keskiviikko 26. toukokuuta 2010
Urheilu on myös kulttuuria ja estetiikkaa!
Jan Železnýn ennätysheitto.
Töölöntorin varrelta asioita tarkkaileva blogisti R.E.Dessutom kommentoi jääkiekko-ottelusta kirjoittamaani näin:
Mielenkiintoista! Kulttuurihistoriallinen lähestymistapa touhuun, jonka olen aina ylemmyydentuntoisesti (?) torjunut kuuluvaksi lokeroon, johon minä en suostu koskemaan.
Pitäisiköhän sittenkin kiinnostua?
Luulin Dessun tarkoittaneen urheilua yleensä, ja innostuin kirjoittamaan ruumiinkulttuurin puolesta vähän lennokkaammin:
Urheilu on mitä suurimmassa määrin kulttuurihistoriaa. Miten on urheiltu, ketkä ovat urheilleet, mikä on urheilun sosiaalinen, moraalinen ja poliittinen tausta? Aihepiiri ulottuu antiikista nykyaikaan, maantieteellisesti Aasiasta Euroopan kautta intiaanikulttuureihin asti. Poliittinen historia tuntee El Salvadorin ja Hondurasin jalkapallosodan, itäblokin siekailemattoman urheilupropagandan, Kiovan jalkapallojoukkueen kohtalokkaan erehdyksen sen voitettua sodan aikana Stalinin lempijoukkueen - tai menkäämme antiikkiin asti: olympialainen rauha Hellaassa, tai keisari Nero olympiavoittajana...
Dessutomin kysymykseen vastaan näin:
Jos olet kiinnostunut yksilöiden tai ryhmien psykologiasta, urheilu antaa loputtomasti pohdittavaa. Jonkinmoisella varovaisuudella voi jopa vertailla kansakuntia ja ilmansuuntia toisiinsa. Miksi suomalaiset joukkueet yleensä ovat parhaimmillaan altavastaajan osassa, puolustustaistelussa? Miksi hyökkääminen ja valloittaminen on meille niin vaikeaa? Miksi meille aina käy näin? Esimerkiksi kiekko-ottelussa Ruotsia vastaan, kun tilanteesta 5-1 jouduttiin lopputulokseen 5-6? Tuota ei selitä ainoastaan kuuluisa ruotsalainen sisu, vaan myös itsetunnon heikkous, tottuminen siihen että meitä aina sorretaan, jos eivät hurrit tai ryssät, niin ainakin omat herrat.
Suurimmilla urheilusankareillamme on ollut suomalaisittain poikkeavia henkisiä ominaisuuksia. Pelkällä hurjalla sisulla, yrityksellä ja apinan raivolla ei kilpailuja yleensä voiteta. Sellaiseen tarvitaan myös jäätävän kylmää itsetuntemusta ja -luottamusta, ja hehkuvan kuumaa kykyä valjastaa varaston viimeisetkin kilojoulet käyttöön. Tämä ei ainoastaan paranna omaa suoritusta, vaan vaikuttaa kilpailijoiden psyykeen lamauttavasti.
Lasse Virénin maineikkaat kilpajuoksut ovat edellä sanotusta loistavaa analyysimateriaalia. Kympin juoksu Moskovan kisoissa: Virén pääsi viimeisenä mukaan loppukilpailuun, oikeastaan jo karsiuduttuaan, mutta hallitsi finaalia suvereenin kapellimestarin lailla. Hän hajotti ylivoimaisen etiopialaiskolmikon murusiksi, järjesti Maaningalle hopean, ja tuli itsekin vielä viidenneksi. Tai vitosen juoksu Münchenissä: takasuoran jälkeen kokonainen joukko säntäsi kuin leikitellen Virénin rinnalle, kaarteen loppuessa toinen joukko. Molemmille kävi samoin: saavuttuaan helposti Virénin rinnalle kilpailijat törmäsivät ikäänkuin lasiseinään, eikä ohitus enää ollut mahdollinen. Tietysti Virén kaiken aikaa kiihdytti, mutta vähintään yhtä suuri oli hänen "maaginen" psykologinen vaikutuksensa.
