Kaipaus Helsinkiin — jota ei enää ole

Heimolan talo. Kari Haklin kuva vuodelta 1969, juuri historiallisen talon purkamisen aattona.

Ensi alkuun tuntui jotenkin epätodellisen kohtalokkaalta katsella Teeman lähettämää Baghin Petterin elokuvaa Helsinki, ikuisesti. Jo jonkin aikaa on tuntunut siltä, että olen tehnyt työni loppuun täällä maalla, ja että voisin nyt palata viettämään lopun vähäisen aikani Helsingissä.

Elävää kuvaa sadan vuoden ajalta. Väkijoukkoja vellomassa erilaisten historiallisten tapahtumien pyörteissä. Rakennettua ympäristöä, jonka minä muistan hyvin 1940-luvulta alkaen. Sodan tuhot, jotka itse asiassa olivat pieniä verrattuina rahan tuhoihin 1960-luvulla. Kadonneet mutta tärkeät talot ja miljööt. Heimola, Kestikartano, Skohan kulma, Norrménin talo, Mannerheimintien alkupään uusrenessanssin täystuho, tai Kino-Palatsin ja Kämpin järjetön hävitys.

Lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden muistojen olennaisin osa tuntuu olevan se mikä puuttuu. Siihen muistot ovat kiinnittyneet yhtä paljon kuin siihen mitä on jäljellä. Sitä minun Helsinkiäni ei enää oikeastaan ole. Se on Arvo Turtiaisen sanoin kadonnut kuin näytelmä kulisseistaan. Ajatella, voin nyyhkiä samojen vanhojen miljöiden katoamista kuin vanha Turtiainen, sillä Helsinki muuttui ennen vähän hitaammin.

Ehdin autoilla kotikaupunkini kaduilla melkein 20 vuotta. Silloin ei ollut juurikaan ruuhkia, ja jos oli, niitä selvittivät valkolakkiset ja -hanskaiset liikennepoliisit pöntöissään tai rohkeasti keskellä risteystä seisten. 1940-luvulla ja vielä myöhemminkin asuinalueiden kadut olivat niin autioita, että pojat voivat pelata ja leikkiä niillä varsin turvallisesti. Tai laskea mäkeä, kuten olen talvisesta Eiranmäestä kertonut.

Tänään ei mikään enää hämmästytä Helsingin kaduilla ja kortteleissa. Sodan jälkeen tuli vuosittain ihmeitä, joita vanhemmat olivat ehkä nähneet rauhan aikana, mutta jotka nyt vetivät kaiken ikäistä kansaa paikalle katsomaan. Ensimmäiset jouluvalot Tempon talossa jo marraskuun lopulla, tai Wulffin kulman liikehtivä joulupukki. Stockmannin jouluinen mainoskampanja "sanka-rillisine" tonttuineen. Paraatit ja kulkueet. Länsimaiset vieraat. Olympiakisat. Harmaiden pahvipakkausten asteittainen muuttuminen värillisiksi. Toimivat televisiot kauppojen ikkunoissa, joita käytiin sankoin joukoin katsomassa. Hedelmä- ja siirtomaatavaratiskien ilmestyminen takaisin kauppoihin. Oikeat värikuvat lehdissä, enemmän tai vähemmän kohdistushäiriöisten kaksi- tai kolmiväripainatusten sijaan. Uudet länsimaiset loistoautot.

Tarkemmin ajatellen en niinkään halua palata tämän hetken Helsinkiin. Toki voin tuntea oloni kotoisaksi monin paikoin vieläkin. Historia ja muistot ovat kuitenkin syvällisintä ja henkilökohtaisinta omaisuutta. Aineetonta ja minun mukanani katoavaa. Itse tutustuin synnyinkaupunkiini huolella, ja tutkin sen menneisyyttä, niin että voin melkein missä vain kuvitella mieleeni sen maisemat ja ihmiset sata vuotta sitten tai vielä kauempana. Kunpa itse voisin välittää tätä kerroksellista syvyyttä jälkeläisilleni. Mistään olinpaikasta ei voi täysin nauttia ilman tietoisuutta sen kerrostumista, konkreettisista tai tarinallisista.

Jotta voisin todella ja oikeasti palata Helsinkiin, tarvitsisin miljoonan. Lottoamalla sitä ei saa, vaikka olisi kuinka ahkera. Ehkä siis on parasta jäädä tänne maalle. Onhan täällä kuitenkin niin kaunista ja rauhallista. Isompia tuhoja täällä ei pääse tapahtumaan, ellei sitten kaupunki äkkiä päätä luopua kartanoistaan ja kulttuurilaitoksistaan Sääksmäen kirkon tienoilla ja järven takana Saarioispuolella. Toivottavasti tämäkään ei toteudu ainakaan ennen kuin väistämätön vanhuus pakottaa minut väistämättömälle laitostielle...