Kuvitelkaa itsenne 1930-luvun puoliväliin. Katkerasta sisällissodasta ja itsenäistymisestä ei ole kuin noin 17 vuotta. Lamavuosien jälkeen talous on kasvanut kohisten. Suomessa itsenäisyys on vielä aika uutta ja outoa, eikä kansallisen identiteetin tarvitsema myytistö ollut vielä kovinkaan kehittynyt.
Itärajan takana muhi hirmuinen vaara, ja monet olivat sitä mieltä että sisällissodan punaiset olivat väkivalloin yrittäneet saada tuon kommunistisen järjestyksen meillekin. Monissa eurooppalaisissa maissa vallitsi jonkinasteinen diktatuuri tai johtajavaltaisuus. Eestissä, Latviassa, Puolassa, Unkarissa, Saksassa ja Italiassa nostatettiin kansallista ylpeyttä monilla tavoilla, ja sellaista totisesti tarvittaisiin myös Suomessa, monet ajattelivat. Varoitus: EI jälkiviisautta tähän!
Topeliuksen ja Runebergin suomiromantiikka olisi ollut merkittävää, ellei meillä vielä olisi vallinnut ankara kielitaistelu. Yliopistoissa ruotsinkielen asema oli vielä vahva. Alunperin ruotsinkielisen sivistyneistön kielenvaihdos ei suinkaan vielä ollut lopussa. Sen kanssa kilpaili suomenkielisistä, usein maaseudun oloista noussut uussivistyneistö. Kovin sivistynyttä ei monen sivistyneen mielestä toki ollut se kissannaukujais- ja tervaustoiminta jota innokkaimmat suomenmieliset harrastivat.
Väkivalta ja murhat olivat vielä aivan yleisiä, ja alkoivat jo suuriruhtinaskunnan ajoilta. Schauman ja Hohenthal olivat yhä sankareita. Paljon on vaiettu kommunistien työpaikkaterrorista ja Neuvostoliiton tukemista lakoista, jotka kuitenkin olivat Lapuan liikkeen lähtökohtana. Sekin käytti väkivaltaa, kyyditsi, murhasi ja yritti kaataa hallituksen. Väkivallan käyttö oli se asia, joka jakoi niin porvaristoa kuin vasemmistoakin.
"Lipilaarit" eli monien halveksumat liberaalit porvarit olivat vaikeassa välikädessä, samoin demokratiaan sitoutuneet sosialidemokraatit. Ståhlberg kyyditettiin, ja hänen "oikea kätensä" Heikki Ritavuori (ent. Rydman) tapettiin. Moni oli sitä mieltä, että lipilaarit olivat antaneet liikaa periksi Moskovan kätyreille. Varoitus: EI jälkiviisautta tähän!
Oikeistolainen väkivalta ja uhoaminen veivät kannattajia lapualaisilta, mutta tilanne oli vielä kovin epävarma. Eikö vain Saksa ollut nyt komeassa nousukiidossa! Euroopan johtava maa oli taas jaloillaan, itsetietoisena ja tulevaisuutta rakentavana! Se oli ainoa Euroopan maa, joka pystyi suojelemaan sitä idän hirviöltä. Sitä paitsi se oli edelleen Suomen ystävä, kuten ennenkin, ja meidän kulttuurimme oli saanut Goethen ja Lutherin maasta niin ratkaisevaa ja kohottavaa sisältöä.
Tällä tiellä Suomikin saisi osansa Uuden Euroopan loistosta. Ja vielä kerran varoitus: EI jälkiviisautta tähän!
♥
Käsi sydämelle: kuinka moni meistä olisi näillä tiedoilla ollutkin Saksan ystävä, ja katsonut luottavaisena tulevaisuuteen! Moni oli toki harmistunut saksalaisen uuden linjan sivistymättömyydestä, kuten Rafael Koskimies. Mutta Koskenniemi puolestaan uskoi, että tämä sivistymättömyys ja brutaalius olisi vain välivaihe, ja että Saksa ottaisi pian oman asemansa maanosamme sivistyksen keulassa.
Edelleenkin jälkiviisaus on kielletty!
1950-luvulla Neuvostoliitossa alkoi Hruštšovin ansiosta suojasään aika. Stalinin hirveydet tunnustettiin ja tuomittiin. Heräsi toivo siitä, että Neuvostoliitto todellakin oli kehittymässä kohti vapaampia ja vauraampia aikoja.
1968 heräsi toivo siitä, että Dubček avaisi tietä uudelle sosialismille. Mitä sitten tapahtui, katkeroitti varsinkin ja nimenomaan kommunisteja ja kansandemokraatteja syvästi, ja heiltä sinkosivat kovimmat vastalauseet, kovemmat kuin porvaripuolueilta.
Nyt jälkiviisaus on sitten sallittua, koska edellisessä kappaleessa siihen jo sorruttiin.
Kuinka moni meistä oli 75 vuotta sitten toivorikas Saksan suhteen? Ja kuinka moni oli 40-50 vuotta sitten toiveikas Neuvostoliiton suhteen? Olosuhteet tuntien, mutta tulevaisuutta tuntematta monet toivoivat parempia aikoja. Ja tästä luonnollisesta asennoitumisesta nyt sitten kaiken tapahtuneen jälkeen kehitellään hälyotsikoita, ja heilutellaan leimakirveitä ties kuinka moneen suuntaan.
