Vastenmielistä elämäkerturointia

Aamulehdessä oli tänään railakas otsikko: "Kuva esiin vaikka järki menisi". Lihavoituna kerrotaan, että "Jos kuukausipalkasta sovitaan, elämäkerturi Teemu Keskisarja ampuu täyslaidallisen kohti ketä hyvänsä aikalaista".

Kysymys on äsken ilmestyneestä G.A.Serlachiuksen elämäkerrasta, josta käy ilmi että vuorineuvos oli vastenmielinen tyyppi. "Niin rumaa tavaraa ei löytynyt, että se olisi pitänyt jättää kertomatta. - Mitä tahansa olisi ilmennyt, vaikka tehtaanpiikojen seksuaalista hyväksikäyttöä, olisin ilman muuta ottanut sen mukaan". Kun vielä kustantaja Touko Siltala linjaa, että "jos halutaan, että elämäkerta otetaan vakavasti, siinä täytyy olla rosoa", elämäkertaideologia onkin selvä.

Käännetään jokainen kivi nurin, ja toivotaan sieltä löytyvän kielteisiä asioita. Anakronistista jälkikäteistä moralisointia ei kaihdeta, mikä käy hyvin ilmi Keskisarjan hiukan harmistuneen tuntuisesta lausumasta tehtaanpiikojen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jota siis vastoin odotusta ei ilmeisesti löytynyt. Harmin paikka.

Keskisarjan - Siltalan linja käy sopivasti yksiin nykyisen mediailmapiirin kanssa, jossa ei tunneta minkäänlaisia rajoja yksittäisten ihmisten nöyryytykselle, pilkalle ja raatelulle. "Hyviä kohteita löytyy pilvin pimein", sanoo Siltala jutun mukaan. Pekka Herlinin elämäkerta "oli ihan laillinen teos. Minä saan kirjoittaa elämäkerran vaikka sinusta. Ei kukaan voi toisen aiheita rajata".

Jokainen ihminen on potentiaalista ainesta kirjantekijälle, kunhan hänestä löytyy riittävästi "rosoa". Medialla "on oikeus" käydä kenen tahansa kimppuun, jos odotettavissa on myyntiä edistävää kohumateriaalia. Ja kaikki tapahtuu ajankohtaisimman moralisointikoodeksin mukaisesti. Mahtoi Ilta-Sanomien toimittajille olla pettymys, kun "kansa" ei vastannutkaan odotusten mukaisesti hälyotsikoihin Sarasvuosta, joka "vei lapselta tupakan" ja pani nuoret siivoamaan jälkensä...

Muutamia vuosia sitten oli muodissa kirjoittaa "elämäkertaromaaneja", jotka itse asiassa olivat yhtä lailla vastenmielisiä. Kirjoittajalla oli mahdollisuus tuoda esiin omia mielipiteitään uhrinsa kustannuksella. Jos uhri tai omaiset protestoivat, kirjailija vetosi "luovaan taiteelliseen vapauteen", jonka hän katsoi kuuluvan kokonaan itselleen.

Moralisointi ja sensaatiohakuisuus ovat kokonaan nujertaneet vanhanaikaisen eetillisyyden. Liikkeelle laskettua pahantahtoista juoruilua ja valhetta ei koskaan saa kiinni. Se elää loputtomiin omaa elämäänsä, ja jättää jälkeensä yhä kasvavia ruumiskasoja. Katkeruus, kateus ja kauna riemuitsevat joka kerran, kun kansakunnan kaapin päältä on onnistuttu pudottamaan uusi kipsipää.

Maan unia, puun unia - onnelliset kehtolaulut

Lueteltuani synkkiä kehtolaulujen aihelmia mietin olisiko niille vastapainoksi onnellisia, tyytyväisiä, mielihyväisiä lapsennukutuslauluja. Onhan niitä vaikka kuinka, mutta miten ollakaan - Neitsyt Maaria emosen harras palvoja kun olen - kaksi välittömimmin mieleen tullutta sisältävät molemmat sitä auvoa ja rauhaa jonka jo muinaiset suomalaiset kokivat vedotessaan Taivaalliseen Äitiin.

