Vertailu Roomaan tulee helposti mieleen. Sen taide ja arkkitehtuuri olivat huipussaan ns. Nervan-Antoninuksen kauden "viiden hyvän keisarin" aikana 100-luvulla. Helleenis-roomalainen kulttuuri oli tuolloin vahvimmillaan, mutta sortui sittemmin monikulttuurisuuteen ja sotiin. Myöhemmin, esimerkiksi Diocletianuksen aikaan oltiin teknisesti etevämpiä ja rakennettiin valtavampia palatseja ja kylpylöitä. Mutta taide oli vajonnut jo rahvaanomaiseksi "modernismiksi", josta tekninen taito ja esteettinen vahva perinne jo olivat kuolleet.
Meidän länsimainen taiteemme alkoi tuhoutua sitä mukaa kun demokratia eteni porvarisluokan ohi. Myös meillä on tekninen taito ja klassinen estetiikka kadonnut taiteesta. Kiasma on länsimaisen taiteen hautamuistomerkki... Ulkopuoliset kulttuurit ovat 1900-luvulla tunkeutuneet Eurooppaan, mikä on vaurioittanut perinnettä pahoin. Kuten Diocletianuksen aika, myös meidän aikamme on teknisesti edistyneempi, mutta vastaavan verran henkisesti ontompi.
Toinen syy on sammumaton kaipuu Välimerelle, Italiaan ja sen naapureihin. Kuinka kauniisti yhdistääkään englantilainen Lawrence Alma-Tadema (1836-1912) töissään nämä kaksi kaipuutani! Kreikka ja Rooma, ja nykyinen Välimeri, vaikkakin jo ylikansoitettuna ja raunioina! Alkakaamme kaukaa historiasta, Lesboksen saarelta, jossa saaren kaksi suurta runoilijaa Alkaios ja Sapfo kohtaavat. Kiinnittäkää huomiota marmorin kuvaukseen. Siinä Alma-Tadema oli eräs aikansa parhaista.
Alma-Tadema: Sappho and AlcaeusToinen viehättävä historiallinen kuva on nimeltään "Oleanteri". Maalaus ei ole aivan niin yksitasoinen kuin ensin luulisi. Oletan näet roomalaisen interiöörin vuoksi, että taiteilijalla on ollut mielessään kasvin antiikkinen maine parantajana.
Alma-Tadema: An OleanderKolmantena kuvana otan tähän Alma-Tademan varsin vertauskuvallisen maalauksen "Between Venus and Bacchus". Neito katselee suihkulähteen veteen, jonne Venus kuvastuu. Veden pohjalla ja vielä vähän syvemmällä aukenee täydentävä tai vastakkainen maailma: ei tarvitse kuin katsoa mihin veistoksen Bacchus katseensa kohdistaa...
Seuraavassa postauksessa lisää kulttuurihistoriallista pessimismiä ja Alma-Tademan töitä.
Minäkin pidän prerafaeliitoista samoin kuin näitä muistuttavista nazareeneista. Eri mieltä olen kanssasi näiden suuntausten paikasta eurooppalaisen kulttuurin aika-akselilla. Ne eivät mielestäni kuulu enää kulttuurimme luovaan huippukauteen, joka päättyi 1800-luvun alussa (antiikin kulttuurissa samaa ajanjaksoa vastaa itse asiassa hellenismin alku n. 300 e.Kr.). Huomannet, että nojaan Spengleriin. En hänen Perikato-teostaan aivan purematta niele, mutta oikeilla jäljillä hän mielestäni on.
VastaaPoistaYhtä kaikki, prerafaeliittojen teoksissa on hieman surumielistä taaksepäin katsovaa kauneutta, jota saa turhaan etsiä 1800-luvun muusta taiteesta. Mutta tuo kauneus on myös varsin steriiliä.
Tämä on myös syy, miksi koemme Jakriborgin viehättävänä, mutta Tenstaa emme.
VastaaPoistaFunctionalism not so functional. Tämän päivän moderni on huomisen banaalia.
Michelange, kommenttisi pani minut ajattelemaan. Hyviä havaintoja. Palaan aiheeseen viikonloppuna.
VastaaPoistaIronmistress, olet myös oikeassa. Mutta se mikä Jakriborgissa viehättää, on ihmisen mittakaava, sama mitä niin ihailemme vanhassa Porvoossa.