Keskinkertaisuuden diktatuuri ja taiteilijakateus

Muuan lahjakas nuori taiteilija joutui opinahjossaan sen verran suuren esteettisen painostuksen kohteeksi, että päätti esitellä itselleen läheisempiä töitä vain kaukana Helsingistä, yksityisesti. Nämä suurenmoiset teokset eroavat selvästi valtavirrasta, ja niillä on tuota valtavirtaa pahasti uhkaava mahdollisuus joutua suosituiksi. Keskustelussa huomasin jälleen kerran, että kysymys oli virallista taidejärjestelmäämme vaivaavasta keskinkertaisuuden diktatuurista.

Taiteilijajärjestöjen ja taidekoulujen johtoon kohoaa helposti ihmisiä, jotka eivät taiteilijoina ole varsinaisesti oman tiensä kulkijoita. Tämä monien tuntema lainalaisuus muistuttaa suuresti Peterin periaatetta: "Kussakin hierarkiassa jokaisella työntekijällä on taipumus kohota pätemättömyyden tasolleen." (Laurence J. Peter 1969). Tämän seurauksena hierarkian ylemmillä tasoilla on pääasiassa keskinkertaisuuksia, ja varsinainen työ tehdään alemmilla tasoilla vielä pysähtymättömien ihmisten toimesta.

Säveltäjä Seppo Nummi sanoi joskus tähän tapaan: "Ei ole suurempaa rakkautta - ei edes äidinrakkaus ole sitä - kuin on keskinkertaisuuden rakkaus toista keskinkertaisuutta kohtaan". Niinpä keskinkertaisuus mielellään ympäröi itsensä kaltaisillaan, ihmisillä jotka eivät vaaranna hänen omaa asemaansa. Jos kysymyksessä on oppilaitos, tämä merkitsee myös työtapojen tavanomaisuutta. Kaikki poikkeava nähdään omavaltaisuutena. Esimerkiksi Taideteollisella oppilaitoksella oli 60-luvulla varaa luopua Kaj Franckin kaltaisesta opettajasta, jonka metodeja pidettiin joskus liian erikoisina.

Myönnettäköön, että taiteilijapiireissä lähes normaalina pidettävä taiteellinen kateus saattaa olla mukana myös merkittävämmillä tekijöillä. Tällöin poikkeavasti ajattelevia usein kuvaillaan taitamattomiksi, osaamattomiksi tai yleisön kosiskelijoiksi. Viimeksi mainittu on syytöksistä pahin, ja paljastaa myös syyttäjän asenteen. Hyvä esimerkki tästä oli erään säveltäjän tuohtumus, kun Einojuhani Rautavaaran sävellys Cantus arcticus vuonna 1972 esitettiin ensimmäisen kerran. Se oli kaunis sävellys, kulki pitkät matkat sulavien sointuketjujen varassa, ja ylimääräisen lisän sen viehättävyyteen toivat nauhalta tulevat lintujen äänet. Myös "tavallinen" konserttiyleisö piti tästä modernin musiikin parissa niin harvinaisesta sulosointuisuudesta. Se merkitsi kollegan mielestä myös arveluttavaa yleisön kosiskelua. "Mitä siitä tulisi, jos muutkin alkaisivat tehdä tällaisia iskelmiä", kiukkuinen kollega tuhahti.

Sen tietää toki mihin tuollainen johtaisi. Rautavaara ja ne mahdolliset muut yleisön kosiskelijat saisivat suosiota ja menestystä tämän tyylillisesti ankaran, tasapaksun ja nuivan kollegan vahingoksi. Ja tämä on usein riittävä syy tuomioon, ja johtaakin sellaiseen, mikäli tapaintuomarille ilmaantuu riittävän monta asemissa olevaa keskinkertaisuutta tueksi. Kaikilta taiteen aloilta voi helposti löytää esimerkkejä tällaisesta kateuden ja keskinkertaisuuden tuhoisasta liitosta.