Max Reger sävelsi laulunsa Mariä Wiegenlied vuonna 1912 Martin Boelitzin runoon. Siinä Maria nukuttaa lastaan ruusutarhassa, lauhan tuulen hyväillessä:

Maria sitzt im Rosenhag
Und wiegt ihr Jesuskind,
Durch die Blätter leise
Weht der warme Sommerwind.

Zu ihren Füßen
singt ein buntes Vögelein:
Schlaf, Kindlein, süße,
Schlaf nun ein!

Hold ist dein Lächeln,
Holder deines Schlummers Lust,
Leg dein müdes Köpfchen
Fest an deiner Mutter Brust!
Schlaf, Kindlein, süße,
Schlaf nun ein!

Suurenmoisen kaunis musiikki keinahtelee lempeästi aiheen symboliksi jo keskiajalla tulleen siciliennen rytmissä. Sama rytmi on vanhoissa joululauluissa kuten "Josef, lieber Josef mein" tai "Jouluyö, juhlayö". Bachin Jouluoratorion 2. kantaatin alkusoitto on orkesteri-sicilienneistä ehkä kuuluisin.

Se toinen näistä onnellisista kehtolauluista löytyy Kantelettaresta. Turhista toistoista ja rönsyistä puhdistettuna runo kuuluu näin:

Uni ulkoa kysyvi, unen poika porstuasta:
Onkos lasta kätkyessä, pientä peitetten sisässä?

Tule tuutuhun unonen, käy unonen kätkyehen,
anna maata lapsen pienen, levätä vähäväkisen,

anna maata maan unia, maan unia, puun unia,
Maarian makiita unta, pyhän pohratsan lepoa.

(Pyhä Pohratsa on Bogoroditsa eli Theotokos, "Jumalansynnyttäjä").

Minua viehättää sekä sanasoinniltaan että sisällöltään tuo "anna maata maan unia, maan unia, puun unia", joka tuo ikäänkuin tuulahduksen meille niin läheisestä pyhyyden kaikkiallisuudesta, joka läpäisee elollisen ja elottoman, maan, puun, kivet, vedet ja ilman. Ja kaiken yllä on Maaria Emosen lämmin hymy, hänen johon kansa lähinnä vetosi, ja jonka täydellisenä vastakohtana olivat kaikenlaiset soturi- ja marttyyripyhimykset.

Tein tuosta runosta aikoinaan yksinkertaisen naiskuorolaulun, jonka nuotti on alla, vapaasti käytettävissä.

Kauheat kehtolaulut

Aleksis Kiven 'Seitsemässä veljeksessä' Seunalan Anna laulaa lasta nukuttaessaan kaunista mutta itse asiassa kauheaa kehtolaulua. Tämä suomenkielisen kirjallisuuden huikein runo "Tuonen lehto, öinen lehto" kertoo näet kuolemasta. Äärimmäisen kauniisti - mutta sittenkin kuolemasta.

Kivi jatkoi tässä ikivanhaa perinnettä, jossa äidit lasta nukuttaessaan lauloivat puhetta ymmärtämättömille vauvoilleen oman aikansa ja oman kokemuksensa raaoista tosiasioista. Lapsen syntymä merkitsi muinaisina (ja lähes nykyisinäkin) aikoina hyvin keskeisesti kuolemaa. Lapsen - tai äidin.

Suomalaisesta synkkyydestä käy esimerkiksi tyypillinen länsisuomalainen sanonta: "Kuinka kaunis lapsi! Ei elä kauan". Ehkä tässä on takana myös taikauskoinen ajatus, että Kuolemaa näin hämätään, ja se tulee vahingossa säästäneeksi lapsen.

Kansanrunousarkiston lukemattomista kehtolaulutoisinnoista otan tähän vain yhden, kohtalon kannalta vähän uhmakkaan:

Pium paum pilililipaum, Maskun kellot soiva.
Kaik lapsek kuoleva mut Matti yksi´ elämä jää.

