Hyvästi, unohtumaton Virpi Kuitunen!

Virpi Kuitunen hiihti tänään viimeisen kilpailuhiihtonsa. Hän päätti hienon uransa upeasti: käsi kädessä maalilinjan ylittäneet Kuitunen ja Aino-Kaisa Saarinen jättivät muita maajoukkuehiihtäjiäkin minuuttitolkulla. Kuitunen oli maalissa tuoreen näköinen kuin sunnuntailenkin jälkeen, vaikka takana oli 30 kilometrin hiihto täysin ylivoimaista vauhtia. Täytyy tunnustaa, että minulla oli pala kurkussa ja tippa niinsanotussa linssissä.

Minut ajettiin ladulta talvella -68 liian leveiden suksien vuoksi. Merkillistä, sukseni olivat niinkin tuoreet kuin vuodelta -38, aivan tavalliset nappulakärkiset isoisäni vanhat hikilaudat, joilla oli niin somaa hiihdellä Helsingin saariston umpilumessa. Isoisäni Walter Rydman, Kirra ja minä Helsingin jäillä 1945.

Penkkiurheilijana olen tuosta katkeroitumatta seurannut hiihtoa innokkaasti. Ensimmäinen todella ihailemani urheilija oli hiihtäjä ja nainen, Marjo Matikainen. Hän oli urheilijana niin monella tapaa ylivoimainen, ei vain fyysisesti, vaan myös henkisesti. Professorin tytär osasi vastata toimittajille heidän omalla kielellään, ja vaikka hänen tavanomaisimmasta kommentistaan ennen kilpailua tulikin toimittajien pilkkaama, en voi ymmärtää mitä muuta tuollaisessa tilanteessa voisi älykkäästi sanoa. Niin parhaat kuin keskinkertaisemmatkin tekevät toivottavasti aina parhaansa, ja katsovat sitten mihin se riitti. Alalla kuin alalla.

Matikaisen jälkeen ihailuni siirtyi toiseen mestarihiihtäjään, Virpi Kuituseen. Hänen maailmanmestaruushiihtonsa Lahdessa ennakoi monin tavoin seuraavien vuosien urotöitä. Kuitusen taktinen äly, oman suorituskykynsä tunteminen, ja hänen valtava tahdonvoimansa kilpailun loppuvaiheissa olivat ällistyttäviä. Ja melkoisen hämmästyttävä oli myös hänen paluunsa huipulle kahden vuoden kilpailukiellon jälkeen. Kuitunen oli Suomen hiihtojohdon uskomattoman töpeksinnän uhri, ja minun silmissäni lähinnä nuorena hiihtäjänä tapahtumiin huijattu. (En tule hyväksymään ainoatakaan vihjailevaa kommenttia tähän kirjoitukseen).

http://www.youtube.com/watch?v=J9c86WJ3axw&feature=related

Kuitusen ylivoiman hurjimmat näytökset ovat tietysti jääneet mieleen, mutta kerta kaikkiaan taianomainen mielikuva jäi minulle Bormion takaa-ajokilpailusta maaliskuussa -08. Jos muistan oikein, Kuitunen oli jäänyt melkoisesti jälkeen Justyna Kowalczykista tämän hurjan irtioton jälkeen. Sitten alkoi todellinen takaa-ajo. Puolatar sai jatkuvasti tietoja saalistajan lähestymisestä, jähmettyi niinkuin Virénin kilpailijat Münchenin 5000 metrillä, ja sai päästää Kuitusen ohitseen viimeisillä metreillä.

http://www.youtube.com/watch?v=vP4NIRrmlwY

Toinen lähes käsittämätön suoritus oli vuoden 2009 Tourin loppuratkaisu. Aino-Kaisa Saarinen sai selkävaivaisen Kuitusen kiinni ylämäen lopulla, ja meni heittämällä ohi. Kuitunen jäi hetkeksi jälkeen, mutta puristi sitten viimeisen tahdonvoimansa peliin - ja voitti. Tuon käsittämättömän rääkin jälkeen Kuitusen fysiikalle tapahtui jotain, eikä hän toipunut siitä enää täysin entiselleen. Tourin mielettömyyden ovat katkerasti kokeneet monet muutkin hihtäjät, ja minusta ainakin tuo vuorelle nousu pitäisi siitä poistaa.

Mainittu Tourin voitto muutti sitten Kuitusen elämän muutenkin, kuten tunnetaan. Tulkoon sankarini onnelliseksi, ja selvitköön huippu-uran lopettamista vääjäämättä seuraavasta masennuksesta. Elämänmuutos on niin valtava, että siihen auttaa ehkä vain toinen elämänmuutos. Se biologinen, jolla on se kuuluisa tikittävä kello.