Virpi Kuitusesta kirjoitin maaliskuussa, ja varsinkin hänen voittonsa Bormion kisoissa 2008 oli hyvin virénmäinen. Kilpailua aivan ylivoimaisesti johtanut Justyna Kowalczyk koki kauhun hetkiä, kun kuuli ladun varresta tietoja kilpailijattaren hurjasta lähestymisestä, ja loppusuoran viimeisillä metreillä hän oli jäykkänä ei vain voimien loppumisen, vaan myös henkisen lamaantumisen vuoksi. Katsopa Dessutom tuo video - linkki on mainitussa blogissa.
Mutta urheilulla on myös esteettiset puolensa. Ennätyksiin johtavat fyysiset suoritukset ovat harvoin pelkästään vahvoja ja väkivaltaisia ruumiillisia tempauksia. Useimmiten niihin tarvitaan samaa sulavan luonnollista ruumiinliikkeiden estetiikkaa ja teknistä hiontaa kuin esimerkiksi parhailla balettitanssijoilla, viulisteilla, rytmisen voimistelun mestarittarilla tai taikureilla. Funktionaalinen on kaunista, sanotaan modernissa estetiikassa esimerkiksi työkaluista tai muista käyttöesineistä. Täydellisesti tarkoitukseensa sopiva kirves on yleensä myös muodoltaan hyvin kaunis.
Miimikkojen ja klovnien koulutuksessa kiinnitetään huomiota siihen, että sulava liike, joka päättyy esimerkiksi vasaraniskun imitoimiseen, alkaa jo varpaista asti, ja nousee sieltä luonnollista ruumiin ja lihaksiston toimintaa ja vipuvarsia seuraten ylöspäin. Keihäänheittäjä Jan Železný ei ollut mitenkään suurikokoinen ja lihaksikas, vaan hänen hurjien heittojensa salaisuus oli lihaksiston ja raajojen sulavassa ja tehokkaan nopeassa yhteistoiminnassa. Samaa voitaisiin sanoa esimerkiksi korkeushyppääjistä tai jopa joistakin kuulantyöntäjistä.
Kollegani ja (jos sallit) ystäväni Dessutom, urheilu on paljon muutakin kuin tilastoja, senttejä ja sekunteja! Se on lähellä taidetta, täynnä psykologiaa ja yhteiskunnallisuutta, osa historiaa ja kulttuurihistoriaa, ja joskus jopa virtuaalista sotaa - jossa yleensä onneksi ei tule monia ruumiita.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Peruslähtökohdasta olen samaa mieltä: urheilu on kulttuuria ja kulttuurihistoriaa, samoin kuin monet muutkin institutionaalistuneet käytännöt tai (huonot) tavat.
VastaaPoistaSitten muutama kommentti.
Altavastaajan aseman edullisuus ei näyttäydy vain suomalaisille, vaan on tyypillistä liki pitäen kaikkialla. Korkealle viritetyt odotukset kasaavat paineita ja usein
heikentävät suoritusta. Juuri koskaan ei esimerkiksi valmentaja odota omiltaan voittoa, vaan muistaa aina asettaa etusijalle vastustajan. Ja nimenomaan siksi, koska altavastaajan asemasta on psykologisesti helpompi lähteä kilvoitteluun.
Sensaatiomaisia romahtamisia on urheiluhistoria täynnä eivätkä ne rajoitu yksinomaan suomalaisiin. AC Milanin romahtaminen 3-0 -johtoasemassa Mestareiden liigan finaalissa on jopa tuoreempi tapaus tällä saralla. Ja kyllä - myös ruotsalaiset ovat kärsineet takaiskuja viime sekunneilla, ihan viimeisintä lätkäkisaa myöten.
