Eiran kaunis mäki - nuoruuteni kaivattu kotiseutu

Muutimme Eiraan loppukesästä 1939, ja asuin Juhani Ahon tien numerossa 5 koko kouluaikani loppuun asti. Koko havainnoivan ja leimaantuvan nuoruuteni asuin siis tuon mäen alemmalla huipulla, arkkitehtien Settergren ja Pajunen piirtämän ja vuonna 1911 valmistuneen talon kolmannessa kerroksessa. Tässä on 50-luvun alkupuolella ottamani kuva Chateau Rydmanista.

Ruotsalainen John Settergren ei ollut mikään tusina-arkkitehti. Heti tultuaan Helsinkiin Grahn, Hedman & Wasastjernan toimistoon hän sai tehdäkseen Argoksen eli Wulffin talon julkisivun Stockmannin vieressä Espan kulmassa, ja vähän myöhemmin hän piirsi Wasabankenin huikean kauniin fasadin Kasarmikadun ja Espan kulmaukseen. Ei Armfeltintien ja Juhani Ahon tien kulmatalokaan mikään rumilus ole. Juuri tuollaiseen ahtaaseen ja terävään kulmaan sopii mainiosti persoonallinen keskiaikaisromanttinen linna.

Kuvan oikeassa reunassa näkyy Juhani Ahon tie 10, johonka helmikuussa -44 osui joukko palopommeja. Kuten näkyy, talo korjattiin entistäkin ehommaksi.

Ikkunoista avautuva merinäkymä ihastutti vanhempiani. Isäni otti heti muuton jälkeen kuvan olohuoneen ikkunasta pitkin Armfeltintietä ja kohti merta:
Heti perään hän otti toisen kuvan lastenhuoneen ikkunasta. Suomenlinnan majakka oli lähes tuossa suunnassa, ja sen pyörivien valojen seuraaminen toi unen monien lapsuusvuosien ajan:
Tässä on 50-luvun alussa ottamani kuva kotitalon pihalta, suunnilleen samalta kohdalta kuin kahdeksisen vuotta aikaisemmin otetut vappukuvat vuodelta -46. Tilaa oli yllättävän paljon, ja keskellä oli jopa hieno syreenimaja. Taustalla näkyy kulma punatiilisestä talosta jota me kutsuimme Wainsteinin taloksi, jonka Jarl Eklund 1917 piirsi omaksi talokseen, ja jonka nykyisin näyttää omistavan Ilmarinen.

Eiran puiston rinteeseen oli meiltä matkaa vain muutama kymmenen metriä, ja siellä äitini otti tämän kuvan hienosti kävelevästä pikkusiskostani vappuna -42. Kuvan reunassa istun isäni kanssa. Hän oli päässyt lomalle, niin että ilmassa oli juhlan tuntua. Ilmapallon sisässä taisi olla vain ilmaa, mutta se oli kuitenkin oikea ilmapallo.

Samalla retkellä isäni otti kuvan meistä ja äidistä. Taustalla oikealla on kotitalomme, ja sen takana niinkutsuttu "juutalaisten talo". Sen pihalle ei toisten talojen lapsilla ollut menemistä, kertoo pikkuveljeni, ennen kuin eräänä 40-luvun lopun kesänä tapahtui tällainen juttu. Täysihoitolassa oli pari juutalaistakin perhettä, ja siellä oli järjestetty rapujuhlat. Vanhempani tulivat juhlaan, ja ihmettelivät missä juutalaisperheet olivat. Heille kerrottiin, että näitä ei oltu kutsuttu. "Siinä tapauksessa emme tule mekään", ilmoittivat vanhempani.
"Jos he kelpasivat tätä maata puolustamaan, he kelpaavat myös meidän vieraiksemme", ilmoitti isäni ykskantaan. Tuosta asenteesta saattaa olla peräisin myös oma myöhempi puuhailuni juutalaisen kulttuurin parissa, tai toimintani esimerkiksi juutalaisen kirjallisuuden ja musiikin esittelyssä Elis ja Seela Sellan kanssa 70-luvulla. - Isäni ei sattuneesta syystä pitänyt neuvostovenäläisistä lainkaan. En tiedä miten hän suhtautui erääseen toiseen tapaukseen. Ehkä äitini ei aivan tuoreeltaan kertonutkaan hänelle seuraavaa tarinaa, jonka veljeltäni kuulin.

Sota-aikana ja vielä sen jälkeenkin autot olivat Helsingissä sen verran harvinaisia, että Juhani Ahon tien jyrkkää mäkeä laskettiin jopa perheitten kesken aina alas Laivurinkadulle asti. Äitini oli nuorempien sisarusteni kanssa mäessä, ja siellä oli perheitä useampikin. Äidin huomio kiinnittyi läheisestä Neuvostoliiton valvontakomission talosta tulleeseen nuoreen venäläiseen, joka seuraili lasten ilakointia. Suuret kyyneleet valuivat pitkin miehen poskia, mistä äitini arvasi että miehellä on omia lapsia kotona. Mies rohkaistui, tuli äitini luo ja kysyi arasti, voisiko hän laskea pikkuveljeni kanssa mäkeä. Se kävi, ja mies juoksi sitten riemuissaan ja innostuneena kelkan vierellä alas, ja veti veljeni sitten mäkeä takaisin ylös.

Valvontakomission miehet olivat kyllä tavattoman ystävällisiä lapsille, ja tarjosivat joskus karkkeja. Niitä emme tietenkään missään tapauksessa saaneet ottaa - ainakaan jos isäni saattoi nähdä. Mutta suurin osa tämänlaisista kertomuksista on peräisin äidiltäni ja pikkusisaruksiltani. Olinhan itse jo toisella kymmenellä, ja mielenkiinnon kohteet veivät minut milloin minnekin Helsingissä. Olin saanut vanhan 20-lukulaisen puuvanteisen polkupyörän, jolla kiertelin kaupunkia aina Kalliota myöten, ja kolusinpa myös Lauttasaarta ennen kuin sinne oli rakennettu moderneja kerrostaloja. Mutta nuo ovat toisen kerran juttuja.