Itsekin olen joutunut soveltamaan muinaista tapaa. Kun kirjoitin orkesterikappaleen esikoiseni muistolle, sijoitin siihen, sisällön ja muodon kannalta ratkaisevaan paikkaan, hänelle muinoin tekemäni kehtolaulun. Taikauskoa tai ei, olen nyt hyvin iloinen etten tehnyt kehtolaulua muille lapsilleni...

Minua on vuosikausia askarruttanut eräs ruotsinkielinen kehtolaulu, joka ehkä alun perin on peräisin Norjan puolelta, tai sitten paljon kauempaa Euroopasta. Se on säilyttänyt puolen vuosituhannen takaisen kuvauksen tien varrelta, tässä Evert Tauben versiona:

Byssan lull, koka kittelen full,
där komma tre vandringsmän på vägen.
Den ene ack så halt, den andre o så blind,
den tredje säger alls ingenting.

(Byssan lull [lulla = nukuttaa vauvaa], keitä kattila täyteen,
tuolla tulee tietä pitkin kolme vaeltajaa. Yksi on rampa, toinen on sokea
ja kolmas on peräti mykkä.)

Olen nähnyt vanhoja piirroksia, joissa kuvataan ilmeisen kauhurealistisesti tietä pitkin vaeltavia, paikasta toiseen liikkuvia surkimuksia. Tie itsessäänkin oli entiseen aikaan pelottava. Sitä pitkin toki pääsi kauas ulos omasta maailmasta, jos uskalsi, mutta sitä pitkin saattoi myös tulla kamaluuksia aivan lähelle. Kaikki kauhut, tappajat, sodat, taudit ja muut surkeudet tulivat aina tietä pitkin. Jos niiltä halusi välttyä, oli mentävä metsään, kauas pienimmistäkin poluista. Sen suomalaiset tiesivät muinoin, ja näyttävät tietävän vieläkin.

Lapsia ja synnyttäjiä kuolee tänään paljon vähemmän kuin taannoin. Mutta kammoja ja kauheuksia pelätään tänään yhtä lailla kuin ennen. On Venäjää, on EU:ta, on islamisteja ja globalisaatiota, työttömyyttä ja murhamiehiä, vierasta puhetta, outoja ajatuksia.

Näkyvätkö nämä kauhut tämän päivän kehtolauluissa? Miten tänään vauvat nukutetaan?

Uinu lapsi, tai EU sut vie...?

Tauti tuli tietä pitkin,
NATO naukuen perässä?

Herrasväen epärehellinen Ree, piikki suomalaisuuden lihassa

Pakinakunkku Bisquit kertoo tänään, että kun kielemme konsonantteja b, g ja d ennen kutsuttiin soinnillisiksi, konstailemattoman perussuomalaisesti ääntyviä konsonantteja k, p ja t kutsutaan nykyään soinillisiksi. Tämä johtuu soinillisen konsonantinkäytön kantaisästä, maisteri Timo Soinista, joka pitää verkossa konstailematonta plokia.

Minun ymmärtääkseni maisterintutkintoon vaditaan myös b:n, g:n ja d:n tentti, joten Soinin 'ploki' on varmasti tarkoitettu osoittamaan miehen konstailematonta rahvaanmielisyyttä. Oikea konstailemattoman rehellinen tosi suomalainenhan ei perimätiedon mukaan suostu lausumaan herraskaisia pehmeitä konsonantteja. Ja kääntäen: osaamalla pehmeät konsonantit ihminen paljastuu saman tien vääräksi, konstailevaksi, epärehelliseksi ja epäaidoksi vetkuttelijaksi ja huijariksi.

Poikkeuksia tietysti on sääntöä vahvistamassa, kuten Nikke "Duoda duoda" Pärmi, joka myös mielellään käytti nk. sivistyssanoja ja yhtä mielellään myös väärissä paikoissa. Sovittava piirre Pärmissä toki on se, että kunnon reilulle pohjalaispojalle myös Vaasan linna tuli kovasti tutuksi.