Enkä millään usko, että suomalaiset urheilusankarit - nämä virenit ja nurmet - poikkeavat missään suhteessa muista suurista urheilunimistä. He kaikki ovat olleet hyviä kilpailijoita, joilla henkistä kanttia on piisannut. Muuten voittaminen ei olisi edes mahdollista. Sitä paitsi, kun varsinkin Virenin yhteydessä muistetaan kehittynyt suomalainen urheilulääketiede, ollaan tekemisissä asioiden kanssa, josta kaikki eivät edes halua kuulla enempää.
Mitä taas Kuituseen tulee, niin miksi ihmeessä hän ei ole säilyttänyt tuota maagista tappamisen vainuaan enää olympiavuoteen? Jos viime talven lumilta jotakin jäi mieleen, niin Björgenin ei-tästä-maailmasta peräisin oleva voitontahto. Kuitusesta ei hänelle ollut minkäänlaista vastusta. Tietysti yksi hyvä kausi on loistava saavutus sekin, mutta olisin kyllä suonut sen osuvan joko MM- tai Olympiavuoteen. Sen verran ennustan, että Kuitusta ei tulla muistamaan hiihtourheilun ykköstähdistössä, kelpo hiihtäjänä toki.
Esteettisyyskin on katsojan silmässä. Kun Kratochvilova hakkasi aikoinaan kaikki mennen tullen varttimaililla, kerkesi suomalaisselostaja dissaamaan klassisesti: "juoksee kuin mies...". Naismoukaristien tai kuulantuuppaajien liikkeiden elastisuutta ei aina huomaa, kun tulee kiinnittäneeksi huomiota viiksiin ja niin edelleen. Mutta kukapa ei muistaisi Michael Johnsonin omintakeista ja tehokasta askellusta.
Urheilu on mukavaa viihdettä, mutta huomaan oloni epämukavaksi, kun joku ottaa sen (liian) tosissaan tai kuvittelee urheilumenestyksen automaattisesti kiillottavan kansakunnan kuvaa. Huippu-urheilu on monessa mielessä saanut kylkeensä kielteisiä ilmiöitä eikä kaikista urheilutähdistä oikein esikuviksi ole, mutta minkäs teet, kun kuvalehdet kirjoittavat.
Siitä huolimatta aion olla tiiviisti ruudun äärellä, kun hemmotellut miljönäärit äksyilevät toisilleen ja tuomareille Etelä-Afrikan talvessa.
Hyvä Kari,
VastaaPoistakiitän kommentista. Arvostan tekstiäsi huomionosoituksena vähäiselle kommentilleni.
Taisin ilmaista ajatustani puutteellisesti, sillä en millään muotoa tarkoittanut torjuvani urheilua kokonaisuutena. Olen seurannut monia lajeja koko ikäni ja näen niissä juuri sellaisia esteettisiä, historiallisia ja psykologisia piirteitä, joita esitit.
Isot kisat katson aina ja seuraan tuloksia. Mielilajejani ovat olleet ne perinteiset suomalaislajit - hiihto, mäkihyppy, kestävyysjuoksu, keihäänheitto, pesäpallo, suunnistus... Uusimpina lajeina suosioni ovat voittaneet curling ja taitoluistelu.
Olen myös ollut katsomassa urheilukilpailuja, kuten Suomi - Ruotsi-yleisurheilumaaotteluja
ja MM-kisoja Stadionilla ja Salpausselän hiihtoja.
Kommenttini tarkoitti vain ja ainoastaan jääkiekkoa, josta blogissasi kirjoitit.
Jääkiekko on jäänyt minulle vieraaksi. Kerran kaverit veivät minut Nordenskjöldinkadun jäähalliin katsomaan ottelua. Se oli epämiellyttävä kokemus. Juopuneet ihmiset mylvivät siivottomuuksia ja pelaajat tappelivat. Televisiossa näen MM-kisojen yleisöhaastatteluissa uhoavia ihmisiä naamat maalattuina ja sarvikypärät päässä ja kaljatölkit kourassa. Lajissa haisee kaupallisuus.
Tähän kielteiseen mielikuvaan blogisi toi raikkaan tuulahduksen ajatuksiini jääkiekosta. Siinä oli se "Kulttuurihistoriallinen lähestymistapa touhuun, jonka olen aina ylemmyydentuntoisesti (?) torjunut kuuluvaksi lokeroon, johon minä en suostu koskemaan".
Dessutom: Suo anteeksi, en halunnut mitenkään mollata sinua, mutta innostuin aiheesta sen verran että sormeni nousi taas pystyyn ja pidin luennon... Sori! :) - Kouluaikanani 1945-54 en kyllä pitänyt jääkiekosta, se oli raakaa sakilaisten ja duunarien peliä, ja me herraspojat pelasimme jääpalloa. Mutta kun tutustuin opettajana työtoveriini Jorma Rikalaan, HIFK:n ja maajoukkueen sentteriin, käsitykseni muuttui jyrkästi. Hän oli (on) hieno mies, miesten parhaita, ja myös herkkä ja ajatteleva ihminen. Hänen kauttaan ja HIFK:n paikoilla peli alkoi aueta minulle, ja saada myös järkeä. Siihen liittyvät epäkohdat ovat kyllä kasvaneet niiden rahamäärien suhteessa jotka sen piirissä liikkuvat. Raha turmelee väistämättä jaloimmatkin pyrkimykset.
VastaaPoistaAnonyymi: Minä en erityisemmin pidä siitä, että yhdyt tähän katkeran-pettyneeseen (?) ja loukkaantuneeseen doping-kuoroon. Ensinnäkin dopingiksi milloinkin luettujen toimenpiteiden vaikutusta liioitellaan. Toiseksi on aika epäreilua selittää suomalaismenestysä urheilulääketieteellä. Tässä suhteessa puntit olivat käsittääkseni tasan, tai jopa suomalaisten tappioksi. Olivathan mukana idän kemialliset suurvallat, ja myös kaikin tavoin edistyneet läntiset suurmaat. Totta kai Virén ja Maaninka käyttivät hyväkseen oman veren tankkausta, kun se kerran oli vielä sallittua, ja sitä tekivät muutkin.
VastaaPoistaKaarlo Kangasniemi maksoi menestyksensä ja hormoninkäytön terveydellään, kuten niin moni muukin voimamies. Tuolloin ei vielä täysin osattu arvata niitä seurauksia joita sellaisesta syntyy. Vertaus Marie Curien syöpään säteilevällä materialla tehdyn työn tuloksena ei ehkä ole aivan väärin.
Näytät myös kuuluvan niihin, jotka eivät anna Virpi Kuituselle anteeksi vuoden 2001 tapahtumia. Monen mielestä hän on maanpetturi, jolle ei voi antaa synninpäästöä edes testatusti puhtaiden suursuoritusten jälkeen. Minusta tämä ei ole enempää reilua kuin asiallistakaan. Koko 2001-jupakassa Kuitunen oli pikku tekijä, ja ennemminkin Suomen urheilujohdon massiivisen möhlimisen uhri.
Tämän vuoksi vähättelet myös Kuitusen saavutuksia. Hänellä oli vähintään neljä täydellistä huippuvuotta yhden sijasta. Kaiken kukkuraksi vertaat Marit Björgeniä Kuituseen ajalta jolloin jälkimmäisellä jo oli suuria vaikeuksia terveytensä ja kuntonsa kanssa. Ei kai sentään häviöitä voi niputtaa yhteen voittojen kanssa, ja selittää molempia samoilla ulkopuolisilla syillä.
Kuituselta katkesi "lanka" Tourin voiton jälkeen 2009. Jotain oli mennyt pieleen, enkä käy arvailemaan olivatko syyt fyysisiä vai psyykkisiä. Vuosi vuodelta huippukunnon saavuttaminen tietää yhä suurempia ponnisteluja, ja Kuituselta saattoi motivaation elvyttäminen käydä vaikeaksi. Ehkä saamme joskus tietää jotain näistä syistä. Mutta tokihan Kuitunen vielä 2010 oli huippuhiihtäjä, vaikka mitalisijat jo alkoivat kadota.
