Korvamato, Nokia ja lapsen kuolema

Tiede-lehden numerossa 5/2010 oli pieni ja hiukan kevyt juttu "korvamadoista", eli musiikista joka pyörii mielessä ihan kiusaksi asti. Jutussa mainitaan tekn.tri Lassi Liikkanen, joka on tutkinut asiaa, mutta paljon tietoa ei jutusta saa irti. Mitä enemmän harrastaa musiikkia, sen enemmän se saattaa pyöriä mielessä. "Sisäisen jukeboksin hermostollista perustaa on tutkittu vähän eikä syntymekanismia tunneta kunnolla. Ilmiö kuitenkin kytkeytyy muistin toimintaan, mieleen painumiseen ja palautumiseen". Molemmat mainitut seikat ovat itsestäänselvyyksiä.

Oman käsitykseni mukaan jatkuvasti työtä tekevällä säveltäjällä musiikin pyöriminen päässä on normaalia ja herkeämätöntä. Ilmeisesti aivot kaiken aikaa, yötä päivää prosessoivat mahdollisia sävelkulkuja. Itse havaitsen tämän jatkuvasti, mutta sillä erolla lehtijuttuun verrattuna, että "korvamadot" harvemmin ovat varsinaisia tuttuja tai kuultuja melodioita, vaan todella niiden perustekijöitä: erilaisten intervallien yhdistelmät toistuvat ja muuntuvat kuten shakinpelaajalla, joka pystyy muistamaan valtavan määrän asetelmia ja vastauksia eri siirtoihin. Olen myös huomannut, että kurkunpää saattaa tehdä lähes huomaamattomia liikkeitä, jotka vastaavat noiden intervallien laulamista. Oletan että kurkunpään havaitsemattomia pikkuruisia liikkeitä voitaisiin jotenkin mitata, ja todistaa näin havaintoni oikeellisuus.

Kun säveltäjä sitten ryhtyy varsinaiseen työhönsä, aivot ovat prosessoineet valmiiksi jo niin paljon materiaalia, että työ saattaa edetä varsin nopeastikin. Normaalistihan säveltäjä miettii kappaleensa varsin pitkälle, isommat orkesterikappaleet ainakin yleismuodon, instrumentoinnin ja sävelaihelmien osalta. Näissä puitteissa teoksen etenemiseen voi vaikuttaa myös osittain alitajuinen tai vaistonvarainen "parhaan jatkon" löytäminen. Normaalia on myös, että keskeneräistä kappaletta työstetään alitajuisesti, myös unessa, ja 24/7, kuten muodikas merkintä kuuluu.

Sopivat yhdistelmät löytyvät tämän prosessoinnin ansiosta usein nopeasti, ja valmiina on myös kyky välttää tuttuja ja paljon käytettyjä sävelkulkuja. Amatöörin mielestä hänen sävellyksensä yleensä on sen parempi, mitä tavanomaisempi se on, eli että se kuulostaa "oikealta" ja usein käytettyjä elementtejä sisältävältä. Ammattilaisen kohdalla tilanne on päinvastainen, ja plagiaattien välttämisessä tuolla aivojen jatkuvalla prosessoinnilla saattaa olla suuri merkitys. Muistin avulla prosessoidaan myös eri aikakausien tyylit, joita säveltäjä tarvitessaan saattaa käsitellä normaalilla kirjoitusnopeudella, yhä niin että suoria plagiaatteja väistellään parhaan mukaan.

Merkillinen osoitus tästä säveltäjätyyppisestä korvamatoilusta tapahtui minulle kolme vuotta sitten. Sekä isäni että esikoispoikani sairastuivat kohtalokkaasti, ja jouduin hankkimaan itselleni kännykän. Se oli tietysti yksinkertainen perus-Nokia, jonka hälytysääni oli se normaali tilitiitii tilitiitii tilitiitii tii. Joka kerran kun tuo lirutus kuului, sen takana saattoi olla fataali ilmoitus. Näin tuolle nokia-renkutukselle tuli ylimääräinen merkityskertymä.

Kun kävi selväksi, että pojallani oli elinaikaa vain joitakin viikkoja, ehkä vain päiviä jäljellä, aloin kirjoittaa hänen muistolleen orkesterikappaletta. Vaikka en tietenkään puhunut siitä kenellekään, se osoittautui harvinaisen hyväksi keinoksi käsitellä tuota tuskallista tilannetta. Jälkeenpäin ovat jotkut toki pitäneet moista menettelyä törkeänä ja morbidina, he kun tietysti paremmin tietävät miten ihmisen tulee surra kuollutta lastaan. Mutta tuo Nokian puhelinääni teki minulle yllättävän tepposen.

Kappale päättyy pitkään rauhalliseen ja ikäänkuin vapautuneeseen diminuendoon, jossa oboe, klarinetti ja välillä jousetkin soittavat yksinkertaista melodiaa, hiukan luonnonkuvauksen tapaan. Vasta paljon myöhemmin tajusin, että melodian perusintervallit olivat melkein suoraan puhelinäänestä peräisin, jatkuvasti vähän muunnellen, mutta yleensä noin viisi ensimmäistä - ja jopa niiden rytmikin oli tallella, vaikka moninkertaisesti hidastuneena. Intervalliketju oli siis säilynyt piilevänä korvamatona, täysin tiedostamattomana, mutta muuttanut prosessissa kokonaan muotoaan, sävyään, oheismerkityksiään ja luonnettaan. Nyt siitä oli tullut vapautumisen ja rauhan kehtolaulu, enkelimusiikkia ja kirkkautta...

Kaksikin orkesteria on ehtinyt tuon kappaleen soittaa, Avanti viimeksi, mutta niiden äänitystä en voi julkisesti käyttää. Osoitteessa http://web.me.com/karirydman/Sivusto/Opp.112-115.html on kuunneltavissa Sibelius-ohjelman syntetisaattoriversio.