Rupea radikaaliksi — kasvata parta!

1950-luvulla nuori mies saattoi helposti ja tehokkaasti viestittää olevansa radikaali. Älyllisiä ponnisteluja siihen ei tarvittu. Riitti että kasvatti itselleen parran. Enkä nyt puhu mistään Simeon Jukolan pitkästä liuhuparrasta, vaan lyhyestä leuka- tai kokoparrasta. Jopa pulisongit riittivät lehtimiesten jutunaiheiksi ja tapaintuomarien raivonkohteiksi. Näin yksinkertaisella keinolla syntyivät ne hirveät "partaradikaalit", jotka monen mielestä uhkasivat koko valtion turvallisuutta, siveyttä ja sivistystä.

Parrassa oli jotain, joka laukaisi torjuntareaktioita. Ohuet kapeat viikset kuuluivat elokuvien konnille. Naisten pitkät suorat hiukset olivat samanlainen viesti. Ihmettelin muinoin, miksi vanhempani olivat niin kauhuissaan veljeni morsiamen pitkästä vaaleasta tukasta, kunnes sain selville että 20-luvun lopulla oli tehty viihderomaani ja mykkäelokuva "vapaamielisen" naisen seikkailuista nimeltä Makuuvaunujen madonna. Päähenkilöllä oli ilmeisesti pitkä tukka, vaikka en ole sitä googlettamalla onnistunutkaan varmistamaan. Tänä päivänä on usein naureskeltu Beatles-poikien tukan tosiasiallista lyhyyttä, kaikesta 60-luvun alun kauhistelusta huolimatta.

Vielä isoisäni isällä Victorilla oli täysparta 1800-luvun lopun tyylin mukaan, tässä kuvassa vuodelta 1910 parta on muotoiltu hiukan pukinparran suuntaan.

Isoisälläni Walterilla oli kihlausaikanaan (1905) elegantit viikset:
Tämän jälkeen minä olin ensimmäinen, joka en ajanut leukaani. Vuonna 1957 annoin parran kasvaa, mutta en kovin pitkäksi. Tässä on varhaisin löytämäni partakuva.
Parran kauhistelu ylitti lähes kaikki muut kauhistelun mahdolliset syyt. Olin jo opettajana Helsingin Yhtenäiskoulussa, kun SYK:n musiikinopettajan virka ilmoitettiin haettavaksi. Uteliaana kävin rehtorin puhuttelussa, mutta se loppui lyhyeen. Minut ajettiin yksinkertaisesti ulos partani vuoksi. Jotain syvästi epäisänmaallista siinä oli. Ehkä siinä oli jotain epäsotilaallista? Muistan myös, että niska piti ajaa paljaaksi mahdollisimman ylös asti, kuten Saksan tai USA:n armeijassa. En tullut kysyneeksi miten Hemingwayhyn olisi suhtauduttu, jos hän partoineen olisi sattunut käymään maassamme. Voisiko joku lukijoista valistaa minua tällä synnillisyyden alalla?

No, seuraavaksi ajoin leuan paljaaksi, mutta säilytin pulisongit. Ei paljon auttanut, vaan esimerkiksi Keskisuomalaisessa oli vielä 60-luvun alussa iso juttu, jossa ihmeteltiin Helsingistä tulleen "kulttuuriväen" partaisuutta, ja siihen minäkin pääsin mukaan pulisonkeineni. Myöhemmin 60-luvulla lisäsin pulisonkeihin viikset, mikä tuntui jo hienostelulta.
Noin vuonna 1960, ilman viiksiä.
Viikset 60-luvun loppupuolella.

Vasta 1970-luvulla annoin parran taas kasvaa kokonaisuudessaan, ja pitemmäksi kuin koskaan ennen. Samalla myös hiukset pitenivät, niin että ulkonäköni alkoi olla jokseenkin hippimäinen.

1950-luvun kulttuuri- ja sukupolvitaistelu oli kiihkeydessään rajumpi kuin mikään sen jälkeinen kahina. "Vanha valta" oli kauhuissaan asemansa vuoksi, ja tarrautui siilipuolustukseen. Hiukan nuoremman polven joukosta heille syntyi seuraajia, jotka myös omaksuivat kauhunsa partaa ja joitakin muita ulkonaisia tunnusmerkkejä kohtaan. Mitään keinoja ei kaihdettu "partaradikaalien" nujertamiseksi. Monet heistä joutuivat täysboikottiin, kuten Haavikko Hesarissa. Monien kirjoituksia yritettiin sensuroida, heitä yritettiin kaikenlaisilla nimittelyillä halventaa, ja kulissien takana yritettiin milloin lakkauttaa "vaarallisia" lehtiä, kuten Parnasso, tai estää radikaaleiksi arvioitujen yhdistysten toiminta ja esimerkiksi liittyminen kansainvälisiin järjestöihin. Arkkijuonittelija Koskenniemelle tuli nuori seuraaja Seppo Nummesta, joka ei todellakaan säästellyt disinformaatiota kirjoituksissaan.

Varsinaisesta puoluepolitiikasta ei yleensä ollut kysymys. Sellaisen aika oli vasta 1970-luvun lähestyessä.