämän aueta uuteen soutajaan" ja "ei ruuhi liu'u, liukuu kuitenkin" - ja muuntaa ajan todellakin neljänneksi ulottuvaisuudeksi. Yhteismitallisesti arvioiden Vihman runo edustaa yhtä hetkeä, yhtä pistettä, Hellaakosken taas suoraa".
Parnasson arvioinnissaan myös Tyyri löysi esikuvaksi Hellaakosken, mutta lisäsi rohkeasti mukaan myös Siljon, ja kytki Vihman runot näin suomalaisen runouden jatkumoon. Tyyrin mukaan niiden lukija monesti "herpaantuu joutuessaan yhtä mittaa jännittämään tarkkaavaisuuttaan pitkien ja pedanttisesti kaiverrettujen sarjojen pysähdyspaikoissa ja alituisissa kamerakulman vaihdoksissa". Mutta samalla "tältä taustalta kohoaa useita hämmästyttävän eheitä, uljaita lauluja, valmiita ja välittömästi nautittavia runoja".
Se on totta - ja todistin Tyyrin väitteen oikeaksi tekemällä varsin hyvän laulun Vihman runoon "Kansanlaulu". Julkaisen täällä blogissa sen nuotin jossain vaiheessa. Monia Vihman runoja olisi syytä julkaista uudelleen, sillä hän on runoilijana päässyt unohtumaan useimmilta, eikä hän tämän kohun jälkeen enää halunnut jatkaa alalla. Haluan omalta osaltani olla palauttamassa varhaisen modernistimme mainetta; tässä eräs lyhyt näyte, runo nimeltä "Varjot":
Korjuiden Herra,
loitolla eilisistä
luo'on lyön viljaan.
Jos niittäjä vavahtaa
kieltoa ei ole, ei kysymistä.
Sirppini varjo
varjooni lankeaa.
Keskustelu Vihmasta keskeytyi syyskuussa -56, sillä tuolloin jysähti uuteen runouteemme sellainen pommi, ettei sen voimaa juuri enää kyetty ylittämään vuosisadan viimeisilläkään vuosikymmenillä. Siitä Kai Laitinen kirjoitti Helsingin Sanomiin 14.10.56, 20-vuotispäiväni aattona, kuuluisan arvostelunsa joka loppuu näin:
"Se antaisi aihetta laajoihin pohdintoihin; se houkuttelee, suorastaan haastaa, tulkintaan, esseeseen. Mutta en voi antaa periksi noille houkutuksille, vaan kiiruhdan niiden ohi ja jätän tällaiset työt aikakauslehtien arvostelijan tehtäväksi, sillä päivänkriitikkona tunnen itseni viestinjuoksijaksi, jonka velvollisuutena on mahdollisimman nopeasti saattaa lyriikan ystäville sanoma: ota ja lue! Runoilija on syntynyt".
Eeva-Liisa Mannerin "Tämä matka" oli ilmestynyt, ja heti Laitisen kirjoituksen luettuani ryntäsin Suomalaiseen kirjakauppaan ja ostin kirjan. Se kirja muutti lyyrisen maailmani kokonaan, mutta se onkin sitten toisen kertomuksen aihe.
Hei! Ensinnäkin kiitos tästä ja muista 50-luvun kulttuurielämää kiinnostavasti valottavista kirjoituksista. Toiseksi pieni pyyntö: kun sinulla ilmeisesti on tuo Tuomas Anhavan Uudessa Suomessa julkaisema vastakirjoitus, jota lainasit, niin voisitko julkaista sen kokonaisuudessaan tässä blogissa, esimerkiksi skannauksena? (Jos et tekijänoikeussyistä halua julkaista täällä muuta kuin itse tuottamaasi materiaalia, voit myös lähettää sen sähköpostiosoitteeseeni: veikko.suvanto(a)gmail.com)
VastaaPoistaVeikko,
VastaaPoistaminulla ei ole Anhavan kirjoitusta muuten kuin tuon sitaatin verran. Se täytyy hakea mikrofilmiltä, Uusi Suomi 8.8.1956.
Koskenniemi oli raivostunut Jaakko Tikanojan myönteisestä kirjoituksesta (17.7.56). VAK:llahan oli suuri valta päätoimittajien ja kirjallisuustoimittajien valinnassa ja kirjoitusoikeuksissa. Hän yritti lakkauttaa Parnasson, ja estää Annamari Sarajaksen toimintaa, muun ohella.
Runouden - joskin musiikkilyriikan - ystävänä ruukinmatruuna menee herkäksi. Tuo on todella kaunista tekstiä.
VastaaPoistaJos kommentillasi tarkoitat Vihman runoja, rakas Matruuna, julkaisen niitä kohta puoliin muutaman lisää.
VastaaPoistaEeva-Liisa Mannerin Tämän matkan runot ovat niin taivaallisia, että yritän löytää vastapainoksi muutamien konservatiiviprofessorien haukkumajuttuja. He näet löysivät Mannerilta tukun "kielivirheitä", joiden perusteella arvioivat hänen tuotteensa ala-arvoisiksi. Samoin yritän löytää Tuomas Anhavan kirjoituksen, jossa hän parhaaseen tyyliinsä fileeraa nämä professorit...
Tuomas Anhavahan käsittääkseni editoi Mannerin Tämän matkan tai ainakin auttoi ratkaisevasti sen viimeistelyssä ja sen jälkeen kirjoitti teoksesta ylistävän arvostelun Suomalaiseen Suomeen. Nykypäivänä moinen tuskin voisi tulla kysymykseen, mutta 50-luvulla se ei tainnut olla aivan tavatonta – vai miten itse tuota aikakautta minua paremmin tuntevana sanoisit?
VastaaPoista