keskiviikko 28. huhtikuuta 2010
Vaihto-oppilaana Waldeckin ruhtinaanlinnassa 1952
Tässä kuvassa on keskellä Waldeckin ja Pyrmontin prinssi Josias (16), ja mukana olen myös minä (melkein 16) ja sisarukseni. Isäni otti tuon kuvan Lylyisten täysihoitolassa Lohjalla elokuussa 1952. Oikea saksalainen prinssi suomalaisella maalaisnurmikolla?
Asia on niin, että Helsingissä järjestettiin olympiakisat, ja Waldeckin ruhtinaanlinnassa pienessä Arolsenin kaupungissa ajateltiin, että ruhtinaan veljen esikoispoika Josias voisi päästä katsomaan kisoja eräänlaisen vaihto-oppilasjärjestelyn kautta. Minusta tuli sitten se poika, joka matkusti tuohon pieneen ruhtinaskuntaan, josta harva on kuullutkaan. 1100-luvun kreiveistä periytyvä Waldeckin ruhtinassuku on kuitenkin sekaantunut lähes kaikkiin eurooppalaisiin kuningashuoneisiin Romaniasta Hollantiin ja Englantiin asti. Prinssi Josiaan isotäti oli Hollannin kuningatar... Kun näen Saksan nykyisen lipun:
näen siinä aina suoraan Waldeckin värit "schwarz-rot-gold". Tuota seikkaa Josias ei koskaan väsynyt kehumasta. Josiaan isä oli perintöruhtinaan nuorin veli. Me ajelimme hänen pitkänokka-Mersullaan ympäri kaunista ruhtinaskuntaa, kävimme kylpylöitä ja vanhaa linnaa katsomassa, eikä missään näkynyt sodan jälkiä vaikka rauhasta oli kulunut vasta kuusi ja viimeisestä sotarikosoikeudenkäynnistä kolme vuotta. Linna oli erinomaisessa kunnossa, ja sen salissa pidettiin silloin tällöin julkisia konsertteja. Ullakolla oli aivan valtava Märklin-pienoisratasysteemi, luultavasti hienoin koskaan näkemistäni.
Waldeckin ruhtinaanlinna Arolsenissa valmistui 1700-luvun alussa. Barokkia, mutta sisustuksessa on jo paljon rokokoota.
Melkoinen elämys oli metsästysretki Waldeckin suurissa metsissä. En muista kuinka monta pukkia tai villisikaa saatiin saaliiksi, mutta aivan toisen lainen muisto jäi kyllä mieleen. Istuimme niityn reunassa passissa Josiaan isän prinssi Georgin kanssa, ja yhtäkkiä huomasimme kuinka aukion toiselta laidalta irtosi pieni poukkoileva oranssinpunainen kerä, tuli aivan meidän vierellemme, ja osoittautui ketunpoikaseksi. Se nillitti meitä aikansa ja jatkoi sitten matkaansa. Me vilkaisimme hymyillen toisiimme, ja pysyimme liikkumattomina.
Waldeckin perintöruhtinaan elämän vaikea vaihe.
Josiaan setä, perintöruhtinas Josias oli toiminut SS-upseerina ja poliisikenraalina, ja tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Hänen kohdallaan vankeus kesti vain kolmisen vuotta, ja lopulta hänet armahdettiin kokonaan 1953. Sen verran vähiksi olivat syytteet ja todistelut käyneet. En ole aivan varma tapasinko ruhtinasta koskaan (hänen poikansa, suvun nykyisen päämiehen Wittekindin sen sijaan useasti), mutta toisen sedän, prinssi Maxin kylläkin. Hän oli erittäin mukava, mutta silti hiukan kiusallinen - hän nimittäin osasi hyvin ruotsia ja halusi aina puhua kanssani ruotsiksi. Ja minulla taas tuolloin saksa oli niin vahvasti päällimmäisenä, että huomasin välillä ajattelevanikin saksaksi, ja ruotsin puhuminen oli ison vaivannäön takana.
Ruotsinkielen jääminen saksan alle oli paluumatkalla johtaa pikku hankaluuteenkin. Kööpenhaminassa minun oli odoteltava pari kolme tuntia Tukholman junaa, ja päätin käydä lähistön isossa leipäkaupassa ostamassa matkaeväitä. Asiakkaita ei ollut, myyjättäriä senkin edestä. Mutta kun vahingossa tulin puhuneeksi saksaa, minua ei palveltu ollenkaan, vaan myyjättäret vetäytyivät keskustelemaan toistensa kanssa. Onnistuin lopulta sanomaan ruotsiksi, että olin Suomesta, en osannut tanskaa, ja että olin tulossa Saksasta. Saman tien nättiä poikaa olikin palvelemassa monta naista, ja taisinpa saada jotain ylimääräistäkin mukaani... Opin tuona hetkenä paljon asioita, joita en aikaisemmin ollut ajatellutkaan.
Josiaan luokan kanssa lähdimme sitten parin viikon luokkaretkelle Garmisch-Partenkircheniin. Siellä kiipeilimme Alpspitzen rinteillä, ja kävimme tietysti Saksan korkeimman vuoren Zugspitzen huipullakin. Polvihousuissa oli hartvinaisen mielenkiintoista laskea lumista rinnettä... Valitettavasti kaikki valokuvani epäonnistuivat huonon kameran johdosta, eikä minulla ole sellaisia näyttää. Mutta tuolla retkellä minusta tuli parantumattomasti alppihullu. Ja opin toisenkin asian.
Kuuluisan alppijärvi Eibseen rannalla oli yhtä kuuluisa alppihotelli, joka sodan jälkeen kuitenkin oli joutunut amerikkalaisten haltuun. Alue oli eristetty panssariverkkoaidalla, ja portilla oli iso juliste: "NICHT FÜR DEUTSCHE". Kun sotilaspoliisia ei näkynyt eikä muutakaan liikennettä, kävimme nopeasti raaputtamassa kylttiä. Meidän paetessamme paikalta siinä luki "N U R FÜR DEUTSCHE"! Jälkeen päin olen ymmärtänyt paremmin sellaisia ilmaisuja kuin "Suomi suomalaisille" tai "Vietnam vietnamilaisille"...
Minulla on veläkin minua pari kolme vuotta nuoremman prinsessa Rixan virkkaama punavalkoinen pipo, jonka tupsu heti juhlallisesti kastettiin tuoreella sektillä - joka maistuikin oikein hyvältä. Sama neiti Rixa pussasi minua kerran poskellekin. Oikean prinsessan pusuthan nyt ovat elinpiirissäni sen verran luonnollisia, ettei niistä sen enempää olekaan tarvis kertoa.
Waldeckin ja Pyrmontin prinssi Josiaksen krokettitaito oli ruhtinaallisella tasolla. Hän sanoi jokaisen onnistuneen lyönnin jälkeen suomeksi: "Vaatimaton mutta taitava!" - ja osaa sen lauseen tänäkin päivänä. Isäni Lohjan Lylyisissä -52 ottamassa kuvassa taustalla professori Heikki Järnefelt, josta olen kertonut aikaisemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti