Kalevala-koodi on murrettu! Lönnrotin ennustukset ovat toteutumassa!

Uusi Suomi kertoo tänään sensaatiomaisen uutisen: Platonin salainen koodi on murrettu. Pian tiedämme, mitä mystistä filosofiaa tämä suuri muinainen tietäjä todellisuudessa julisti. Uutisen mukaan

"Kennedy on selvittänyt, että antiikin filosofi Platonin tekstit sisältävät salaisia viestejä, jotka paljastavat Platonin todellisen filosofian. Aihe on askarruttanut tutkijoita jo pitkään. ... Platonin koodin keskiössä on Kennedyn mukaan kreikkalainen 12 nuotin musiikkiasteikko, joka oli suosittu matematiikasta kuuluisan filosofin Pythagoraan kannattajien joukossa. Kennedyn mukaan tietyt sanat ja sanonnat esiintyvät Platonin tekstissä tietyin väliajoin ja täsmäävät musiikkiasteikon kanssa. ... Vaikuttaisi siltä, että Platon oli Pythagoraan kannattaja eikä siis uskonut jumaliin, mutta piilotti näkemyksensä koodeihin. Kennedy uskoo, että Platon piilotti ajatuksensa suojellakseen henkeään."

Kalevalan mysteerit ovat vielä olleet selvittämättä. Minulla on ilo ilmoittaa, että olen tänään murtanut Kalevala-koodin! Kauan on jo tiedetty, että se sisältää sekä ajankohtaisia tiedotuksia että ennustuksia Suomen tulevaisuudesta. Koska Lönnrot oli oppinut mies, hän käytti klassisista klassisinta salaista järjestelmää, nimittäin kultaista leikkausta. Hän on taatusti tuntenut nk. Fibonaccin lukusarjan, jonka peräkkäisten lukujen suhde lähenee loputtomiin kultaista leikkausta. Meidän tarvitsee vain ottaa 1. sana kahdesta ensimmäisestä runosta, 2. sana kolmannesta, 3. sana neljännestä, 5. sana viidennestä jne.

Heti saamme selkeitä lauseita tällä tavoin valituista sanoista: 1 Mieleni 1 nousi 2 vanha 3 neito 5 viety 8 kylähän 13 päiveä 21 kutovi 34 ukko 55 vaka 89 kuuluhun, jne. Minun tarvitsee enää kerätä kokoon kaikki sanat, ja tulkita niiden muodostama viesti. Alku on ainakin hyvin helppo:

Mieleni nousi. Vanha neito viety kylähän. Päiveä kutovi ukko. Mikä on "vanha neito", joka on viety kylähän? Suomi-neidosta ei liene kysymys, koska käsite on Kalevalaa nuorempi. Todellisuudessa kyse on Sammosta, tuosta ihme-esineestä jota maamme tarvitsee menestyäkseen. "Kylä" on tietysti Pietari! Entä mitä "päiveä" ukko kutoi? Syistä, jotka ovat tässä selitettäviksi liian monimutkaiset, voimme ottaa mukaan luvun 13: ukko kutoi siis 13 päivää! Mutta koska päivä ja vuosi ovat vanhoissa teksteissä saman arvoiset, katsokaamme mitä tapahtui 13. vuonna Kalevalan valmistumisen 1849 jälkeen.

1861 kokoontui Tammikuun valiokunta Sebastian Gripenbergin johdolla. 1862 tapahtuu myönteisiä enteitä: mystinen tulihevonen vei useita vaunuja Helsingistä Hämeenlinnaan. Ja 1863, 14. vuonna Kalevalan jälkeen kokoontuivat valtiopäivät. Lönnrot ennusti siis alkavan itsenäisyyskehityksen hyvin tarkoin. Sampo ei ollut mikään muu kuin Suomen kieli, koululaitos ja itsenäisyys. Voimme identifioida vieläpä sen ukon, joka kehräsi: hän ei ole kukaan muu kuin senaattori Sebastian Gripenberg vanhempi (1795-1869), Tammikuun valiokunnan puheenjohtaja ja kansakoululaitoksen varsinainen isä.

Lönnrotin ennustusten tarkkuus hämmästyttää muissakin asioissa. Kalevalassa on 50 runoa. Kultaisen leikkauksen kohdalla on runo 31, jossa kerrotaan Kalervon ja Untamon, eli punaisten ja valkoisten sisällissodasta. Nyt käy myös selväksi 50. runon arvoitus: kristillinen aika, joka ajoi Väinämöisen tiehensä, on EU, ja se päättyy Väinämöisen paluuseen. Tämä tapahtuu vuonna 2012 tai 2013, viiden 19-vuotiskauden kuluttua Suomen itsenäistymisestä. Kalevalan runosta 31 on 19 runon matka viimeiseen runoon. EU:hun liittymisestä tulee 19 vuotta 2013! Nyt tiedämme myös, kuka on Väinämöisen henkilöitymä tänään: hänhän on Timo Soini, josta tulee Suomen uusi johtaja vuoden 2011 veret seisauttavan vaalivoiton jälkeen.

Näin on Kalevalan koodi pääosin murrettu. Patsaani voi sijoittaa jonnekin Eduskuntatalon ja Kansallismuseon tienoille, siellä on tilaa vielä monelle, vaikkapa Soinille ja minulle.

Kati Kirstinä - hieno runoilija ihan tietämättään

Eeva-Liisa Manner julkaisi 'Tämän matkan' vuonna 1956, Paavo Haavikko 'Puut, kaikki heidän vihreytensä' 1966. Siinä välissä tekivät myös Tuomas Anhava ja Pentti Saarikoski hyvää lyriikkaa. Mutta tähän dekadiin sijoittuu myös runokirja, johon koottu kolmannella ikävuodellaan olleen pikkutytön surrealistisia ja oivaltavia puheita. Eila Kirstinän (Kostamo) kokoama Kati Kirstinän esikoiskokoelma (!) 'Me Maijan kanssa' ilmestyi 1965, ja se on suurten runoilijoiden rinnalla kuulunut ehdottomiin suosikkeihini.

Nykyinen toimittaja Kati Kirstinä (s. 1962) on runoilija Väinö Kirstinän ja hänen ensimmäisen vaimonsa, sittemmin kustannustoimittaja Eila Kostamon tytär. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun ihmettelee alle 3-vuotiaan pikkulapsen runsasta ja monipuolista sanavarastoa. Sen varassa pikkuinen tyttö onnistuu kuvailemaan havaintojaan ja ajatuksiaan tavalla joka yhäkin yllättää kirjasen moneen kertaan lukeneen ja pääosin ulkoa oppineen lyriikan ja filosofian ystävän.

Aletaan heti filosofiasta. Mikä on varhaisin pikkulapsen muistikuva, ja mihin se hänen ympäristössään liittyy? Siitähän minä oikeastaan syntyy, ja koko maailma siinä samassa. Katin maailmanselitys kuuluu näin:

Minä synnyin niin
minä tulin hissillä ylös
ja aloin kulkea sun perässä
ja sillai minä synnyin

Ja kun minä ja maailma on syntynyt, syntyy myös ajattelu. Havainto siitä että muutkin ajattelevat, saa nopeasti oivaltavan seuraamuksen:

Kimmo ei tottele omaa äitiä
ku se ajattelee
sit se tekee niin ku se itte tykkää

Tämän ovat monet hallitsijatkin oivaltaneet, ja ryhtyneet myös tehokkaasti estämään vapaan ajattelun seuraamuksia jo ennakolta. Lapsen oivallukset maailmasta jatkuvat:

Vauva on pieni
ei se osaa kävellä
mutta sillä on jalat
ja kädet
ja pää
ei se ole rikkonainen
eikä mullakaan oo toinen silmä poikki

Kirjan on kuvittanut Alpo Jaakola omalla surrealistisella tyylillään. Tässä on yksi hänen kuvistaan, ja sen alla itse Katin kertomus samasta aiheesta:

Oli iso kivi
ja tyttö oli sen kiven päällä
ja mies hakkasi sitä
kivellä
ja sille tytölle kävi
kipeesti
mutta mua ei saa hakata
muuten mä hermostun

Kati näkee kuolleen koppakuoriaisen. Vähitellen sen nimikin muistuu mieleen, ja samalla myös syntyy perusteita globaalille moraalille. Lapsen äänensävyt kuuluvat rivien välissä hyvin kaunopuheisesti:

Koppakuoriainen
se on se punanen koppakuoriainen
ja sitä on kuoletettu
sitä ei saa kuolettaa
ku se on pieni
se on ihan ikänen-vuotia vielä
leppäkerttu.

Jalkapalloa ja modifioituja pelejä

Helppoahan se olisi kirjoittaa parodiaa futiksen MM-kisoista, mutta kun pelaajat tekevät sen itse ja paljon paremmin... Ne viattoman pöllämystyneen epäuskoiset ilmeet, kun tuomari on viheltänyt! Tai vastustajan tultua parin metrin päähän, pelaajan hypättyä korkealle ilmaan, tultua maahan kahdella kierteellä - hän sitten unohtaakin kumpaa jalkaa "sattui"!

Italian ja Ranskan putoaminen oli valitettavan miellyttävä asia. Kummassakin joukkueessa oli vain pari pelaajaa, joiden ammattiylpeys riitti juoksemiseen ja tosi yrittämiseen saakka. Loput muistuttivat lähinnä lapsia, joilta tuhmat pojat ovat vieneet lelun. Niskojen nakkelua, käsien levittelyä. Kaipa se luonnolle ottaa hävitä vastustajalle jonka tulotaso on omaan nähden prosentin luokkaa.

Saksalaiset ja jenkit pelaavat loppuun asti, juoksevat vielä vähän enemmän ja kovempaa jos on tarvis. Samaa teki välillä tänään myös Slovakia, ja illalla juoksee varmaan myös Tanska. Tanskalla on tosin vastassa hyvä aasialainen joukkue, ja nehän yrittävät aina myös parhaansa.

Kaikenlaisia floppeja katsellessa tulee joskus mieleen muutakin. Esimerkiksi, että minkälaista peli olisi jos kentällä tosiaan sallittaisiin kaksi palloa. Pelit alkaisivat maalivahtien yhtäaikaisilla maalipotkuilla, ja paitsiosääntöjen noudattamista tarkkailtaisiin tuplasti tarkemmin, myös videon avulla. Kaksi yhtäaikaista laukausta eri suunnista kohti maalia voisi olla maalivahdin painajainen.

Nuorempana kokeilin myös erilaisilla shakin muunnelmilla. Moukkapeli (pelkät sotilaat ja kuningas) osoittautui pedagogisesti oivalliseksi, kun koulussani silloin tällöin pidimme shakkikursseja. Myös kaikkien upseerien korvaaminen hevosilla teki pelistä mielenkiintoisen. Kolmiulotteinen tai lieriöön sijoitettu shakki voisi olla jo liian vaikea peliksi.

Monopolin kanssa olen tehnytkin onnistuneita kokeiluja. Paras niistä oli kansainvälinen Monopoli, jossa erimaalaiset laudat olivat lähtöruudusta kiinni toisissaan, ja kummallakin laudalla oli oma valuutta ja oma pankkiiri. Laskukonetta tarvittiin ahkerasti, kun valuuttakursseja aina silloin tällöin jouduttiin muuttamaan. Kirjoitin kansainvälisen pelin säännötkin, sillä niiden kanssa on oltava tosi tarkkana, muuten YK puuttuu asiaan.

Urheilun lautapelejä muunneltiin aikoinaan myös luonnonmukaisemmiksi. Esimerkiksi kaarrejuoksussa toisen tai kolmannen radan käyttäminen pidentää matkaa, ja sen täytyy jotenkin vaikuttaa myös kilpailijoihin. Toinen mahdollisuus oli, että juoksija ei käyttänyt kaikkia nopan antamia siirtoja, ja sai sitten tarvittaessa käyttää hyväkseen esimerkiksi puolet säästyneistä siirroista kiriä varten.

1980-luvulla tietokoneet muuttivat asian kokonaan. Jo 48-kiloisella Spectrumilla (nerokas kone muuten, ja eräissä suhteissa ylivoimainen Commodore kuusneloseen verrattuna) tein poikaani ajatellen kokeiluja esimerkiksi keihäänheitossa ja muissa kenttälajeissa. Kukin "kilpailija" saa eräänlaisen tasoituskertoimen, joka hyvien tulosten jälkeen paranee, ja mahdollistaa vielä paremmat tulokset. Korkeillakin kertoimilla "kilpailija" voi epäonnistua, jolloin kertoimet taas palaavat lähemmäs tavisten tasoa. Oli hauska katsoa, miten "mestarikilpailijan" keihäs lähti lentoon, ja kentässä olleen merkin ylitettyään kantoi maailmanennätykseen. Silloin koko ruutu välähti väreissä. Kaikki tämä siis 48-kiloisella koneella ja yksinkertaisella basicilla ohjelmoiden.

Jostain syystä en koskaan ole pitänyt hienoista ja paljon kompuutterivääntöä vaativista urheilupeleistä. Itse tehdyt yksinkertaiset viritykset olivat paljon hauskempia. Niin se vähän pakkaa olemaan koko elämässäkin.

Omat arkistot avautuvat: lisää Pandaa

Löysin omista papereistani yllättäen lisää tietoa Panda-sarjakuvan alusta Uudessa Suomessa. Olin joskus muinoin lukenut lehteä mikrofilmeiltä, ja kirjoittanut samalla muistiin Pandan alkuvaiheet. Julkaiseminen alkoi 1.4.48, ja ensimmäisen tarinan nimi oli Panda ja kuningas Emmerikin aarre. Hokkuspokkus esiintyy jo tässä tarinassa, tosin nimellä Kettu Repolainen. Hän ainakin esiintyy aatelismiehenä, ja onkin ehkä sellainen (Maupertuusin paroni). Hän näet käy esi-isiensä linnassa, jonka salalaitteet ovat hänelle tuttuja. Tarinassa oli 83 strippiä, ja se päättyi 13.7.48.

Toinen sarja alkoi US:ssa 18.7.48, ja oli nimeltään Panda ja salakuljettajat. Tässä tarinassa oli jo mukana Sherlock-hattuinen salapoliisi Jacobus suurennuslaseineen (hänen nimensä vaihtui jossain vaiheessa). Tämä joutuu yhtenään köysiin, mutta kiitos oppilaansa Pandan selvittää lopulta timanttisalakuljettajien liigan. 89 strippiä.

Kolmas sarja alkoi 2.11.48, ja sen nimi oli Panda ja Lentonen. Jälkimmäine on mestarilentäjä, joka osallistuu maailmanympärilentokilpailuun. Sarja oli erittäin väkivaltainen. Myös Panda kalauttelee, mm. temppelipapin ja roistolentäjä Keon. Lentonen varastaa toisen lentäjän moottorin. Useita murhayrityksiä, syöksyjä ym. Ehkäpä alla oleva kuva on tuon sarjan kannesta.

Panda ja Astraali, jonka alun edellä julkaisin, oli tarina 95. Tässä netistä löytyneitä strippejä aikaisemmista sarjoista.


Minulla ovat enemmän tai vähemmän täydellisinä lisäksi sarjat 97 (Panda ja Yli-ihminen), 108 (Panda ja mestarikuvaaja), 110 (Panda ja valheenpaljastaja), 111 (Panda ja arkajalka), 112, 113 (Panda ja rallimestari), 114 (Panda ja mestaritaikuri), sekä 115 (Panda ja mestarisalapoliisi, jonka nimi nyt on Pat O'Nozzle).

Jos muistan oikein, puhekuplien mukana piirrostyylikin muuttui, Pandasta tuli isopäisempi ja ikäänkuin söpömpi, ja tarinoista tuli tylsempiä. Jos olen oikein havainnut netistä, Pandan julkaiseminen loppui 1988. Jos olisin nuorempi, alkaisin keräilyn... Mutta jos olisin keräilyiässä, minulla ei olisi nettiä tai tietokonetta kätettävissäni... Helpotuksen huokaus.

Nukki ja nurkeli. Uuden Suomen sarjakuva Panda

Lapsuudenkotiini ja myös minulle tuli Uusi Suomi hamaan katkeraan loppuun asti. Vieläkään en ole antanut Alma-medialle anteeksi sen loppua...

Uudesta Suomesta opin talvisodan tienoilla tai heti sen jälkeen lukemaan, ja pienelle pojalle ehdoton pakko oli lukea Ollin pakina kakkossivulta, sekä sarjakuvat lehden lopusta. Sarjakuvista oli aluksi ykkösenä Vihtori ja Klaara, mutta joskus sodan jälkeen alkoi ilmestyä Panda, erikoisen mielikuvituksellinen sarjakuva, jossa puhekuplien sijasta kertomus kulki kuvien alla.

Joskus 1960-luvulla Pandan seikkailut olivat tasollisesti huipussaan. Onneksi pikkuveljeni ja minä keräsimme sen strippejä kokoon, niin että minulla on nyt pari kansiollista sitä ja muutakin vanhaa. Valitettavasti Flash Gordonin kerääminen ei ajoissa onnistunut.

Kansiossa Panda-sivut kulkevat oikealla, ja sivujen taakse olen liimannut parhaita Origon ja Bisquitin pakinoita. Melkoinen aarre siis, nämä sarjakuvakansiot! Tässä on 60-luvun puolivälin jälkeen ilmestyneen Panda ja Astraali -seikkailun alku. Se minulla on kokonaan, niin että periaatteessa voisin julkaista sen täällä blogissa uudelleen in extenso. En vain tiedä, mitä tekijänoikeuslaki sellaisesta sanoisi. Ja enhän edes tiedä yhtään ollenkaan mitään sarjakuvan alkuperästäkään, kun Googlestakaan ei näyttänyt olevan apua.

Näin tämä Panda-seikkailu alkaa. Huijari Hokkuspokkus esiintyy heti alussa. Perimmältään hän ei ole loputtoman paha, kuten ei mikään sarjakuvan hahmoista. Panda asuu tässä vaiheessa hovimestarinsa kanssa linnassa. En aivan tarkkaan muista millä tavalla hän linnan sai. Mutta Astraalin mukaansa tuomat ihmelaitteet nukki ja nurkeli jäivät pikkuveljen ja minun puheisiin pitkäksi aikaa.

Kuva on klikattava suuremmaksi, jotta sen voisi lukea. Ehkäpä joku lukijoista voisi valistaa minua tämän hienon sarjakuvan alkuperästä ja vaiheista. Sen kyllä muistan, että puhekuplat ilmestyivät siihen myöhemmin, taso heikkeni, ja julkaiseminen lopetettiin kai 70-luvulla.

Porvarisrouva Välimerenlomalla, neitojen perinteistä keväistä elämää - Alma-Tademan taidetta II

Kommentaattori Michelange mainitsi prerafaeliitoista taannoin, että heillä oli kosolti taaksepäin katsovaa kauneutta, mutta se kauneus oli kuitenklin steriiliä. Itse asiassa länsimaisessa taiteessa ja muussakin sivistyselämässä katsottiin taaksepäin 1400-luvun renessanssista lähtien. Aristokratian taiteessa ja esimerkiksi oopperoitten aiheissa antiikin mytologia oli keskeistä, ja kun sivistys levisi vaurastuneen porvariston pariin 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla, antiikin aiheet saivat ehkä vähän lisää huomiota.

Emme kuitenkaan renessanssin, barokin ja klassisismin yhteydessä puhu kertaustyyleistä, vaikka esimerkiksi arkkitehtuuri kulki pitkään samoja teitä kuin antiikin aikana. Oikeastaanhan gotiikka oli se ainoa uusi esteettinen innovaatio, jonka Eurooppa kehitti antiikin jälkeen. Seuraava olisi voinut olla jugend, mutta se jäi lyhytaikaiseksi maailmansodan tuhon ja teollisen massatuotannon alkamisen vuoksi.

Tulkitsisin 1800-luvun romanttisen taiteen taaksepäinkatsomisen vähän toisin kuin Michelange. Etelän matkailu alkoi jo 1800-luvun puolivälissä olla tavallista porvariston piirissä, ja Välimeren maisemat sisältävät antiikin vähän itsestään, enemmänkin kuin raunioiden takia. Esiintyipä taideteoksessa antiikin hahmoja tai ei, eteläinen sävy niissä oli aika lailla tulevaisuuteen tähtäävien unelmien mukaista. Ihan kuten nykyisellä rahvaalla joka kovin mielellään pitänee näkyvissä etelän- tai Thaimaanmatkojen kuvia. Tieteen, tekniikan ja vaurauden vuoksi 1800-luku katsoi vielä vahvasti eteenpäin, eikä surusta mitänä tietty...

Kaiken lisäksi 1800-luku rakensi voimansa ja kykynsä ansiosta valmiiksi vanhoja ylivoimaisilta tuntuneita unelmia, kuten Kölnin ja Milanon doomit.

Jatkan siis Alma-Tademan taulujen parissa. Her Eyes are with Her Thoughts (1897) on kuin porvarisrouvan toiveuni seuraavalta Välimerenmatkalta. Jälleen tuo ihana marmorin käsittely kiinnittää huomiota sommitelman ja kauniin mallin ohella.

Welcome Footsteps on kaikin puolin säädyllinen kuva, joka silti sisältää melkoisen eroottisen latauksen. Mitään väsynyttä todellisuuspakoa minun on vaikea tästäkään löytää:
Ja alkaneen kesän kunniaksi vielä yksi kuva, joka mielestäni on kauneimpia esimerkkejä hyvin suositusta aiheesta neito kukkakedolla. Yksinkertaisessa sommittelussa on yllättävän lennokasta voimaa ja dynaamisuutta, jos tällaisen aiheen yhteydessä sellaisesta voisi puhua: Spring in the Gardens of the Villa Borghese.

Kesätoimittajan orgasmi: Sarasvuolle turpaan vaikka foulilla...

Median meininkien ihmettelylle ei tule loppua. Tämän viikon flopeista otan esimerkiksi keskiviikon 16.6. Iltalehden, jonka etusivulla julistetaan: Sarasvuo LYTTÄÄ suomalaiset!. Jutun alaotsikko väittää: Sarasvuon mukaan hänen päätöksensä astua avioliittoon parantaa maailmaa.

Molemmat väitteet ovat pahantahtoista valhetta. Toimittaja Petra Husu oli saanut käsiinsä Sarasvuon tuoreen asiakaskirjeen. Vahingokseen toimittaja julkaisee myös alkuperäiset sitaatit, joiden sisältöä hän vääristelee. Sarasvuo näet kirjoittaa ihan muuta: Minä menen kesällä naimisiin. Samalla sitoudun asioihin, jotka parantavat maailmaa. Tee sinä jotain vastaavaa. Lupaa jotain ylevöittävää, sellaista, joka kohottaa elämäsi uudelle tasolle. Jokainen sivistynyt ja täysijärkinen lukija huomaa, että tuleva avioliitto on saanut Sarasvuon hehkumaan, ja että hän tässä mielentilassaan tämän lisäksi aikoo sitoutua asioihin jotka parantavat maailmaa. Sivistynyt ja täysijärkinen lukija tietää myös, että yksityinen ihminen voi parantaa maailmaa aivan oikeasti omilla yksityisillä teoillaan. Lisäksi Sarasvuo innostaa lukijoitaan myös tekemään jotain positiivista ja ylevöittävää.

Toimittaja huomaa sanat 'Eurooppa' ja 'maanosa', ja äkkää, että hei, me suomalaisethan olemme nykyään myös eurooppalaisia! Ja parin ajatusvoltin jälkeen hän sitten julistaa, että kaikki eurooppalaiset eli myös suomalaiset ovat Sarasvuon mielestä epäonnistuneet elämissään pahan kerran. Todellisuudessa Sarasvuo kirjoitti näin:

Me olemme vanhojen, väsyneiden, työhaluttomien, tulevaisuuspelkoisten ja menneisyyteen hirttäytyvien etuilijoiden maanosa. - Nykymaailmassa ahkerat, säästäväiset ja taitavat maksavat myös laiskojen, taitamattomien ja tuhlaavaisten laskut.

Mistä ihmeestä toimittaja saa tuosta pääteltyä, että kaikki suomalaiset ovat elämässään epäonnistuneita? Mitään uuttahan Sarasvuo ei sano kuvaillessaan maanosaamme väsyneeksi ja tulevaisuuspelkoiseksi. Tuostahan ollaan jo Spenglerin ajoista lähtien oltu murheisia ja yksimielisiä. Mutta maanosamme asukkaista monet ovat myöskin aktiivisia ja ahkeria, ja juuri heitä Sarasvuo yrittää innostaa uusiin ponnisteluihin.

Jotta saisi Sarasvuon vielä huonompaan valoon toimittaja vetää päästään laajan kuvitelman tulevista ökyhäistä ja niiden satumaisista kustannuksista. Hei, onhan se nyt epistä, että Jarilla näyttää olevan paljon rahaa, ja hän voi halutessaan järkätä suuremmat hääjuhlat kuin Matti Meikäläinen! Ihan epistä!

Ainoa mitä toimittaja Husu ei mainitse pahantahtoisessa ja valheellisessa vuodatuksessaan on, että tuleva rouva Sarasvuo on ihan varmana ottanut aina mömmöjä, varmaan sylivauvasta lähtien. Mutta sen kertoivat varmaankin nettikommentaattorit moneen kertaan.

Kysyn ihan tosissani, mikä tarkoitus tällaisten juttujen julkaisemisella Iltalehden mielestä on? Toimittajien moraalistahan ei nykyään kukaan alan ihminen enää viitsi puhuakaan. Mitä tekoa sellaisella muka olisikaan tässä maailmassa, jossa valheet, katkeruus ja solvaukset ovat katu-uskottavuuden vähimmäisiä edellytyksiä.

Euroopan taiteen viimeiseltä kultakaudelta - Lawrence Alma-Tadema

Kahdesta syystä jatkan vielä prerafaeliittien kanssa. Se ensimmäinen syy on, että vuosikymmenten mittaan minussa on vahvistunut se käsitys, että länsimaisen eli eurooppalaisen kulttuurin huippuvuosisadat olivat 1700- ja 1800-luku. Sen jälkeen se hajosi kahteen maailmansotaan, eikä EU pysty palauttamaan aikaa taaksepäin, vaikka käsittääkin suunnilleen keskiaikaisen katolisen yhtenäiskulttuurin alueen.

Vertailu Roomaan tulee helposti mieleen. Sen taide ja arkkitehtuuri olivat huipussaan ns. Nervan-Antoninuksen kauden "viiden hyvän keisarin" aikana 100-luvulla. Helleenis-roomalainen kulttuuri oli tuolloin vahvimmillaan, mutta sortui sittemmin monikulttuurisuuteen ja sotiin. Myöhemmin, esimerkiksi Diocletianuksen aikaan oltiin teknisesti etevämpiä ja rakennettiin valtavampia palatseja ja kylpylöitä. Mutta taide oli vajonnut jo rahvaanomaiseksi "modernismiksi", josta tekninen taito ja esteettinen vahva perinne jo olivat kuolleet.

Meidän länsimainen taiteemme alkoi tuhoutua sitä mukaa kun demokratia eteni porvarisluokan ohi. Myös meillä on tekninen taito ja klassinen estetiikka kadonnut taiteesta. Kiasma on länsimaisen taiteen hautamuistomerkki... Ulkopuoliset kulttuurit ovat 1900-luvulla tunkeutuneet Eurooppaan, mikä on vaurioittanut perinnettä pahoin. Kuten Diocletianuksen aika, myös meidän aikamme on teknisesti edistyneempi, mutta vastaavan verran henkisesti ontompi.

Toinen syy on sammumaton kaipuu Välimerelle, Italiaan ja sen naapureihin. Kuinka kauniisti yhdistääkään englantilainen Lawrence Alma-Tadema (1836-1912) töissään nämä kaksi kaipuutani! Kreikka ja Rooma, ja nykyinen Välimeri, vaikkakin jo ylikansoitettuna ja raunioina! Alkakaamme kaukaa historiasta, Lesboksen saarelta, jossa saaren kaksi suurta runoilijaa Alkaios ja Sapfo kohtaavat. Kiinnittäkää huomiota marmorin kuvaukseen. Siinä Alma-Tadema oli eräs aikansa parhaista.Alma-Tadema: Sappho and Alcaeus

Toinen viehättävä historiallinen kuva on nimeltään "Oleanteri". Maalaus ei ole aivan niin yksitasoinen kuin ensin luulisi. Oletan näet roomalaisen interiöörin vuoksi, että taiteilijalla on ollut mielessään kasvin antiikkinen maine parantajana.Alma-Tadema: An Oleander
Kolmantena kuvana otan tähän Alma-Tademan varsin vertauskuvallisen maalauksen "Between Venus and Bacchus". Neito katselee suihkulähteen veteen, jonne Venus kuvastuu. Veden pohjalla ja vielä vähän syvemmällä aukenee täydentävä tai vastakkainen maailma: ei tarvitse kuin katsoa mihin veistoksen Bacchus katseensa kohdistaa...

Seuraavassa postauksessa lisää kulttuurihistoriallista pessimismiä ja Alma-Tademan töitä.

The Lady of Shalott - maalarien palvonnan mystinen kohde

Lordi Alfred Tennyson julkaisi vuonna 1848 keskiaikaisiin tarinoihin väljästi liittyvän runoelman The Lady of Shalott, josta tuli tavattoman suosittu myös prerafaeliittojen keskuudessa. Romanttinen, mystinen, vertauskuvallinen ja aika lailla selittämätön tarina kertoo joesta joka virtaa kohti monitornista Camelotia. Sen keskellä on Shalottin saari, jonka pienessä linnassa asuu noidan kiroama nainen. Häntä ei ole nähty, vaan hänestä ainoastaan kuiskaillaan. Kirouksen mukaisesti nainen joutuu loputtomasti kutomaan värikästä kuvakudosta, eikä saa katsella joenvarren tielle muuta kuin peilin kautta.