Jouduin kerran sovittamaan musiikkia tamperelaisen voimistelumiehen ohjaamaan miesten voimailuesitykseen, jonka lopulla miehet konstailemattoman jäyhästi muodostivat pydämiidin. Tokihan tamperelainen tiesi, että herrasväen ree kirjoitetaan näin: 'd', vaikka toki lausutaankin ärränä.

Mutta minua on paljon askarruttanut tämä tosi suomalaiseksi mielletty käyttäytymis- ja puhumiskoodeksi. Väinämöiskalotti päässä ja Seitsemän veljeksen palttinaisiin teatteripukuihin sonnustautuneina 70-luvun kokit Vanamo ja Kolmonen äänsivät aina supisuomalaisen "ruisleivän" vähintään kolmella ärrällä, ja vokaalit takana kurkussa löysästi kuorsaten. Kutakuinkin samoin tekevät mainoskanavien reklaamiäänet, jotka yrittävät puhua niin matalalta kuin pystyvät, viinan ja tupakan syömää äänensävyä tavoitellen, ja päättävät kunkin lauseen aina löysään h-huokaukseen. Sen verran tiedän äänenmuodostuksesta, että epäilen näiden mainosspiikkereiden piankin joutuvan kurkkulääkärin syynättäviksi.

Mutta kun pitää vain olla katu-uskottavasti suomalainen, ja käydä koukkaisemassa niin syvältä kuin ilkeää. Mietiskelen vain, miksi tosisuomalaisen esikuvana pitää ennemmin olla Sven Tuuva kuin vaikkapa isotalollinen Vihtori Kosola. Kosolassa kun sentään olisi enemmän supisuomalaista äijää kuin Svenissä, joka tyhmyyttään ei edes tajunnut tehneensä sankaritekoja.

Eräiden tv-juontojen jälkeen sain palautteissa huutia, että olin "ruotsiksi murtava herraspoika". Kerran oikein tarkistettiin puheeni, ja ainoa rahvaanomaisuudesta poikkeava piirre oli, että äänsin ulkomaalaiset ja ruotsalaiset nimet niinkuin ne "oikeasti" äännetään. En siis puhunut Ruuneperistä enkä Sipeliuksesta. Siinä se herraskainen murtaminen sitten olikin. Ja minkäpä sille voin, että ne p-leen ulkomaanapinatkin olivat kirjoittaneet maininnan arvoisia kirjoja.

Pelkäänpä että "kansan" kosiskelijat ja mainostenlukijat ennakkoluuloisuuttaan itse asiassa tulevat aliarvioineeksi tätä myyttistä "kansaa", vähän samalla tavoin kuin sääty-yhteiskunnan aikana joskus hiukan halveksien tai säälien puhuttiin "rahvaasta", jolle oli tyhmyytensä takia annettava paljon anteeksi.

"Rrruisleivän" myyntivaltti lienee tuo suomalaisuudeksi miellettävä "reiluus", tuskin sentään sen yksiselitteinen terveellisyys, josta on kerrottu paljon pahaakin. Jokuhan voisi yrittää markkinoida vielä suomalaisempaa, karheampaa ja kärsineempää "tosi suomalaista perinteistä rehellistä pettua". Menisiköhän kaupaksi? Edes tuon täysin perustelemattoman ja omituisen "rehellisyyden" tai "reiluuden" nimissä?

(Tämän kirjoitettuani sain kuulla, että pettua todella myydään terveelliseksi mainostettuna. Mutta ei siitä silti mitenkään isoa kansanliikettä ilmeisesti ole tullut).

Kansanlaulun lyyrinen syvyys - Marikansan laulut 2

Lyriikan harrastajana ja tekijänä olen aina ihmetellyt kansanrunojen valtavaa kykyä ilmaista pienenpieniä sivumerkityksiäkin täsmällisesti, yllättävienkin kuvien kautta. Suomalaisten lyyrisissä lauluissa siitä on viljalti esimerkkejä, esimerkiksi tämmöinen säepari:

Metsän korvess kulkeissani kirjoittelin lumeen:
"Vanhan kullan laulu kuuluu uuden kullan uneen".

