Helppoahan se olisi kirjoittaa parodiaa futiksen MM-kisoista, mutta kun pelaajat tekevät sen itse ja paljon paremmin... Ne viattoman pöllämystyneen epäuskoiset ilmeet, kun tuomari on viheltänyt! Tai vastustajan tultua parin metrin päähän, pelaajan hypättyä korkealle ilmaan, tultua maahan kahdella kierteellä - hän sitten unohtaakin kumpaa jalkaa "sattui"!
Italian ja Ranskan putoaminen oli valitettavan miellyttävä asia. Kummassakin joukkueessa oli vain pari pelaajaa, joiden ammattiylpeys riitti juoksemiseen ja tosi yrittämiseen saakka. Loput muistuttivat lähinnä lapsia, joilta tuhmat pojat ovat vieneet lelun. Niskojen nakkelua, käsien levittelyä. Kaipa se luonnolle ottaa hävitä vastustajalle jonka tulotaso on omaan nähden prosentin luokkaa.
Saksalaiset ja jenkit pelaavat loppuun asti, juoksevat vielä vähän enemmän ja kovempaa jos on tarvis. Samaa teki välillä tänään myös Slovakia, ja illalla juoksee varmaan myös Tanska. Tanskalla on tosin vastassa hyvä aasialainen joukkue, ja nehän yrittävät aina myös parhaansa.
Kaikenlaisia floppeja katsellessa tulee joskus mieleen muutakin. Esimerkiksi, että minkälaista peli olisi jos kentällä tosiaan sallittaisiin kaksi palloa. Pelit alkaisivat maalivahtien yhtäaikaisilla maalipotkuilla, ja paitsiosääntöjen noudattamista tarkkailtaisiin tuplasti tarkemmin, myös videon avulla. Kaksi yhtäaikaista laukausta eri suunnista kohti maalia voisi olla maalivahdin painajainen.
Nuorempana kokeilin myös erilaisilla shakin muunnelmilla. Moukkapeli (pelkät sotilaat ja kuningas) osoittautui pedagogisesti oivalliseksi, kun koulussani silloin tällöin pidimme shakkikursseja. Myös kaikkien upseerien korvaaminen hevosilla teki pelistä mielenkiintoisen. Kolmiulotteinen tai lieriöön sijoitettu shakki voisi olla jo liian vaikea peliksi.
Monopolin kanssa olen tehnytkin onnistuneita kokeiluja. Paras niistä oli kansainvälinen Monopoli, jossa erimaalaiset laudat olivat lähtöruudusta kiinni toisissaan, ja kummallakin laudalla oli oma valuutta ja oma pankkiiri. Laskukonetta tarvittiin ahkerasti, kun valuuttakursseja aina silloin tällöin jouduttiin muuttamaan. Kirjoitin kansainvälisen pelin säännötkin, sillä niiden kanssa on oltava tosi tarkkana, muuten YK puuttuu asiaan.
Urheilun lautapelejä muunneltiin aikoinaan myös luonnonmukaisemmiksi. Esimerkiksi kaarrejuoksussa toisen tai kolmannen radan käyttäminen pidentää matkaa, ja sen täytyy jotenkin vaikuttaa myös kilpailijoihin. Toinen mahdollisuus oli, että juoksija ei käyttänyt kaikkia nopan antamia siirtoja, ja sai sitten tarvittaessa käyttää hyväkseen esimerkiksi puolet säästyneistä siirroista kiriä varten.
1980-luvulla tietokoneet muuttivat asian kokonaan. Jo 48-kiloisella Spectrumilla (nerokas kone muuten, ja eräissä suhteissa ylivoimainen Commodore kuusneloseen verrattuna) tein poikaani ajatellen kokeiluja esimerkiksi keihäänheitossa ja muissa kenttälajeissa. Kukin "kilpailija" saa eräänlaisen tasoituskertoimen, joka hyvien tulosten jälkeen paranee, ja mahdollistaa vielä paremmat tulokset. Korkeillakin kertoimilla "kilpailija" voi epäonnistua, jolloin kertoimet taas palaavat lähemmäs tavisten tasoa. Oli hauska katsoa, miten "mestarikilpailijan" keihäs lähti lentoon, ja kentässä olleen merkin ylitettyään kantoi maailmanennätykseen. Silloin koko ruutu välähti väreissä. Kaikki tämä siis 48-kiloisella koneella ja yksinkertaisella basicilla ohjelmoiden.
Jostain syystä en koskaan ole pitänyt hienoista ja paljon kompuutterivääntöä vaativista urheilupeleistä. Itse tehdyt yksinkertaiset viritykset olivat paljon hauskempia. Niin se vähän pakkaa olemaan koko elämässäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti