Päivän Sanomat, nuoren lehtimiehen hiekkalaatikko

Vuoden 1957 lopulla tämä skribentti vaihtoi lehteä. Jälkikäteen ajatellen tuo lehti, Päivän Sanomat, edusti varsin vastenmielistä poliittista toimintaa. Neuvostoliitto pyrki vaikuttamaan Suomen poliittiseen elämään esimerkiksi hajoittamalla sosialidemokraattista puoluetta ja kustantamalla sen "skogilaisen" opposition lehteä. Kuten aikaisemminkin, kun kommunistilehti Vapaan Sanan päätoimittajaksi valittiin kirjailija, sittemmin professori Raoul Palmgren, luotettiin nytkin kulttuuriväkeen, noihin "hyödyllisiin idiootteihin", kuten Lenin kerran kuvaili. Päivän Sanomien päätoimittajaksi suostui Matti Kurjensaari, lähinnä Kekkosen piiriin kuulunut, ei juurikaan vasemmistolainen kirjailija.

Kurjensaari kokosi ympärilleen suuren määrän nuoria radikaaleja kirjoittajia, ja lehdestä tulikin ensi alkuun varsin vahvasti kulttuurilehti. Ja kuten kävi Palmgrenille, kävi myös Kurjensaarelle. Kirjailijan mustasukkaisesti vaalima henkinen vapaus ja riippumattomuus johtavat pian konfliktiin vähemmän älyllisen ja sivistyneen puoluekoneiston kanssa. Niinpä Kurjensaari oli Päivän Sanomissa vain 1957-59. Minä taisin lähteä sieltä vähän ennenkin Kurjensaarta, sillä minulla oli jo toinenkin työ Helsingin Yhtenäiskoulussa, joka vei aikani vallan tarkoin. Sitä paitsi minulle oli tullut perhe, jonka ensimmäinen lapsi syntyi lokakuussa -59.

Päivän Sanomat olikin kaltaiselleni kulttuuripoliittiselle moniottelijalle todella hauska paikka leikkiä journalistia. Sain helposti käyttööni kokonaisen sivun. Musiikin ohella kirjoitin taidearvosteluja, haastattelin alan johtavia mestareita, aloittelin arkkitehtuurikritiikkiä, kirjoitin kirjallisuudesta, ja teinpä myös leiskuvia etusivun juttuja. Etusivulle pääsivät hälytykset 50-luvun lopulla alkaneesta Helsingin uusrenessanssitalojen hävitysvimmasta, joka ei näiden juttujen johdosta kyllä vähentynyt ollenkaan, päin vastoin saavutti huippunsa urbanismin kannalta onnettomalla 60-luvulla. Jo 1958-59 revittiin joukko Mannerheimintien alkupään rakennuksia, mukana Sjöströmin ja Höijerin mestariteoksia, ja niiden sijalle nousi äärimmäisen väkivaltaisia, massiivisia ja rumia hirvityksiä.
Liittouduin mm. oman professorini Lars Petterssonin ja TKK:n arkkitehtiprofessorin Nils-Erik Wickbergin kanssa, ja osallistuin moninaisilla tavoilla väittelyihin arkkitehtuurin tyylikausista ja niiden arvosta. Tämän päivän lukijalle voisi olla kauhistus seurata 1950-luvulla vallalla ollutta räikeää uusrenessanssin, jugendin ja 20-luvun klassisismin parjausta ja vihaa. Kuin sivistymättömät nousukkaat pankit ja suuryritykset alkoivat mahtailla rakennustensa kanssa. Ei niin pientä pankinkonttoria, ettei sen oven ylle tullut törröttämään reteä baldakiini. Ja hävitys huipentui sitten Kämpin talon tuhoamiseen ja Makkaratalon rakentamiseen.

Osallistuin edelleen myös yleisiin keskustelunaiheisiin, esimerkiksi kirkosta ja sodasta. Olin tuolloin aika jyrkästi pasifismiin taipuvainen, enkä ollut aivan yksin. Pentti Linkolan kuuluisa pamfletti ilmestyi 1960, ja nostatti aivan valtavan hälyn. Varsinaista inttämistä syntyi, kun referoin erästä Kulttuurirahaston keskustelutilaisuutta. Tuohonkin aikaan oli tapana pyytää ensin lisää rahaa, ja sitten kuulemma kulttuuri aivan itsestään syöksyisi nousuun. Minä olin eri mieltä, ja olen muuten yhäkin. Rahan syytämisellä voidaan ehkä saavuttaa kvantiteettia, mutta se ei ole kvaliteetin tae. Rahat on kohdennettava hyvin tarkoin, eikä ole todennäköistä että hyvin rahoitettu komitea saisi aikaan parempaa jälkeä kuin asian ytimen tajuava yksityishenkilö, ja vaikka ilmaiseksi.

"Taidekeskustelu jätti kuulijan mieleen apean kuvan nykyisten eri taiteenalojen edustavimpien miesten kulttuuritahdosta. He näyttävät useimmat unohtaneen, että todellinen kulttuuri syntyy vain korkeatasoisten persoonallisuuksien asettaessa kysymyksensä oikein ja tehdessä rehellistä työtä. Sensijaan nyt noustaan lavalle tärkeinä ja puhutaan pitkään ja laveasti - rahasta".
Näihin aikoihin oli kyllä jo alullaan esimerkiksi paljon rahaa vaatineen musiikkiopistoverkoston luominen, joka sittemmin nosti soittajien tason aivan uusiin korkeuksiin. Tätä järjestelmää on sittemmin halveerailtu DDR-järjestelmän matkimisesta, mikä on sinänsä typerää. Järjestelmä on suurin piirtein toiminut, ja vieläpä hyvin.

Päivän Sanomien modernistinen ja suorastaan elitistinen kirjoittelu kesti vain muutaman vuoden, eikä varmaankaan vastannut tilaajiensa odotuksia. Lehti 'normalisoitiin' sitten nopeasti vastaamaan paremmin poliittista agendaansa, ja jälkikäteen arvioiden sen vähittäinen hiipuminen olikin paitsi väistämätön, myös hyvä asia.