Tai kaipuulaulun loppusäe: Emme muuta yhdess nää kuin tähdet taivahalla. Tämänkaltaisia oivalluksia on myös marien lyyrinen laulusto täynnä. Eräässä tavattoman kauniissa laulussa kerrotaan ensin alkuasetelma: Niityllä kuljin kultani kanssa, kulta ei kättäni päästänyt. Kultaa verrataan taimeen, joka on työntänyt juurensa syvälle sydämeen. Sitten tulee melankolinen, suomalaisillekin tutuntuntuinen luonnonmetafora:

Kukužo muralta ik werêšte, pêžašêžêm optaleš wes were.
Käkönen kukkuu jossain täällä, pesäsensä rakentaa se kauas pois.

Ik were (= täällä, oik. yksi paikka) ja wes were (= muu paikka, muualla) on tässä, kuten monessa muussakin marilaulussa se ilmaisun ydin: Joltašem wes were, kultaseni on poissa... Lukemattomissa lauluissa lisätään vielä piš menderne, kaukana, kaukana... Tämän kauniin sävelmän voi kuulla soitinversiona osoitteesta
http://web.me.com/karirydman/Sivusto/Op.124_Mari_muro.html

Toinen viehättävä lyyrinen vedätys on laulussa joka alkaa: Aj aj kuku, it muralte, ajaj šûšpük, it šüškalte! (= Ai ai käki, älä kuku, aiai satakieli, älä liverrä!). Kuku laulaa (mura) mareilla, satakieleksi yleensä käännetty lintu ("viheltäjä") taas viheltää (šüška). Siis, lintu, älä laula, sillä "tietä pitkin kulkee kansaa, sydäntä sen älä muserra!".

Jotain tässä jää sanomatta. Mikä keväisessä linnunlaulussa, tai itse keväässä on niin sydäntä pakahduttavaa - paitsi tietysti sen ihana pakahduttavuus? Joka tapauksessa kevät kukkii täydeltä, ja kuku mura, šüšpük šüška. Ja lopuksi tulee vapauttava kuva:

Me murena, me kuštena Marij kalêk koklašte.
Marikansa karkeloiden keväistä päivää ylistää.

Tässä on sovitus tuosta suloisesta pikku laulusta:

ja tästä sen voi kuunnella Ritvalan Köörin esittämänä. Äänitys on tehty jäähyväiskonsertistani kaksi vuotta sitten.

Mari Muro - Marikansan suurenmoiset laulut 1

1970-luvulla törmäsin tšeremissien eli marien kansanlauluihin. Sekä äänitteitten että varsinkin L.Vikárin & G.Bereczkin suuren kokoelman avulla huomasin, että suomenheimoisten kansojen musiikissa marien laulut ovat aivan omaa luokkaansa. Niiden esittäminen on vaativaa: ääniala saattaa olla täydet kaksi oktaavia, melodiakaaret ovat laajoja, ja esittäminen vaatii myös jonkin verran improvisointikykyjä.

Merkillistä on, että marien laulujen aiheet ovat rajoittuneet nuorten tyttöjen ja aikuisten naisten aiheisiin. Kehto- tai lastenlauluja heillä ei omasta takaa näytä olleen. Rakkaus perhettä, kylää tai yhteisöä kohtaan on yksi aihe, keväiset lemmenlaulut toinen, ja jäähyväiset kolmas keskeinen aihe. Jälkimmäiset liittyvät sotaväenottoon; jo keisarin aikana oli tavallista että sotaan viedyt nuorukaiset eivät koskaan palanneet.

Marit asuvat monen tasavallan alueella. Läntisimmät ovat vuori- ja metsämareja, osittain Marin tasavallan (Mari El) alueella. Itäisemmät ovat suurelta osalta niittymareja, ja heitä asuu myös naapurialueilla, jonne he aikoinaan pakenivat käännytystä ja vainoja. Stalin tapatti 30-luvulla mariälymystön, mutta Neuvostoliiton myöhäisempinä vuosikymmeninä heidän asemansa parani huomattavasti. Nyt, "vapauden" aikana vainot ovat jälleen kiihtyneet, ja marin kielen ja kulttuurin asema on käynyt hyvin vaikeaksi.

