tiistai 8. kesäkuuta 2010

Keskinkertaisuuden diktatuuri ja taiteilijakateus

Muuan lahjakas nuori taiteilija joutui opinahjossaan sen verran suuren esteettisen painostuksen kohteeksi, että päätti esitellä itselleen läheisempiä töitä vain kaukana Helsingistä, yksityisesti. Nämä suurenmoiset teokset eroavat selvästi valtavirrasta, ja niillä on tuota valtavirtaa pahasti uhkaava mahdollisuus joutua suosituiksi. Keskustelussa huomasin jälleen kerran, että kysymys oli virallista taidejärjestelmäämme vaivaavasta keskinkertaisuuden diktatuurista.

Taiteilijajärjestöjen ja taidekoulujen johtoon kohoaa helposti ihmisiä, jotka eivät taiteilijoina ole varsinaisesti oman tiensä kulkijoita. Tämä monien tuntema lainalaisuus muistuttaa suuresti Peterin periaatetta: "Kussakin hierarkiassa jokaisella työntekijällä on taipumus kohota pätemättömyyden tasolleen." (Laurence J. Peter 1969). Tämän seurauksena hierarkian ylemmillä tasoilla on pääasiassa keskinkertaisuuksia, ja varsinainen työ tehdään alemmilla tasoilla vielä pysähtymättömien ihmisten toimesta.

Säveltäjä Seppo Nummi sanoi joskus tähän tapaan: "Ei ole suurempaa rakkautta - ei edes äidinrakkaus ole sitä - kuin on keskinkertaisuuden rakkaus toista keskinkertaisuutta kohtaan". Niinpä keskinkertaisuus mielellään ympäröi itsensä kaltaisillaan, ihmisillä jotka eivät vaaranna hänen omaa asemaansa. Jos kysymyksessä on oppilaitos, tämä merkitsee myös työtapojen tavanomaisuutta. Kaikki poikkeava nähdään omavaltaisuutena. Esimerkiksi Taideteollisella oppilaitoksella oli 60-luvulla varaa luopua Kaj Franckin kaltaisesta opettajasta, jonka metodeja pidettiin joskus liian erikoisina.

Myönnettäköön, että taiteilijapiireissä lähes normaalina pidettävä taiteellinen kateus saattaa olla mukana myös merkittävämmillä tekijöillä. Tällöin poikkeavasti ajattelevia usein kuvaillaan taitamattomiksi, osaamattomiksi tai yleisön kosiskelijoiksi. Viimeksi mainittu on syytöksistä pahin, ja paljastaa myös syyttäjän asenteen. Hyvä esimerkki tästä oli erään säveltäjän tuohtumus, kun Einojuhani Rautavaaran sävellys Cantus arcticus vuonna 1972 esitettiin ensimmäisen kerran. Se oli kaunis sävellys, kulki pitkät matkat sulavien sointuketjujen varassa, ja ylimääräisen lisän sen viehättävyyteen toivat nauhalta tulevat lintujen äänet. Myös "tavallinen" konserttiyleisö piti tästä modernin musiikin parissa niin harvinaisesta sulosointuisuudesta. Se merkitsi kollegan mielestä myös arveluttavaa yleisön kosiskelua. "Mitä siitä tulisi, jos muutkin alkaisivat tehdä tällaisia iskelmiä", kiukkuinen kollega tuhahti.

Sen tietää toki mihin tuollainen johtaisi. Rautavaara ja ne mahdolliset muut yleisön kosiskelijat saisivat suosiota ja menestystä tämän tyylillisesti ankaran, tasapaksun ja nuivan kollegan vahingoksi. Ja tämä on usein riittävä syy tuomioon, ja johtaakin sellaiseen, mikäli tapaintuomarille ilmaantuu riittävän monta asemissa olevaa keskinkertaisuutta tueksi. Kaikilta taiteen aloilta voi helposti löytää esimerkkejä tällaisesta kateuden ja keskinkertaisuuden tuhoisasta liitosta.

11 kommenttia:

  1. Keskinkertaisuuksien rakkautta muita keskinkertaisuuksia kohtaan ei tarvitse etsiä pelkästään taiteesta. Aika harva ala lienee siitä vapaa ja esiintymistiheys taudilla lienee suurin politiikassa.

    VastaaPoista
  2. Hieno kirjoitus, jonka FB-ystäväni Wille R linkitti. Dostojevskin joko Idiootissa tai Riivaajissa on aivan herkullinen ja samansukuinen kuvaus keskinkertaisuudesta, mutta en nyt pääse tarkistamaan kummassa.

    Kiitos!

    Eija-Riitta Korhola

    VastaaPoista
  3. Entä Karamazovissa, jossa Suurinkvisiittori kaunopuheisesti ylistää keskinkertaisuutta. Sillehän tuo kohde, Ristin Mies on aivan liian vaarallinen.

