Bach, Beatles - ja Kanttorin jenkka

Osallistuin vielä vuosina -64, -65 ja -66 tiiviisti julkisiin keskusteluihin niin musiikin estetiikasta kuin sen opetuksestakin. Hullunkurista (mutta niin tavallista) oli se, että minua, joka alusta pitäen (ja loppuun asti) johdonmukaisesti lähdin opetuksessani klassisesta musiikinkäsityksestä, ruvettiinkin julkisuudessa pitämään pop-musiikin puolestapuhujana ja nuorison turmelijana. Riitti vain se, että huomautin kevyemmässäkin musiikissa olevan samankaltaisia piirteitä kuin taidemusiikissa, ja että niitä sen vuoksi voi mainiosti käyttää opetuksessa. Kauhistuksen kanahäkki: tulin maininneeksi, että Beatles-kappale Help! oli ilmiselvästi barokkialkusoiton pienoismalli, ja että muutamat muutkin Beatles-hitit olivat klassisen musiikin edustajalle täysin vakavasti otettavia ja mielenkiintoisia.

Nuoremman sukupolven lukijoilla saattaa olla vaikeuksia kuvitella sitä ahdasmielisyyden ja cromwellilaisen moralismin sakeutta, joka vielä hallitsi 60-luvullakin. Tarvittiin kirjasotia ja oikeudenkäyntejäkin tuon ilmapiirin selkeyttämiseksi. Virkakieltoja, uhkauksia, erottamisia ja yleistä paheksuntaa sinkoili ilmassa joka suuntaan. The Beatles -yhtyeestä tuli eräänlainen symboli, joka jakoi myös kulttuurimaailman jyrkästi kahtia. Paavo Rintala oli yksi niistä kirjailijoista, jotka näkivät yhteyksiä niin historian kuin genrejen välillä. Hänen näytelmässään Kunnianosoitus Johann Sebastian Bachille (1963) sama näyttelijä esittää niin isä-Bachia, kuin sitten Mendelssohnia ja lopulta mustaa jazzmuusikkoa. Jacques Loussierin nerokkaat Bach-jazzlevyt soivat yhä useamman levylautasella.

(Tässä välissä minun täytyy kertoa, miten itse tutustuin Beatleihin. Se tapahtui tietysti Yhtenäiskoulussa, jonne murkkuikäiset oppilaat toivat Beatles-levyjään. Nopeasti huomasin, että Beatles-musiikissa oli kvaliteetteja jotka nostivat sen jyrkästi muuta viiteympäristöään ylemmäksi. Samalla huomasin tuon liikuttavan palvonnan heitä kohtaan. Yksi nuori neiti sanoi rakastavansa Paulia, toinen Johnia, kolmas Georgea, ja neljäs huokaisi "Ringo!". Kun kysyin miksi, hurmioitunut vastaus kuului: "No kun se on niin RUMA!!")

Jyväskylän kulttuuripäivien avajaisissa soitettiin minun 2. jousikvartettoni, ja eräässä konsertissa kamariorkesteriteokseni Rondeaux des nuits blanches d'été, joka sai hyvän menestyksen. Siinä sekoitin eräänlaisiin luonnonkuvauksiin myös hiukan valssia ja juhannuspolkkaa. Tämä kaikki ärsytti vihamiestäni Joonas Kokkosta siinä määrin, että taas kerran järjestetyssä paneelikeskustelussa hän antoi tulla täyslaidallisen. Säveltäjän vakavaan eetokseen ja moraaliin vedoten hän yksinkertaisesti kielsi sekoittamasta taidemusiikkiin viihteellisiä elementtejä. Todellisella vakavalla musiikilla on ehkä pieni yleisö, mutta sen korkeatasoisempi, Kokkonen vaatimattomasti kehui. Suuren yleisön huonon maun tunnuskuvana Kokkonen esitti — tietysti — juuri Beatlet. Minä pistin tietysti vastaan, ja siitähän kalabaliikki tuli. Ja suuria otsikoita.