Marilaisilla laulumelodioilla on varsin yleisenä merkillinen ominaisuus: kun säkeistön alku on laulettu, sama melodia lauletaan uudelleen alempaa, hyvin usein peräti kvintin verran. Tästä johtuu sävelmien valtavan laaja ääniala. Kuvassa alla on alku komeasta laulusta Oj, joltašem, poč oknatêm ("Kultaseni, avaa akkunasi"), jossa tuo ääniala on tasan kaksi oktaavia.



Olen suomentanut ja sovittanut kuoroilleni tämän ja toista kymmentä muuta marilaulua. Tässä on tuo laulu eräänä kuorosovituksena:




Valitettavasti minulla ei ole tähän hätään äänitettä lauletusta versiosta, joten on tyydyttävä musiikkiopistojen käyttöön tekemääni sovitukseen englannintorvelle ja jousikvartetille osoitteessa
http://web.me.com/karirydman/Sivusto/Op.124_Mari_muro.html

Laulun mahtava nousu jää tässä vähän vajaaksi, senkin takia että musiikki on kirotun tekijänoikeuslain takia koneen soittamaa. Samoin on poissa sanojen osuus, varsinkin poikien ovelan-eroottinen houkutus:

Kultaseni, akkunasi avaa, mansikoita sulle toin!
Käänny tänne, mansikkaiset kasvos että nähdä voin!

Akkunasi, puutarhasi avaa, kauniit omenasi poimisin!
Luokse tule, polvelleni istu, sitten kanssas leikkisin!

Suomennos on melkein sanatarkka. Jälkimmäisessä säkeistössä maripoika tosin kysyy, että jos tyttö ei avaa "puutarhaansa", kuka sitten poimii hänen "omenaisensa"... Alkutekstissä esiintyy sana olma, omena. Tutunmuotoinen on myös lauluissa usein esiintyvä olmapu, omenapuu. Seuraavissa postauksissa esittelen marien muroja (muro = laulu, muram = laulan) lisää.

Juhana Blomstedt ✞

Kuulin tänään autoradiosta järkyttävän uutisen: professori Juhana Blomstedt on kuollut. Hän olisi joulukuussa täyttänyt vasta 73 vuotta.

En enää muista kumpaan ensin tutustuin, arkkitehti-isä Alluun, vaiko Juhanaan. Taidehistorian opintoni keskittyivät paljolti juuri arkkitehtuuriin, ja arkkitehteja olivat myös useat lähimmistä ystävistäni. Sain avustaa Allua hänen teoreettisissa modulitöissään, jotka perustuivat musiikin tavoin yksinkertaisten kokonaislukujen suhteisiin. Tässä suhteessa pidin Aulis Blomstedtia paljon realistisempana kuin kultaisen leikkauksen esoteriikkaan ankkuroitunutta Le Corbusieria.

Kun Helsingin Yhtenäiskoulu 50-luvun puolivälissä perustettiin, sen ensimmäisenä kuvataideopettajana toimi arkkitehti Keijo Petäjä, suomalaisen modernismin hieno edustaja. Hänen lapsensa olivat tuossa koulussa oppilaina, ja olivat näinmuodoin myös minun oppilaitani. Petäjän jälkeen Juhanasta tuli Yhtenäiskoulun opettaja, ja hänen johdollaan Keijo Petäjän aloittama modernistinen kuvataideopetus vakiintui ja sai ryhdikkäitä tuloksia.

Juhanan morfaari oli Jean Sibelius, ja saimme sen vuoksi usein kuulla anekdootteja ja muita murjaisuja jotka elivät Ainolan perheessä. En ole aivan varma siitä, mitä juttuja on julkaistu painetussa muodossa. Onko esimerkiksi mahtava Himalaija-tarina yleisemmin tunnettu (se saattaa itse asiassa kyllä olla peräisin Mannisen perheestä)? Tai "otetaan sitten niitä mansikoita"-juttu?