But in her web she still delights
To weave the mirror's magic sights,
For often through the silent nights
A funeral, with plumes and lights
And music, went to Camelot:
Or when the Moon was overhead,
Came two young lovers lately wed;
"I am half sick of shadows," said
The Lady of Shalott.

John Will. Waterhouse: I am half sick of shadows

Eräänä päivänä nainen näkee peilistään Sir Lancelotin ratsastavan kaikessa komeudessaan saaren ohi. Hän ei malta ajatella kiroustaan, vaan ryntää ikkunaan. Samassa peili hajoaa sirpaleiksi, ja kuvakudoksen langat sotkeutuvat. William Hunt teki siitä varsin merkillisen ja kiehtovan taulun, jossa umpibarokkisten ovaalimuotojen ja ahdistavan runsaiden kuvakudosten ja koristeiden keskellä monenväriset langat kietoutuvat naisen ympärille täydeksi sotkuksi. Kuvaa voisi analysoida loputtomiin, mutta mielestäni olennaisinta siinä on vertauskuvallinen taiteen ja reaalimaailman kohtalokas törmäys.

William Hunt: The Lady of Shalott

Nainen huomaa kirouksensa toteutuvan, pukeutuu valkoisiin, asettuu makuulle veneeseen johon on ensin kirjoittanut "The Lady of Shalott", ja antaa sen ajautua kohti Camelotia.

Waterhouse: The Lady of Shalott

Kun vene karahtaa rantaan, nainen on jo ihmisten kauhuksi kuollut.

Under tower and balcony,
By garden-wall and gallery,
A gleaming shape she floated by,
Dead-pale between the houses high,
Silent into Camelot.
Out upon the wharfs they came,
Knight and burgher, lord and dame,
And around the prow they read her name,
The Lady of Shalott.

Who is this? And what is here?
And in the lighted palace near
Died the sound of royal cheer;
And they crossed themselves for fear,
All the Knights at Camelot;
But Lancelot mused a little space
He said, "She has a lovely face;
God in his mercy lend her grace,
The Lady of Shalott."

Kirjoita blogiin, ja jää odottelemaan häjyjen tuloa.

Olen nyt ollut vuoden verran aktiivinen toimija blogosfäärissä, ja tehnyt eri laatuisia havaintoja nettikäyttäytymisestä. Lukijana olen luonnollisesti varsin valikoiva. Jos joku aihepiiri ei kiinnosta, miksi tuhlata aikaa sen seuraamiseen? Sitten on monenlaisia kirjoittajatyyppejä jotka lähinnä nostavat karvat pystyyn. He vain tykkäävät kirjoittaa niinkuin kirjoittavat, omalla palstallaan, ja mikä minä olen heitä ojentamaan? Enhän normaalissakaan kanssakäymisessä hakeudu sellaisten ihmisten seuraan, jotka suhtautuvat ympäristöönsä aggressiivisesti, osoittavat suunnatonta pääkköyttä, tai käyttävät kieltä roisisti ja sivistymättömästi.

Hiljaiset jaarittelijat tai pohtijat ovat usein sympaattisia, ja parhaimmat heistä löytävät silloin tällöin kultajyvänkin. Heitä kannattaa monesti seurata. Sitten ovat tiedottaja- ja löytäjätyypit monen moninaisilta aloilta. He ovat yleensä ekstrovertteja, mutta hyvin rauhanomaisia, joskus hauskojakin. He ovat blogosfäärin suola. Ja sitten on omasta elämästään kirjoittavia, kuten sekin koulunjohtaja jolta poliitikot veivät koulun alta, ja joka kuvaili viimeisen kouluvuotensa tunnelmia vallan riipaisevasti.

Muutama blogiveteraani on erikoistunut tutkielmiin tai ajatusvirta-esseistiikkaan. Jälkimmäisiä edustaa hyvin emeritusprofessori Kemppinen. Joskus heidän logiikkansa tuntuu häikäisevältä, joskus ei ymmärrä puoliakaan, mutta väliäkö tuosta. Muuan viisas historianopettaja suositteli kerran Egon Friedellin kulttuurihistoriaa oppikirjaksi, ja kun joku akateeminen oikeinoppinut tätä ihmetteli, viisas lisäsi, että eihän Friedelliä tarvitse kaikin osin uskoa, eikä pidäkään, mutta hänen henkevyytensä ja lennokkuutensa tekevät hyvää kenelle tahansa. Eräs tällainen Friedelliä hiukan muistuttava kirjoittaja on kovaa teknologiaa ammatissaan edustava Ruukinmatruuna, joka humanistisessa lennokkuudessaan näyttäisi voivan saada veden virtaamaan ylöspäin, tai kykenevän keksimään vaikka virtuaalisen ikiliikkujan. Olen kokenut hänet mitä miellyttävimmäksi ja joviaaleimmaksi keskustelukumppaniksi, mutta tietynlaista kommentaattorijoukkoa hän näyttää ärsyttävän aivan suunnattomasti.

Kun Takkirauta-blogiin ilmestyy Ruukinmatruunan uusi ajatuksia herättävä tai niitä virkistävä minitutkielma ihmisyydestä tai uskonnollisesta ajattelusta, paikalle singahtaa oitis myös aggressiivinen kommandojoukko perässähiihtäjineen. Juuri tämän blogin kommenttiosastolta olen saanut aika havainnollisen ja kattavan kuvan blogikansan käyttäytymistavoista. Eikä se kuva ole kovin mieltäylentävä.

Pahin ryhmä ovat anonyymit Anonyymit. Heitä elähdyttää ampua kaikkea liikkuvaa. "Hei hei, onko täällä jokin palvontakerho koolla?", parahti eräs, jonka argumenttipuoli ("Tyhmää!") oli kuitenkin olemattomuudessaan häikäisevä. Toinen ryhmä koostuu ylimielisyyteensä tikahtumaisillaan olevista yliopistohumanisteista, joiden kielenkäyttö herättää joskus epäilyn, että heillä on muitakin pulmia kuin humanismi. Ja kolmas ryhmä ovat julistavat ateistit, jotka haistavat kaukaa pienimmänkin uskontomyönteisyyden, joiden itsetunto on merkittävästi koholla, mutta ilmaisu ja argumentit kuin kymmenvuotiaalla.

Olen törmännyt nimettömiin kirjoittajiin, jotka uskovat itsellään olevan perustuslaillinen oikeus puuttua mihin tahansa ja saada mikä tahansa hengentuotteensa julkaistuksi. Pahimmissa tapauksissa heiltä tulee kostoksi lastillinen häiriöpostia e-mailiin. Netissä eivät normaalit kanssakäymisen säännöt todellakaan näytä toimivan. Kaduilta ja toreilta häiriköt viedään pois, netissä ei ole yksityisyyden suojaa. Totta kai bloggereiden ylivoimainen enemmistö on fiksuja kunnon kansalaisia, kuten oikeassakin elämässä, mutta netin häiriköillä on tietokoneet, joita torien juopoilla ei ole. Mikä saa normaalielämässä ihan hyvin toimivat Jekyllit niin äkkiä muuttumaan netti-Hydeiksi?