Minut oli vihdoin sävellyskonsertin ja menestyneiden kantaesitysten jälkeen hyväksytty Suomen Säveltäjien jäseneksi, samalla kertaa kuin mm. Ilkka Kuusisto. Kokkonen ryhtyi kuitenkin aseenkantajansa Seppo Nummen tukemana ajamaan minun boikotointiani, niin että minun oli pari vuotta myöhemmin erottava ammattiyhdistyksestä. Liityin takaisin parin vuoden jälkeen kaikessa hiljaisuudessa, kun tilanne oli rauhoittunut, mutta juuri silloin sattui ajankohtaa hullunkurisesti kuvaava tapaus.

Minulla oli hyvä nimi Ruotsissa, ja Ruotsin radio ja Pohjoismaiset musiikkipäivät Tukholmassa tilasivat minulta orkesterisävellyksen. Heillä oli vaikeuksia saada tilaustaan minulle tiedoksi, sillä Suomen Säveltäjät "ei tuntenut tämännimistä säveltäjää". Vielä yhdistyksen historiateoksessa sen kirjoittaja Erkki Salmenhaara valittaa, miten minä vein Tukholmassa yhden paikan suomalaisilta säveltäjiltä...
Täytyy myöntää, että tulin flirttailleeksi ehkä liikaakin show-maailman kanssa, kun se nyt kerran kävi niin helposti. Ja eräästä viattomasta leikinlaskusta tulikin sitten moraalisen rappioni symboli. Olen kertonut, että Järvenpään kotimusiikkiviikolla tanssittiin Bachin konserttojen tahdissa, ja kun Yhtenäiskoulun naistoimikunta järjesti koulun tukemiseksi ravintolatilaisuuden, kirjoitin heille ohjelmanumeroksi Bachin 3. brandenburgilaisen konserton alun teemaa mukailevan Kanttorin jenkan.

Laulusta tuli nopeasti tunnettu. Esitin sen radion Lyyrikkojen klubi -ohjelmassa, ja sen jälkeen jopa televisiossa. Siitä syntyikin meteli. Minulla on leikekirjassa kokonaisen aukeaman verran paheksuvia ja suoraan uhkailevia lehtikirjoituksia. Yleisradiossa kappale joutui heti täyskieltoon, ja se voitiin julkaista alkuperäisessä muodossa vasta 1970-luvulla. Otsikoita: "Myrkynkylväjä", "Beatlekset pitäisi tappaa" jne. Lakimiehiä pantiin kintereilleni varoittamaan, että "kerta vielä, niin ollaan raastuvassa".

Lehtikirjoittajat puhuivat suoraan erottamisesta ja rankaisemisesta. Tiedossa oli, että opetin sekä Taideteollisessa että koulussa. "Älkäämme kiistäkö, ettemme tietäisi millaisia sävyjä 'esitelmänpitäjä' on 'tuotannossaan' muunnellut. En haluaisi vetää kaikkea maassamme niin viljalti tomuilevaa kuonaa yhden miehen niskoille. Mutta toisaalta, jostakinhan on lähdettävä. ...Pornografiaa ja hengen sontaläjiä voi olla muidenkin taiteiden kuin kirjallisuuden alueella". "Tämä on jo liikaa. Lehdestä olen lukenut, että Rydman toimii myös opettajana. Hän siis kateederistakin voi johdattaa käärmeen lasten sieluun. Se ei voi jatkua: esivallan on jo aika lujalla otteella puuttua asioihin ja asettaa moinen 'säveltäjä' syytteeseen pyhien arvojen loukkaamisesta ja laulu julistaa ainiaaksi esityskieltoon". (Uusi Suomi 2., 4., 12. ja 13.6.65)

Kouluni kunniaksi on sanottava, että se oli moraalisesti yhtä turmeltunut kuin minä, ja jutulle vain naureskeltiin. Oi noita aikoja!