Suurmiehet ovat pieniä tapellessaan. Kirjallisuusriitoja 50- ja 60-luvuilla.

Itsenäisyyspäiväksi -57 P. Mustapää eli Martti Haavio oli kirjoittanut julkisen juhlarunon. Koskenniemi sätti inhoamaansa kilpailijaa: "[Runo oli] koostunut monista kielivirheistä (kautta-sanaa ei voi käyttää sillä tavalla kuin hän on tehnyt) ja joukosta epäonnistuneita runokuvia ja muita kömpelyyksiä kuten 'alun alkajat'... Koko mies on suuri humbuuki eikä mitään muuta". Viittä vuotta aikaisemmin VAK valitti, että Haavio oli saanut liian paljon julkisuutta "humbuukimaisilla" Kalevala-tutkimuksillaan. Vuosien mittaan vanha mestari valittaa jatkuvasti milloin kenenkin saamasta myönteisestä julkisuudesta. Sen-ja-sen nimeä ei saisi mainita Uudessa Suomessa eikä Suomalaisessa Suomessa eikä Valvojassa eikä mielellään muuallakaan.

Koskenniemi raivostui myös siitä, että Pekka Tarkka kirjoitti Uuteen Suomeen 1962 kiittävän arvostelun Pentti Saarikosken uudesta kokoelmasta. VAK:n mielestä Saarikoski oli silkka kommunisti ja pornografikko, ja hänen mukaansa "on järkyttävää että sellaista roskaa voidaan ylistää oikeistolehdessä". "Tarkan modernismin liehakointi vaikuttaa sitä käsittämättömämmältä, kun poika lienee uskonnollisesta kodista". (Martti Häikiön Koskenniemi-elämäkerran mukaan).

Modernismi on uskonnonpilkkaa, epäisänmaallisuutta, kommunismia, pornografiaa, sekä osaamatonta, huonoa ja virheellistä kirjoittamista. Hyvä julkisuus ja arvostelu kuuluu oikeamielisille, joita kohtaan 'modernistin' hyvä arvostelu on silkka loukkaus. Julkisuus on mainosta, sen konservatiivit hyvin ymmärsivät, minkä takia väärämielisten saama julkisuus on pahasta, ja se pitää yrittää kaikin keinoin estää. Tämä argumenttien arsenaali oli käytössä 60-luvun loppuun asti, ja minäkin sain monen muun ohessa siitä osani.

Kai Laitinen mainitsi arvostelussaan (-56) Eeva-Liisa Mannerin Tämä matka -kokoelmasta, että mahtavassa Kuun leikit -runossa on objektivirhe ("He syödään kuin kuu"), mutta antaa sen anteeksi. Kielimies Terho Itkonen ei anna anteeksi: hän löytää Mannerilta lisää virheitä (mm. "huuto ei irronnut sinusta / esiripun aueten"). Kieliopillisia mahdottomuuksia oli moderni runous täynnä, ja se oli siis kelvotonta. Sääli että olen hukannut Anhavan armottoman Itkos-fileerauksen. Ylioppilaslehdessä sekin oli.

Kun kielimiehet saivat 1962 äidinkielen opettajain liiton vaatimaan vanhemmilta lehtoreilta ylintä kielitieteen arvosanaa, eli siis että kieliopin opetusta tuli terästää tässä onnettomassa kielensekaannuksen tilassa, joukko kirjailijoita tulistui ja kommentoi, Kai Laitisesta ja Anhavasta Saarikoskeen. Itkonen vastasi ja jatkoi kielenhuoltolinjalla, huomauttaen "ojentaen" kirjoittajien vääristä muodoista. Saarikoski oli hänelle kuitenkin pelkkä "rakkimainen venkoilija". Anhava ja Tyyri vastasivat samalla mitalla. Itkosen kieli oli koukeroista ja virkkeet loputtoman pitkiä. Eikä ymmärtänyt mistä puhui.

Tällaista tämä aika oli leppoisimmillaan. Molemmin puolin syyllistyttiin raskaisiin argumentointivirheisiin, oli olkiukkoa ja oli ad hominem-argumentointia. Vastapuoli tuli todistaa kaikin puolin typeräksi, tietämättömäksi, taitamattomaksi, täynnä pahuutta ja salakavaluutta ja turmelusalttiutta olevaksi, itse asiassa sellaiseksi surkimukseksi jonka vuoksi ei oikeastaan edes olisi kannattanut tuhlata hyvää kirjoituspaperia. Pahimmillaan mentiin sitten raastupaan, kuten muistetaan.

Edellä mainitun äidinkielen opetusta käsittelevän riidan yhteydessä esimieheni Yhtenäiskoulussa rehtori Touko Voutilainen kirjoitti loogisen ja tarkan selvityksen aiheesta. Siteeraan vain yhden kohdan:

Puhe "asiaproosan" ja kaunokirjallisen tyylin vastakohdasta on perusteellinen erehdys. Kysymys ei ole tyylistä vaan asiasta. Jos on kuvattava suviyön yksinäisessä kulkijassa synnyttämät tunnelmat ja ajatukset, niin on tälle kuvaukselle asetettava juuri samat kielellisen tarkkuuden ja totuudellisuuden vaatimukset kuin jos on kuvattava kesäöiden valoisuuden vaikutus kevätvehnän kasvuun. Ero on siinä, että ihmisen ulkopuolisista asioista on helpompi kirjoittaa kuin hänen sielullisista liikahduksistaan.

Mutatis mutandis huomaan nyt, että olin ajatellut tuon tapaisesti, kun tein niitä vallanpitäjiä arsyttäneitä sävellyksiäni 60- ja 70-luvuilla. - Mutta Touko Voutilainen oli niin merkittävä mies ja ajattelija, että hänestä on jossain vaiheessa syytä kertoa enemmän. Suurentakaa kuvaa yllä ja lukekaa Voutilaisen viimeinen kappale hevosista ja lehmistä. Se häkellytti ja suututti monia, jotka eivät oivaltaneet että kysymys oli alkeislogiikan peruslauseesta...