Watts: Hurjaa peliä komplementtiväreillä

Koska minun makuni kaikkien taiteiden kohdalla on monesti todettu sangen kyseenalaiseksi, mukaan luettuna omat työni, jatkan 1800-luvun kuvataiteen virallisen listan ulkopuolisilla töillä. Nyt on vuorossa englantilainen viktoriaanisen ajan symbolismiin taipuvainen George Frederic Watts (1817-1904). Häneltä valitsen varsin värikylläisen, etten sanoisi jopa räikeän maalauksen nimeltä Jane Senior.
Kuvan nainen kastelee kukkasta, ja on vahvasti kumartunut oikealle. Ettei nainen suorastaan kaatuisi, hän pitää vasemmalla kädellään kiinni kukkapöydästä. Vasen-oikea-lain mukaisesti kuvan oikea reuna on vielä tukittu keräämällä siihen puolet huoneiston romppeista. Ruskeahkolle lattialle jäi kuitenkin tyhjä kolo, joka on täytetty tavarapaljouden siirtämisen yhteydessä ilmeisesti pudonneella kukkasella.

Maalauksen idea ei kuitenkaan ole tässä, vaan juuri siinä värityksessä joka kuvan nähdessämme heti antaa niin vahvan ensivaikutelman. Watts leikittelee traditionaalisella komplementtivärien idealla, ja tekee sen vielä hyvin symmetrisesti.

Ylhäällä vasemmalla on tapetin laaja vihreä kenttä. Siitä alaviistoon oikealle on tuolin punainen vastaväri, pienempi kenttä joka yhdeltä reunaltaan on kiinni vihreässä. Naisen sininen puku muodostaa toisen laajan värikentän, ja siitä alaviistoon oikealle on kankaan vastaväri oranssi, pienempi värikenttä joka samaten on yhdeltä reunaltaan kiinni sinisessä. Oikeata reunaa ja alakulmaa tukkivissa tavaroissa näiden neljän värin lähisukulaiset esiintyvät pieninä välähdyksinä.

Kuvan pääteema on siis kahden päävärin ja niiden komplementtivärien esittely, ja teeman kehittelyä on sitten niiden oikeassa reunassa tapahtuva liukeneminen moniksi eri sävyiksi. Wattsin värinkäsittely tässä kuvassa muistuttaa hiukan Marc Chagallin myöhemmin usein käyttämää väritysideaa. Chagall maalaa usein suuren osan kuvastaan lähisukuisilla väreillä, sanokaamme esimerkiksi keltaisella, kellanoranssilla, oranssilla ja oranssinpunaisella, ja tasapainottaa tätä kokoelmaa sitten pienemmälle alueelle sijoittuvalla keskimääräisellä komplementtivärillä, esimerkiksi sinisellä ja sinivihreällä. Yritän jossain välissä löytää sopivan esimerkin tästä Chagallin järjestelmästä, mutta yhä jatkuvan tekijänoikeuden vuoksi kuvia on vaikea löytää netistä.
,

Kevään luonnonlaki, viaton ja valloittava

Seikkailulla vanhemman kuvataiteen kukkivilla kentillä törmäsin ranskalaisen akateemisen klassismin mainioon edustajaan, jonka nimi yksinkertaisesti ja ytimekkäästi on Cot. Pierre Auguste Cot eli vuosina 1837-83, ja hänen töitään on paitsi Louvressa myös esimerkiksi New Yorkin Metropolitan-museossa. New Yorkissa on tämäkin ihastuttava ja söpö, hiukan 1700-luvun ranskalaisia mestareita jäljittelevä maalaus nimeltä Kevät (1873). Rokokoota siinä on paitsi luonnon kuvaaminen myös suorasukainen sensualismi. Tosin Pierre Cotin kevätneito on aikeissaan viaton kuin luonto itse, kun Fragonardin tai Boucherin naiset taas ovat viettelijättärinä varsin tietoisia.

Panen tähän tuon kuvan ensin oikein päin, sitten horisontaalisesti käännettynä. Kuinka selkeä onkaan ero, ja kuinka sommittelun tärkeät perustekijät tulevatkin kaunopuheisesti esiin! Katsokaapa itse:

Takaperin olevassa kuvassa kaikki asiat tuntuvat olevan hakusessa, ja se ikäänkuin valuu ulos raameistaan. Oikein päin olevassa kuvassa on sen sijaan voimaa ja vastavoimaa tasapainoisessa suhteessa.

Kuvassa on toki lävistäjiä ristikkäin, ja muitakin sommittelun keskeisiä geometrioita siitä helposti näkee. Mutta puhutaan nyt suunnista. Lukusuuntamme aiheuttaman tottumuksen vuoksi vasemmalta hyökyvä voima, valo, tunkee vastahakoista oikeaa laitaa taaksepäin. Parin kohdalla tämä valon hyökkäys kääntyy takaisin päin, kohti (vielä) varjossa olevaa nuorukaista. Näin valoisat ja varjoisat alueet limittyvät tasapainoisesti, ja kertovat kevääntulon väistämättömän tuloksen: pojan helkajuhla on juuri alkamassa!

Montezuma, Fredrik Suuri ja C.H.Graun

Edellisen blogin kirvoittamassa keskustelussa tuli esiin kysymys hyvästä taiteesta, joka ei ole päässyt esiin tai kestänyt aikaa. Sellaista on tavattoman paljon. Voi esimerkiksi tapahtua, että keskinkertaisen tai b-luokan maineen saanut tekijä on onnistunut luomaan jonkun tai joitakin täydellisesti onnistuneita teoksia, jotka kuitenkin sitten ovat jääneet varjoon. Tunnettuahan on, että superkuuluisuuden riman ylittäneiden taiteilijoiden kaikki työt mielletään mestarillisiksi, vaikka siihen ei olisi mitään tosiasiallista syytä. Jokainen Schjerfbeckin maalaus ei ole kosminen ihme, jokainen Mozartin sävellys ei ole sydäntä särkevän taivaallinen.

Ero ykkös- ja kakkosluokan taiteilijoiden välillä on joskus hiuksenhieno. Suurimmilla mestareilla on täydellisiä onnistumisia ehkä hiukkasen enemmän kuin heidän varjoonsa jääneillä. Ja sitten tulevat ne, myös hyvät taiteilijat, jotka ovat onnistuneet puristamaan yhden timantin tai kaksi. Myös heidän parhaita teoksiaan on hyvä tarkastella, sillä ne toimivat myös sopivana vertauskohtana niiden "suurten" töille.

Esittelen tässä yhden timantin säveltäjältä, joka suuren yleisön silmissä on vajonnut tuntemattomuuteen, mutta joka ammattipiireissä on saanut osakseen kasvavaa huomiota. Hän on Preussin kuninkaan Fredrik Suuren hovisäveltäjä Carl Heinrich Graun. Tammikuussa 1755 esitettiin Berliinin hoviteatterissa ensi kerran hänen oopperansa Montezuma. Se kertoo azteekkien viimeisestä kuninkaasta, joka kuoli Cortesin raa'an hyökkäyksen jälkeisen sekasorron aikana 1520. Näin oli myös oopperoissa otettu askel ulos antiikin aiheista, ja menty jopa tarunomaiselle uudelle mantereelle.