Siinä varmaankin olet oikeassa, että voittajilta aina vaaditaan aivan tietynlaisia psykofyysisiä ominaisuuksia, riippumatta siitä mistä maasta he ovat kotoisin. Mutta olen kyllä edelleen sitä mieltä, että myös kansanluonteella on asiaan vaikutusta. Miksi ruotsalaisilla tuntuu jatkuvasti olevan vahvempi itsetunto ja -luottamus kuin suomalaisilla? Eikö suurvalloille ominaisella suuremmalla kunnianmenetyksen pelolla ole todellakaan vaikutusta esimerkiksi jääkiekkojoukkueen peluutukseen? Eikö kansanluonteella ja -perinteillä voi katsoa olevan vaikutusta myös urheilusaavutuksiin?
Minusta nämä asiat ovat hyvinkin pohtimisen arvoisia. - Mitä herra Jarmilaan tai Pressin veljeksiin tulee, olemme kyllä aika lailla samalla kannalla...
(Dessutom) Siivosin tekstiäni, ja poistin myös kaikenlaiset leikittelyt nimimerkilläsi. Eivät ne enää tuntuneetkaan hauskoilta... Toivottavasti et pahastunut sentään lopullisesti!
VastaaPoistaKiitos huomaavaisuudesta, Kari.
VastaaPoistaIhan tarpeettomasti siivosit, sillä en mitenkään pahastunut siitä alkuperäisestä versiosta. Se oli ansiokas ja lennokas kirjoitus tärkeästä aiheesta.
Vähäinen epätarkkuus kommenttini sisältämästä ajatuksesta ei ole pahastumisen peruste. Keskusteluissa sellaista sattuu aika usein.
Urheilun ystäviä olemme molemmat, se on tärkeintä. Lajit voivat vähän vaihdella, mutta se ei pääasiaa muuksi muuta.
Hei, haloo. En tunnista itseäni joukosta, jota luonnehdit ”katkeran-pettyneeksi ja loukkaantuneeksi doping-kuoroksi”. Ja siinäkin tapauksessa, että se pitäisi paikkansa, en ymmärrä, mitä tekemistä pejoratiiviseksi tulkittavalla luonnehdinnalla on itse keskustelun kanssa. Se, että suomalaiset ovat joukoittain kärähtäneet, ei juuri meikäläistä liikuta. Mutta ei minulla myöskään ole mitään harhakuvitelmia yhdysvaltalaisten tai velivenäläisten ansioista.
VastaaPoistaDopingin vaikutusta ehkä tosiaankin liioitellaan siinä mielessä, että koska kaikki käytt(ä/i)vät (?), niin lopullisen eron tekee lahjakkuus ja harjoittelu. Mutta käytännössä vain taitaa olla niin, että ilman farmakologista asiantuntemusta menestys – ainakin yksilölajeissa – pysyttelee kaukana, ehkä myös joukkuelajeissa.
Toisaalta esim. Lahden tapauksen tutkimusten perusteella on syytä olettaa, että epo:n käyttö oli suomalaisessa hiihtourheilussa tavattoman yleistä 1990-luvulla ja vuosituhannen vaihteen tienoilla. Sen jälkeen lienee suunta muuttunut vaikka Kaisa Variksen kaltaisia tapauksia vielä esiintyy.
Enkä myöskään kuulu ”niihin”, jotka eivät anna Kuituselle anteeksi hänen tekemisiään jo ihan senkin takia, etten ole häneltä koskaan mitään anteeksipyyntöä tivannutkaan. Mutta en myöskään kiellä joidenkuiden satirisointia Lahden tapauksen tiimoilta. Urheilu elää julkisuudesta ja on vain kohtuullista, että julkisuudessa käsitellään myös ikäviä asioita. Maanpetturin käsitteen varaisin toisenlaisille tapauksille.
