Pulan ankeus alkoi väistyä: ensimmäinen kermajäätelö 1951!

Sodan aikana ja jälkeen pula-ajan tunsivat nahoissaan tietysti pahimmin aikuiset, jotka muistivat hyvin 30-luvun toiveikkaat vuodet. Lapset sopeutuvat kaikkiin olosuhteisiin, niinkuin ne olisivat normaaleja. Mutta jotakin lapsikin pystyi ymmärtämään.

Isä oli onnistunut hankkimaan meille pussillisen perunoita. Äiti parahti itkuun: "Punaisia..." hän parahti, "...ja monet ihan vihreitä...". Joskus äiti oli kuullut että Laivurinkadun kauppaan olisi tullut jotain, olisiko silakoita. Minulle raha kouraan ja hakemaan sitä jotakin. Tulin takaisin rahojen kanssa. Isot tädit olivat tönineet lapsen sivuun, yksi toisensa perään, ja se "jokin" oli jo loppu. Kaupan täti sanoi sen ihan kuin olisi ollut jotenkin pahoillaan.

Voikukan juuria kävin usein kaivamassa rannasta, ja maitoannoksen haku oli usein minun tehtäväni. Tyhjä kannu ja kupongit mukaan, ja muutama 25-penninen, sitä reiällistä sorttia. Maitoa kyllä riitti. Sitä annosteltiin desilitra- tai litramitalla isoista avoimista tynnyreistä.

Joskus olin saanut jonkinlaisia karkkeja, ehkä jopa ulkomailta tuotuja, tai sitten (älkää kertoko isälle) venäläisiltä. Minulla oli siis jonkinmoinen tieto siitä miltä karkit maistuvat. Mutta yleensä ainoa karkintapainen pureskeltava olivat pienissä likaisenvärisissä paperipusseissa myydyt kuivatut, sakariinilla maustetut porkkanahiutaleet. Niiden jyystämisessä kului aikaa. Makeus haipui niistä nopeasti, sitten tuli epämääräinen porkkananmaku, mutta sitten ne alkoivat maistua jo pahalta, ja ne oli syljettävä ulos suusta.

Jos sattui saamaan munia, ja äiti raaski käyttää muutaman herkuttelutarpeiksi, meillä lapsilla oli juhlahetki. Äiti laski keltuaisen lasiin, lisäsi vähän sokeria (sitä joskus sai ja sitä käytettiin hyvin säästeliäästi), ja vispasi seoksen teelusikalla sitten hyvin vaaleaksi vaahdoksi. Herkun nimi meillä oli hobbelbobbel. Parhaimmillaan kukin kolmesta lapsesta sai yhden vaahdotetun keltuaisen. Äiti nuoli lusikan. Se kuulemma riitti hänelle ihan mainiosti. (Liikutuksen pala käväisi juuri nyt kurkussa).

Marmeladinkorvike oli tehty sellusta, maustettu sakariinilla, ja sitä oli tasan kahta väriä, punaista ja vihreää. Se oli aika tahmaista kielellä, mutta kyllä sitä muun puutteessa tietysti söikin. Sitten kun jäätelöä sai, se oli sakariinilla maustettua jäähileen tapaista. Olisiko ollut 1950 tai -51, kun isäni oli saanut kokonaisen litran pakkauksen uutta ja ihmeellistä kermajäätelöä, muistaakseni Suomen Eskimon valmistamaa. Se syötiin koko perheen juhla-aterialla, täydellisen hiljaisuuden vallitessa jopa kolmen lapsen suunnalla. Mitään niin hyvää ei kukaan meistä ollut koskaan maistanut. Tuon aterian melkein järkyttävän autuas tunnelma jäi pysyvästi mieleen.

Kahdeksan yhdeksän vuotta myöhemmin koin tuon tapauksen kaikuna uudestaan. Esikoispoikani oli ehkä vajaan vuoden ikäinen, osasi jo seistä pinnasängyssään. Hän huomasi että vanhemmat söivät jotain, ja aneli kuin linnunpoika maistiaista: "Mämmä, mämmä!" Se oli hänen ruokaa ja muuta hyvää merkitsevä sanansa. Kovin kylmäähän se on, mutta annetaan sitten pieni lusikallinen, arvelimme. Kylmyys järkytti poikaa ensin, mutta vähitellen suu alkoi tuntea elämän siihen saakka taivaallisimman maun. Silmät muljahtelivat, ilmeet risteilivät naamalla, ja sitten alkoi tanssi ja sängynlaidan rynkytys: "Mämmä, MÄMMÄ, MÄMMÄ!!!". Ja poika ahmi loput jäätelöstä.

Kun tänään ostaa jäätelön, tulee joskus mieleen tuon teon arkipäiväinen mitättömyys. Kuinka toista se olikaan silloin, kun sitä makua ensimmäisen kerran pääsi maistelemaan...Magin jäätelöä pidettiin jo minun lapsuudessani parhaana, mutta sen kioskien löytäminen saattoi olla joskus vaikeaa. Tässä 50-luvun kuvassa Oreste Magi on Kauppatorilla. Jos muistan oikein, muut jäätelöjätit yrittivät kukistaa italialaisten perheyrityksen. Väitettiin että Magin jäätelössä oli liikaa ties mitä bakteereja tai muita pöpöjä. Mutta netin mukaan tuota jäätelöä saa vieläkin parista paikasta Helsingin keskustassa.