    VastaaPoista
  4. Tässä tulee eittämättä mieleen Juice Leskisen kappale Pidä vakan alla kynttilää.

    [Sillä Suomi on liian pieni kansa yksinään pärjätäkseen - hiekalla oman areenansa omille herroilleen.]

    VastaaPoista
  5. Kiitos tästä lohduttavasta muistutuksesta. Pieni lohtu tuli tarpeeseen, varsinkin kun sain tänään syntymäpäivälahjaksi 4 kielteistä apurahapäätöstä ja muutenkin ajatukset olivat raskaita.
    http://kaivanto.blogspot.com/2010/06/42.html

    Keskinkertaisuusfundamentalismi on suomalaisen kulttuurin itäistä piirrettä. Koko ajan päällä oleva peli, jossa esiin pomppaavaa sammakkoa pitää mahdollisimman nopeasti täräyttää vasaralla.

    Vanha vertauksen mukaan kateutta on kahta lajia: amerikkalaista ja venäläistä. Jos amerikkalaisen naapuri ostaa uuden auton, se panee amerikkalaisen tekemään enemmän töitä, jotta saisi itsekin uuden auton. Jos venäläisen naapuri ostaa uuden auton, venäläinen menee ja puhkoo siitä renkaat.

    Meillä kateus on useimmiten tätä tuhoavaa sorttia. Sen sijaan, että toisen menestys panisi tsemppaamaan ja tavoittelemaan menestystä itselle, pyritään estämään toistenkin menestys.

    VastaaPoista
  6. Petri, tuossa itäisyydessä olet varmaan oikeassa. Minulla olisi monia esimerkkejä neukkujärjestelmästä, ja toki kotimaisestakin. Pahamaineinen Tihon Hrennikov ja meillä Joonas Kokkonen ottivat systeemistä kaiken ilon irti musiikin puolella, ja sitä samaa se on kaikessa taiteessa. Mutta, kuten monet huomauttivat, se leimaa tätä maata kaikilla aloilla. Mitäpä muuta esimerkiksi populismisyytökset olisivat? Monet yliopistot ja varsinkin humanistiset osat niistä ovat kuin Ammonin papisto muinoin Egyptissä.

    VastaaPoista
  7. Meillä tosiaan etenkin taidemusiikin piirissä on jotain merkillistä itsensä korottamisen tarvetta, ja sellainenkin nurinkurinen ajatus, että miellyttävältä kuulostava musiikki olisi huonoa.

    Tosin tuo Rautavaaran mestariteos kestää kenen tahansa kritiikin. Ja miksei tosiaan musiikki saisi olla kaunista?

    Olen tykönäni miettinyt usein, miksi Verdin tai Puccinin oopperat ovat niin suosittuja usein epäuskottavasta tai jopa banaalista tarinasta huolimatta.

    Salaisuus on ne ihanat, ajattomat melodiat, jotka piirtyvät aivokuoreen. "Che gelida manina", "Nessun dorma", "Va pensiero". Todellisia ajattomia iskelmiä nämä kaikki.

    Olen alkanut ajatella, että jos muusikko mollaa toista, tai säveltäjä haukkuu toisen säveltäjän, niin silloin talo riitautuu itsensä kanssa.

    Hyvä musiikki jää henkiin, onpa se mitä laatua tai genreä tahansa.

    VastaaPoista
  8. Äijä, olen aivan samaa mieltä kanssasi. Vain viimeinen virke on kehäpäätelmä, eikä mielestäni mitenkään tosi.

    Säilynyt musiikki on epäilemättä hyvää musiikkia. Mutta valitettavasti hyvää, suurenmoista musiikkia on painunut myös unohduksiin. Olen käynyt läpi mm. 1700-luvun "pikkusäveltäjiä", ja löytänyt sieltä aivan kertakaikkisen hienoa musiikkia. Yksi hienoimmista löydöistä on ollut Montezuman arioso samannimisestä Carl Heinrich Graunin oopperasta 1750-luvulta. Piccinniltä olen löytänyt muutaman ihastuttavan aarian, Galuppilta mainiota klaverimusiikkia, Grétryltä loistavaa orkesterimusiikkia, samoin Joseph Martin Krausilta, esimerkiksi Olympia-alkusoitto. Etsin keinoja tällaisen musiikin tuomiseksi kuuluviin. Radioäänitteitä kun en voi käyttää tekijänoikeussäädösten vuoksi.

    VastaaPoista
  9. Tarkemmin ajatellen joudun myöntymään oikaisuusi. Tosihan tuo perustelusi on.

    VastaaPoista
  10. Äijä, kirjoitin jo keskustelumme innoittamana tuosta Graunin Montezumasta!

    Anonyymi: Valitettavasti menit mollaamaan erästä kommentoijaa tuossa yllä, enkä voi sen vuoksi julkaista kirjoitustasi. Ei henkilökohtaisuuksia!

    VastaaPoista