tiistai 23. maaliskuuta 2010

Puolen vuoden visiitti teologisessa - sain mukaani kaksi uutta kieltä!

Rippikoulun kävin monien luokkatovereitteni tavoin Agricolan kirkossa. Olikohan seurakunnan nimi silloin Eteläinen srk. vai jotain muuta, en enää muista. Pastorina toimi rovasti Hannu Pietilä, ankara luterilainen prelaatti. Kun Pietilä täytti vuosia, haastateltiin lehdessä mummoa joka sanoi legendaarisen lauseen: "Kai maar se uskovainen pappi on, kun saarnaa niin kovaa että minäkin kuulen!"

Rippikoulussa jouduin ensi kerran tekemisiin tuon ajan ankaran oikeaoppisuuden kanssa. Katolilaisuus oli saatanasta, ja paavi itse perkele. En uskaltanut vielä tuolloin avata suutani, mutta lyhyeksi jääneen teologisen seikkailuni jälkeen sitten senkin näkyvämmin ja kuuluvammin.
Olin jo tuossa vaiheessa lukenut kaiken käsiin saamani Albert Schweitzerista, tuosta suurenmoisesta ajattelijasta, muusikosta , Nobel-palkinnon saajasta ja moninkertaisesta tohtorista, joka vietti loppuelämänsä lääkärinä Lambarénéssa, nykyisessä Gabonissa. Elämän kunnioituksen oppi istui minuun syvälle, ja jouduin jatkuvasti kahnaukseen toverieni kanssa aiheesta.

Kerran oli Norssin katukäytävälle ajautunut suuri määrä kastematoja sateen jäljiltä, ja noukin niitä takaisin jo hiukan kuivahtavalle nurmelle. Kaverit pilkkasivat minua hempeämieliseksi, ja ilmoittivat ettei eläimillä ole sielua. Minä väitin että niillä on elämä, mikä on tärkeämpää. Näin alkoi muovautua minun sittemmin kaikkeen elämään ja yhteiskuntaan ulottuva harhaoppisuuteni.

Ajattelin kuitenkin, että minulla voisi olla tehtävä pappina, ja ilmoittauduin teologiseen tiedekuntaan. Siellä sain erinomaista opetusta varsinkin hebrean ja kreikan kielessä, mutta jouduin käytännössä yhä vahvempaan vastatuuleen ympäristön kanssa. Opiskelijoilla oli kaksi tapaa, joita pidin maagisina ja typerinä. Aamulla yliopiston aulassa he tarkistivat vaatelappunsa numeron, ja katsoivat vastaavasta virrestä päivän moton. Monet aukaisivat Raamatun umpimähkään, ja lukivat ennusmerkkinä sormen alle joutuneet säkeet. Minä olin kuulemma jumalaton, koska en uskonut Jumalan sormen antaneen kavereille noita vaatelappuja ja raamatunsäkeitä.
Kreikankirja oli ruotsiksi, ja......hebreankirja saksaksi. Minullehan se sopi.

Aamuisin piti yliopistolle tulla aamuhartauteen kello kahdeksaksi, riippumatta siitä oliko päivällä luentoja vai ei. En kauaa viihtynyt näissä hartauksissa. Niissä esitetty sana ei mielestäni ollut Jumalan, vaan kiihkeiden ja ennakkoluuloisten saarnamiesten ikiomaa. Osa porukasta piti erästä vähän vanhempaa höyrähtänyttä opiskelijaa suurena guruna, kun hän aina kulki mustissaan, pellistä leikattu iso risti kaulassa, ja kaiken lisäksi hoilasi vessoissa virsiä kovaan ääneen. Minusta se oli jo vähän pelottavaa.

Kurssille tuli hiukan huonosti suomea puhuva poika Ahvenanmaalta, ja yhteisen kielen vuoksi aloin kaveerata hänen kanssaan. Mutta sitten häneltä jotenkin lipsahti, että hän harrasti ja soitti jazzia. Tuon veriruskean, taivaisiin huutavan synnin takia poikaa alettiin syrjiä, ja lopulta kukaan ei minun lisäkseni puhunut hänen kanssaan. Hän oli pelkkää ilmaa muille. Aloin itsekin huomata, että jos minusta pappi tulisi, joutuisin varsin nopeasti esimiesten puhutteluun, ja menettäisin vuoren varmasti toimilupani. Ja sitä paitsi minua loukkasi syvästi ystäväni kohtelu, jolla ei ollut mitään tekemistä kristinuskon kanssa, niinkuin minä sen ymmärsin, ja jonka harrastuksella en käsittänyt olevan minkään laista synnillistä ominaisuutta.

Niin sitten jazzia harrastava oolantilaispoika ja minä syntinen harhaoppinen lopulta huomasimme tulleemme umpikujaan tiedekunnassa, ja erosimme siitä. Kaksi luokkatoveriani jäi sinne, samoinkuin eräs kolmas, johonka sitten tutustuin uudelleen Valkeakosken kirkkoherrana 1970-luvun lopulla. Olin tullut Ylioppilaslehden musiikkikirjoittajaksi heti syksyllä -54, ja aloin sittemmin kirjoittaa myös muista aiheista. Sainkin aikaan varsin paljon väittelyä, otsikoita ja tuolloin muotiin tulleita paneelikeskusteluja, mutta se on oman juttunsa aihe.

4 kommenttia:

  1. Sinusta todennäköisesti olisi tullut todella hyvä pappi. Tekstisi ovat sen verran täynnä aitoa empatiaa ja ns. tolkkua, että todennäköisesti olisit ollut hyvä sielunpaimen.

    Mutta kreikan ja heprean taidot eivät ole ihan vähäisiä asioita.

    VastaaPoista
  2. Kiitos IM, tuo oli kyllä nätisti sanottu. Ehkä minulla on vielä sellainen puberteettinen oikeudentunto jäljellä, kaikesta kyynistymisestä huolimatta.

    Mutta ymmärtänet varmaan, että konflikti olisi tullut hyvin pian, heti ensimmäisen tulikivenkatkuisen saarnan tai ensimmäisen opillisen kiistan jälkeen. Minulla ei ole suurta kiinnostusta dogmatiikkaan, ja pidän kristinuskonkin perustarinoita vahvasti metaforisina. Siinä on jo riittävä syy.

    Toisaalta: mitkään opinnot eivät mene hukkaan. Kyllähän minä teologisessakin opin koko ajan kaikenlaista, jota on ehkä vaikeampi määritellä kuin parin kielen alkeitten oppimista.

    Ja tulihan minusta kumminkin opettaja...

    VastaaPoista
  3. Lujin nyvvasta tän jutun. Son hyvä! Toivoo sukulaismies Puujaasta :-)

    VastaaPoista