Leimakirveen heiluttajat, olisiko siis parempi olla pelkästään kyyninen, uskomatta mihinkään parempaan? Onko sittenkään kovin sankarillista tai edes järkevää kiistää ja riistää ihmisiltä heidän toivoaan, ainoata minkä varassa he jaksavat elää, vain sen vuoksi että kaikki on "aina" kääntynyt täydeksi katastrofiksi?
Kiittää ja pokkaa hyvästä kirjoituksesta.
VastaaPoistaNoin pitää ajatella ja kyseenalaistaa. En minä ihan kaikessa osaa miettiä vielä samalla tavalla, mutta mielestäni olet oikealla tiellä ja peruskuvio on ok.
Olin mukana Teiniliitossa. Siitä episodista saisi hyvän kirjoituksen yliopiston kirjallisuustieteen satiirikurssille.
Työkaverini oli mukana Vanhan Valtauksessa. Hänen tarinoistaan saisi hyvän näytelmän.
Semmoisessa näytelmässä moni elävä ihminen joutuisi katsomaan teatterin pimeässä omaa idin aluettaan.
Arvaan, että konjakkia väliajalla lämpiössä kuluisi kovasti
75 vee sitten? Isukin vanhemmat olivat tuolloin rakentamassa elämäänsä USA:ssa, Minnesotassa - he olivat juuri muuttaneet Minneapolisiin, ja Alli-täti syntyi 1932. Isukki syntyi sitten muutamaa vuotta myöhemmin.
VastaaPoistaNäistä lähtökohdista ruukinmatruuna itse todennäköisesti olisi tähyillyt länteen ja vihellellyt tätä laulua. On itse asiassa vain muutamasta detaljista kiinni, ettei ruukinmatruuna olisi itsekin syntynyt North Star State'ssa, sensijaan että hän syntyi täällä Pohjantähden alla.
Tillman, jälkiviisauden ja taannehtivan moralismin hengessä tehdään vääryyttä ihmisille ja heidän kulloisissakin elämänvaiheissaan tekemilleen ratkaisuille. Näin olen ajatellut pitkään, mutta ilman Häikiön kirjaa ja sen dokumentteja en olisi osannut tätä juttua tehdä.
VastaaPoistaKun Pekka Tarkka arvostelussaan ilmoitti Koskenniemen siirretyksi historiaan, hänen suhtautumisensa ei oikeastaan eroa lainkaan Raoul Palmgrenin 1946 kirjoittamasta "Hautakirjoituksesta". Samaa yksisilmäistä newspeakia.
IM, taustasi on mielenkiintoinen, ja kertoo ehkä myös sinusta paljon.
VastaaPoistaMutta Amerikka oli 30-luvulla vielä hyvin eksoottinen asia, mikä ilmenee hyvin esimerkiksi Olavi Paavolaisen kirjasta "Nykyaikaa etsimässä". Jotkut Häikiön kirjan dokumenteista vahvistaa tuota kuvaa. Monille sivistyneille porvareille Amerikka ja sen melskaava kapitalismi oli paitsi eksoottista ja vierasta, myös häiritsevällä tavalla vastenmielistä. Eurooppa joutui tottumaan amerikkalaisiin oikeastaan vasta kauan viime sodan jälkeen, ja on tietysti suuressa kiitollisuudenvelassa.
Se mikä minua nyt eniten kiinnostaa, on että voiko Eurooppa vielä löytää itsensä, niinkuin 1930-luvulla kuviteltiin. Vai onko tuo toivo jo epärealistinen?
1930-luvulla oli myös melko voimakas anglofiilinen suuntaus, jota Suomessa edustivat Ryti ja Edistyspuolue. [Todettakoon pikku detaljina, että merenkulun kansainvälinen kieli on aina ollut englanti, ja äipän isä oppi puolestaan englantia merimiesvuosinaan.] Etelän ohella osa suomalaisista tähyili myös lounaaseen. Mutta Britanniaa myös pelättiin - olihan se sotienvälisenä aikana vielä mahtava imperiumi, vaikka 1MS olikin osoittautunut sille Pyrrhoksen voitoksi.
VastaaPoistaVoiko Eurooppa vielä löytää itsensä? Kyllä, ja ruukinmatruuna tähyilee nyt hyvin epäloogiseen suuntaan, nimittäin kauas kaakkoon ja Australiaan. Totalitarismi petti Euroopan 1900-luvulla, amerikkalaisiksi me emme halua tulla, mutta Australiassa ja Uudessa-Seelannissa elää vielä paljon hyvää eurooppalaisesta hengestä. Ehkä Australia on sittenkin USA sellaisena, kuin mitä sen olisi pitänyt olla.
Vuonna '35 olisi helposti pitänyt Saksaa pienimpänä pahana ajatellen sitä, että rajan toisella puolen oli mitä oli. Liian nuorena pois menneen Uuno Kailaan runo olisi varmasti kuvannut tunnelmia hyvin.
VastaaPoistaSen sijaan taistolaisuuteen minun on mahdotonta samaistua. Kommunistien päämäärät ovat niin utopistisia, etten voi millään kuvitella, kuinka voisin päätyä sellaiseen hulluuteen, että kannattaisin kyseistä aatetta. Tietenkin tässä ollaan aikansa lapsia, mutta silti ajatus tuntuu järjettömältä. Ehkä minä olisin kuulunut samalla tavalla antagonisteihin virallisen totuuden suhteen kuin tänäkin päivänä.