Libreton oli kirjoittanut itse Fredrik II ranskaksi, mutta se käännettiin nopeasti italiaksi. Kuningas oli merkittävän hyvä kirjailija, säveltäjä ja huilunsoittaja, jonka taiteellis-sivistykselliset harrastukset saivat sittemmin väistyä sotien myötä. Ehkäpä vihollisten ympäröimä kuningas tunsi myötätuntoa tappion kärsinyttä kollegaa kohtaan. Tämän oopperan musiikki on yleisesti ottaen varsin tavanomaista, mutta 3. näytöksen muutenkin hienossa alussa Montezuma on teljettynä vankilaan, ja laulaa siellä (mezzosopraanollaan !) taivaallisen kauniin ja tuskaisen arioson kovasta kohtalostaan.
Tuon oopperan musiikkia on levytetty jonkin verran, ja kokonaislevytys valmistui Amerikassa muutama vuosi sitten. Intensiivinen, hyvin ekspressiivinen melodia on jäänyt erääksi keskeisimmistä musiikkielämyksistäni. Valitettavasti en voi soitattaa tässä mitään "oikeaa" esitystä, vaan minun on tyytyminen nuottiohjelmani aika huonosti syntetisoimaan parafraasiin, jonka kirjoitin osaksi oppilasorkestereille tekemääni sarjaa "Miraculous ideas from the history of music". Sen voi kuunnella osoitteessa

http://web.me.com/karirydman/Sivusto/Opp.116-118.html

ja se edellyttänee QuickTimen asentamista koneelle. Mac- ja Windows-selaimet yleensä selviävät tuosta, Firefoxilla ja Linuxilla on havaittu joitakin vaikeuksia.

Oopperan nuotit voi ladata pdf-tiedostona netistä. Lauris Elms on se laulajatar jonka esitys minuun 80-luvulla niin kolahti. Fredrik Suuri soittaa Sanssoucissa.

Keskinkertaisuuden diktatuuri ja taiteilijakateus

Muuan lahjakas nuori taiteilija joutui opinahjossaan sen verran suuren esteettisen painostuksen kohteeksi, että päätti esitellä itselleen läheisempiä töitä vain kaukana Helsingistä, yksityisesti. Nämä suurenmoiset teokset eroavat selvästi valtavirrasta, ja niillä on tuota valtavirtaa pahasti uhkaava mahdollisuus joutua suosituiksi. Keskustelussa huomasin jälleen kerran, että kysymys oli virallista taidejärjestelmäämme vaivaavasta keskinkertaisuuden diktatuurista.

Taiteilijajärjestöjen ja taidekoulujen johtoon kohoaa helposti ihmisiä, jotka eivät taiteilijoina ole varsinaisesti oman tiensä kulkijoita. Tämä monien tuntema lainalaisuus muistuttaa suuresti Peterin periaatetta: "Kussakin hierarkiassa jokaisella työntekijällä on taipumus kohota pätemättömyyden tasolleen." (Laurence J. Peter 1969). Tämän seurauksena hierarkian ylemmillä tasoilla on pääasiassa keskinkertaisuuksia, ja varsinainen työ tehdään alemmilla tasoilla vielä pysähtymättömien ihmisten toimesta.

Säveltäjä Seppo Nummi sanoi joskus tähän tapaan: "Ei ole suurempaa rakkautta - ei edes äidinrakkaus ole sitä - kuin on keskinkertaisuuden rakkaus toista keskinkertaisuutta kohtaan". Niinpä keskinkertaisuus mielellään ympäröi itsensä kaltaisillaan, ihmisillä jotka eivät vaaranna hänen omaa asemaansa. Jos kysymyksessä on oppilaitos, tämä merkitsee myös työtapojen tavanomaisuutta. Kaikki poikkeava nähdään omavaltaisuutena. Esimerkiksi Taideteollisella oppilaitoksella oli 60-luvulla varaa luopua Kaj Franckin kaltaisesta opettajasta, jonka metodeja pidettiin joskus liian erikoisina.

Myönnettäköön, että taiteilijapiireissä lähes normaalina pidettävä taiteellinen kateus saattaa olla mukana myös merkittävämmillä tekijöillä. Tällöin poikkeavasti ajattelevia usein kuvaillaan taitamattomiksi, osaamattomiksi tai yleisön kosiskelijoiksi. Viimeksi mainittu on syytöksistä pahin, ja paljastaa myös syyttäjän asenteen. Hyvä esimerkki tästä oli erään säveltäjän tuohtumus, kun Einojuhani Rautavaaran sävellys Cantus arcticus vuonna 1972 esitettiin ensimmäisen kerran. Se oli kaunis sävellys, kulki pitkät matkat sulavien sointuketjujen varassa, ja ylimääräisen lisän sen viehättävyyteen toivat nauhalta tulevat lintujen äänet. Myös "tavallinen" konserttiyleisö piti tästä modernin musiikin parissa niin harvinaisesta sulosointuisuudesta. Se merkitsi kollegan mielestä myös arveluttavaa yleisön kosiskelua. "Mitä siitä tulisi, jos muutkin alkaisivat tehdä tällaisia iskelmiä", kiukkuinen kollega tuhahti.

Sen tietää toki mihin tuollainen johtaisi. Rautavaara ja ne mahdolliset muut yleisön kosiskelijat saisivat suosiota ja menestystä tämän tyylillisesti ankaran, tasapaksun ja nuivan kollegan vahingoksi. Ja tämä on usein riittävä syy tuomioon, ja johtaakin sellaiseen, mikäli tapaintuomarille ilmaantuu riittävän monta asemissa olevaa keskinkertaisuutta tueksi. Kaikilta taiteen aloilta voi helposti löytää esimerkkejä tällaisesta kateuden ja keskinkertaisuuden tuhoisasta liitosta.

Kaipaus Helsinkiin — jota ei enää ole

Heimolan talo. Kari Haklin kuva vuodelta 1969, juuri historiallisen talon purkamisen aattona.

Ensi alkuun tuntui jotenkin epätodellisen kohtalokkaalta katsella Teeman lähettämää Baghin Petterin elokuvaa Helsinki, ikuisesti. Jo jonkin aikaa on tuntunut siltä, että olen tehnyt työni loppuun täällä maalla, ja että voisin nyt palata viettämään lopun vähäisen aikani Helsingissä.

Elävää kuvaa sadan vuoden ajalta. Väkijoukkoja vellomassa erilaisten historiallisten tapahtumien pyörteissä. Rakennettua ympäristöä, jonka minä muistan hyvin 1940-luvulta alkaen. Sodan tuhot, jotka itse asiassa olivat pieniä verrattuina rahan tuhoihin 1960-luvulla. Kadonneet mutta tärkeät talot ja miljööt. Heimola, Kestikartano, Skohan kulma, Norrménin talo, Mannerheimintien alkupään uusrenessanssin täystuho, tai Kino-Palatsin ja Kämpin järjetön hävitys.

Lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden muistojen olennaisin osa tuntuu olevan se mikä puuttuu. Siihen muistot ovat kiinnittyneet yhtä paljon kuin siihen mitä on jäljellä. Sitä minun Helsinkiäni ei enää oikeastaan ole. Se on Arvo Turtiaisen sanoin kadonnut kuin näytelmä kulisseistaan. Ajatella, voin nyyhkiä samojen vanhojen miljöiden katoamista kuin vanha Turtiainen, sillä Helsinki muuttui ennen vähän hitaammin.

Ehdin autoilla kotikaupunkini kaduilla melkein 20 vuotta. Silloin ei ollut juurikaan ruuhkia, ja jos oli, niitä selvittivät valkolakkiset ja -hanskaiset liikennepoliisit pöntöissään tai rohkeasti keskellä risteystä seisten. 1940-luvulla ja vielä myöhemminkin asuinalueiden kadut olivat niin autioita, että pojat voivat pelata ja leikkiä niillä varsin turvallisesti. Tai laskea mäkeä, kuten olen talvisesta Eiranmäestä kertonut.