”Tämän vuoksi vähättelet myös Kuitusen saavutuksia.” Tässä sitä taas ollaan. Se, mikä toiselle on vähättelyä, on toiselle asioiden asettamista mittasuhteisiinsa. Olen edelleen sitä mieltä, että Kuitunen on ollut hyvä hiihtäjä, mutta Lahden jälkeen henkilökohtaisia kultamitalejaa hänellä ei taida olla kuin yksi MM- ja Olympiatasoilta. Sekin on toki enemmän kuin minulla ja sinulla, mutta vähemmän kuin monella muulla. Välivuosien menestystä ei mielestäni täysin voi rinnastaa kausiin, jolloin kaikki satsaavat täysillä. Lätsä-Pekkakin oli taatusti kova urheilija, mutta emme me häntä kansakunnan kaapin päälle nosta, koska ne ”oikeat” mitalit jäivät puuttumaan.
Kuitusen huippukunto ajoittuu kausiin, jolloin suurkisoja ei ollut. Kuitusen huippumenestysaika on myös varsin lyhyt, 2007-2009. Minä lasken suuriksi tähdiksi sellaiset, jotka ovat huipulla vuodesta toiseen. Tästä asiasta voidaan olla monta mieltä, mutta mm. näillä perusteilla en nosta Kuitusta ykköstähdistöön, vaikka olisi kuinka suomalainen; varsinkin, kun se tärkein, henkilökohtainen olympiavoitto, jäi saavuttamatta ja itse asiassa mitalikin. Huippu-urheilussa menestys on se, mitä haetaan ja yleensä vain suurkisojen voittajat muistetaan, eikä Aarno Ristimäkeä, joka voitti TUL:n Hämeen piirin mestaruuden kympillä, vaikka kävi tarpeillaan kesken kisan. Raadollista ja ikävää, mutta kuitenkin totta.
Tässä mielessä esim. mainitsemani Björgen on minun papereissani Kuitusta edellä (useampi olympiakulta, myös henkilökohtaisilla matkoilla, MM-kultia jo vuosina 2003 ja 2005 etc.). Sitä paitsi ura taitaa jatkua, koska hän on useamman vuoden Kuitusta nuorempi. En ole perustamassa Björgen -fan clubia, mutta näille tosiasioille en mahda mitään.
Kansanluonneselitykset eivät mene minulla läpi. Kaikenlaisia luonteita mahtuu eri kansoihin. Sen sijaan huippu-urheilijat varmaan ovat oma rotunsa, joita yhdistävät monet seikat taustasta huolimatta. Kyllä Suomessakin tapaa korkealla itsetunnolla varustettuja – jopa ihan vaivoiksi asti, ja toisaalta taas nöyriä ja vähemmän itseluottamusta tihkuvia vierasmaalaisia ihmisiä. Kanada pieksi aina silloin tällöin Neuvostoliiton lätkässä ja kumpi niistä olikaan suurvalta. Nythän puolestaan Tsekki kylvetti Venäjää, mutta ensi vuonna voi olla taas toisinpäin. Vaikea löytää vedenpitävää logiikkaa.
Joskushan on selitystä haettu protestanttisuudesta, sillä olympiamenestys on aiemmin korreloinut jollain tavalla asian kanssa. Nyttemmin, kun Kiina, Afrikka ja muut uudet urheilujätit ovat astuneet näyttämölle, taitaa tuokin selitys murentua.
Anonyymi, kantasi tuli selväksi. Tätä ei kannata enää jatkaa.
VastaaPoistaValitan, nimimerkki catulux, en julkaise kommenttiasi. Minusta on aivan turha jatkaa tällä tasolla. Huumekisoista puhuminen ja yksittäisten urheilijoiden ja heistä myönteisesti kirjoittaneiden ihmisten mollaaminen ei kuulu tämän blogin aihealueeseen, eikä tämä blogi muutenkaan ole mikään yleisön osasto. - Tämä koskee myös mahdollisia muita samanhenkisiä kirjoittajia tämän kommentin jälkeen.
VastaaPoista