Tänään ei mikään enää hämmästytä Helsingin kaduilla ja kortteleissa. Sodan jälkeen tuli vuosittain ihmeitä, joita vanhemmat olivat ehkä nähneet rauhan aikana, mutta jotka nyt vetivät kaiken ikäistä kansaa paikalle katsomaan. Ensimmäiset jouluvalot Tempon talossa jo marraskuun lopulla, tai Wulffin kulman liikehtivä joulupukki. Stockmannin jouluinen mainoskampanja "sanka-rillisine" tonttuineen. Paraatit ja kulkueet. Länsimaiset vieraat. Olympiakisat. Harmaiden pahvipakkausten asteittainen muuttuminen värillisiksi. Toimivat televisiot kauppojen ikkunoissa, joita käytiin sankoin joukoin katsomassa. Hedelmä- ja siirtomaatavaratiskien ilmestyminen takaisin kauppoihin. Oikeat värikuvat lehdissä, enemmän tai vähemmän kohdistushäiriöisten kaksi- tai kolmiväripainatusten sijaan. Uudet länsimaiset loistoautot.

Tarkemmin ajatellen en niinkään halua palata tämän hetken Helsinkiin. Toki voin tuntea oloni kotoisaksi monin paikoin vieläkin. Historia ja muistot ovat kuitenkin syvällisintä ja henkilökohtaisinta omaisuutta. Aineetonta ja minun mukanani katoavaa. Itse tutustuin synnyinkaupunkiini huolella, ja tutkin sen menneisyyttä, niin että voin melkein missä vain kuvitella mieleeni sen maisemat ja ihmiset sata vuotta sitten tai vielä kauempana. Kunpa itse voisin välittää tätä kerroksellista syvyyttä jälkeläisilleni. Mistään olinpaikasta ei voi täysin nauttia ilman tietoisuutta sen kerrostumista, konkreettisista tai tarinallisista.

Jotta voisin todella ja oikeasti palata Helsinkiin, tarvitsisin miljoonan. Lottoamalla sitä ei saa, vaikka olisi kuinka ahkera. Ehkä siis on parasta jäädä tänne maalle. Onhan täällä kuitenkin niin kaunista ja rauhallista. Isompia tuhoja täällä ei pääse tapahtumaan, ellei sitten kaupunki äkkiä päätä luopua kartanoistaan ja kulttuurilaitoksistaan Sääksmäen kirkon tienoilla ja järven takana Saarioispuolella. Toivottavasti tämäkään ei toteudu ainakaan ennen kuin väistämätön vanhuus pakottaa minut väistämättömälle laitostielle...

Pulan ankeus alkoi väistyä: ensimmäinen kermajäätelö 1951!

Sodan aikana ja jälkeen pula-ajan tunsivat nahoissaan tietysti pahimmin aikuiset, jotka muistivat hyvin 30-luvun toiveikkaat vuodet. Lapset sopeutuvat kaikkiin olosuhteisiin, niinkuin ne olisivat normaaleja. Mutta jotakin lapsikin pystyi ymmärtämään.

Isä oli onnistunut hankkimaan meille pussillisen perunoita. Äiti parahti itkuun: "Punaisia..." hän parahti, "...ja monet ihan vihreitä...". Joskus äiti oli kuullut että Laivurinkadun kauppaan olisi tullut jotain, olisiko silakoita. Minulle raha kouraan ja hakemaan sitä jotakin. Tulin takaisin rahojen kanssa. Isot tädit olivat tönineet lapsen sivuun, yksi toisensa perään, ja se "jokin" oli jo loppu. Kaupan täti sanoi sen ihan kuin olisi ollut jotenkin pahoillaan.

Voikukan juuria kävin usein kaivamassa rannasta, ja maitoannoksen haku oli usein minun tehtäväni. Tyhjä kannu ja kupongit mukaan, ja muutama 25-penninen, sitä reiällistä sorttia. Maitoa kyllä riitti. Sitä annosteltiin desilitra- tai litramitalla isoista avoimista tynnyreistä.

Joskus olin saanut jonkinlaisia karkkeja, ehkä jopa ulkomailta tuotuja, tai sitten (älkää kertoko isälle) venäläisiltä. Minulla oli siis jonkinmoinen tieto siitä miltä karkit maistuvat. Mutta yleensä ainoa karkintapainen pureskeltava olivat pienissä likaisenvärisissä paperipusseissa myydyt kuivatut, sakariinilla maustetut porkkanahiutaleet. Niiden jyystämisessä kului aikaa. Makeus haipui niistä nopeasti, sitten tuli epämääräinen porkkananmaku, mutta sitten ne alkoivat maistua jo pahalta, ja ne oli syljettävä ulos suusta.

Jos sattui saamaan munia, ja äiti raaski käyttää muutaman herkuttelutarpeiksi, meillä lapsilla oli juhlahetki. Äiti laski keltuaisen lasiin, lisäsi vähän sokeria (sitä joskus sai ja sitä käytettiin hyvin säästeliäästi), ja vispasi seoksen teelusikalla sitten hyvin vaaleaksi vaahdoksi. Herkun nimi meillä oli hobbelbobbel. Parhaimmillaan kukin kolmesta lapsesta sai yhden vaahdotetun keltuaisen. Äiti nuoli lusikan. Se kuulemma riitti hänelle ihan mainiosti. (Liikutuksen pala käväisi juuri nyt kurkussa).

Marmeladinkorvike oli tehty sellusta, maustettu sakariinilla, ja sitä oli tasan kahta väriä, punaista ja vihreää. Se oli aika tahmaista kielellä, mutta kyllä sitä muun puutteessa tietysti söikin. Sitten kun jäätelöä sai, se oli sakariinilla maustettua jäähileen tapaista. Olisiko ollut 1950 tai -51, kun isäni oli saanut kokonaisen litran pakkauksen uutta ja ihmeellistä kermajäätelöä, muistaakseni Suomen Eskimon valmistamaa. Se syötiin koko perheen juhla-aterialla, täydellisen hiljaisuuden vallitessa jopa kolmen lapsen suunnalla. Mitään niin hyvää ei kukaan meistä ollut koskaan maistanut. Tuon aterian melkein järkyttävän autuas tunnelma jäi pysyvästi mieleen.

Kahdeksan yhdeksän vuotta myöhemmin koin tuon tapauksen kaikuna uudestaan. Esikoispoikani oli ehkä vajaan vuoden ikäinen, osasi jo seistä pinnasängyssään. Hän huomasi että vanhemmat söivät jotain, ja aneli kuin linnunpoika maistiaista: "Mämmä, mämmä!" Se oli hänen ruokaa ja muuta hyvää merkitsevä sanansa. Kovin kylmäähän se on, mutta annetaan sitten pieni lusikallinen, arvelimme. Kylmyys järkytti poikaa ensin, mutta vähitellen suu alkoi tuntea elämän siihen saakka taivaallisimman maun. Silmät muljahtelivat, ilmeet risteilivät naamalla, ja sitten alkoi tanssi ja sängynlaidan rynkytys: "Mämmä, MÄMMÄ, MÄMMÄ!!!". Ja poika ahmi loput jäätelöstä.

Kun tänään ostaa jäätelön, tulee joskus mieleen tuon teon arkipäiväinen mitättömyys. Kuinka toista se olikaan silloin, kun sitä makua ensimmäisen kerran pääsi maistelemaan...Magin jäätelöä pidettiin jo minun lapsuudessani parhaana, mutta sen kioskien löytäminen saattoi olla joskus vaikeaa. Tässä 50-luvun kuvassa Oreste Magi on Kauppatorilla. Jos muistan oikein, muut jäätelöjätit yrittivät kukistaa italialaisten perheyrityksen. Väitettiin että Magin jäätelössä oli liikaa ties mitä bakteereja tai muita pöpöjä. Mutta netin mukaan tuota jäätelöä saa vieläkin parista paikasta Helsingin keskustassa.