Kävi sitten kerran niin, että Aulis ja Heidi lähtivät matkalle, ja jättivät pojat Ainolaan hoidettaviksi. Palattuaan kotiin Aulis kysyi appiukolta miten isovanhemmat olivat pärjänneet niiden villien kanssa. "Ihan hyvin", appiukko vastasi, "mutta suojelusenkeli on kyllä kovin hikinen...!"

Sibelius oli kertonut myös juttua suuriruhtinaan ajan Helsingistä. Tarinan aiheesta päätellen Juhana on kyllä kuullut jutun vanhemmiltaan. Oli taas venäläinen sotalaiva ankkuroitunut satamaan, ja miehistö lähtenyt vapaailtaa viettämään. Matruusit menivät kaupungin laitamille, muta upseerit flaneerasivat Espalla. Niin eräs nuori kadettikin, joka kyseli vastaan tulevilta nuorilta naisilta tietynlaista asiaa. Muuan neiti tulistui ja vetäisi kadettia korville. Tähän kadetti täysin hämmentyneenä sanoi murteellisella ruotsilla: "Ikke bliirr lessen - alla moste frrooga!"

Juhanan taide oli modernismissaan tiukkaa, jos kohta myös sangen lennokasta ja mielikuvitusrikasta. Opettaja Sam Vannin ajatukset näkyivät varsinkin nuoruudentöissä, myöhemmin esimerkiksi Vasarelyn oivallukset. Teoreetikkona ja ajattelijana Juhana oli isänsä tavoin hyvin syvällinen ja realistinen.

Taide-lehdessä Juhanalta kysyttiin nelisenkymmentä vuotta sitten, onko nykytaide kaikkine tiedostettuine tyylillisine ja sisällöllisine pyrkimyksineen meillä luontevasti omaksuttu. Juhana vastasi tyynen järkevästi mm. näin:

"Mikä se semmoinen nykytaide oikein on? Ei taidetta voi kronologisesti viipaloida. Samoja asioita tapahtuu toisistaan tietämättä ja toisistaan tietäen eri paikoissa ja eri aikoina. Taiteilija suhtautuu maailmaan sellaisena kuin itsensä siinä kokee."

"Minusta on yhdentekevää milloin, missä tai millä tavalla taideteos on tehty. Oleellista on sen sisäinen johdonmukaisuus, koherenssi."

"Tiedostetut tyylilliset pyrkimykset ... eivät minusta itsessään ole tärkeitä eikä kiinnostavia. Ne ovat asenne ja selitys. Se että nämä pintarakenteet ovat muodostuneet niin näkyviksi johtuu juuri siitä, että ne ovat vain pintarakenteita. Tämä viittaa koko kulttuurimme pintapuolistumiseen, ei sen syventymiseen ja rikastumiseen."

Hyvä ja merkittävä taiteiliija saattaa kuvata aivan järkevästi ja epämystisesti niin omaa kuin muitten taidetta, mikäli hän on riittävän ajattelukykyinen, hyvä ja fiksu. Siihen ei tarvita tutkijoitten rakastamien muodikkaitten filosofien puhkikaluttuja sitaatteja - vain realistinen ja omakohtaisista kokemuksista kummunnut taju taiteen pohjimmiltaan perin yksinkertaisesta olemuksesta.

Juhanaa jään kaipaamaan, opettajatoveria, taiteilijakollegaa ja ystävää.

Pastiššisonatiinin kolmas osa: outoa valssia

Ihmisten mahdolliseksi iloksi ja kollegoiden vilpittömäksi kauhuksi ilmoitan, että Sonatina pasticciosan op. 123 viimeinen osa valmistui juuri. Linkistä pitäisi kuulua Sibelius-nuottiohjelman soittama versio.

Minulle tuo "vanhanaikainen" sonatiini aukaisi aivan uuden maailman. Minua näet on ärsyttänyt se, että Ylen ykkösen iltapäiväkonserttien ohjelmassa ei juuri koskaan kuule muuta kuin menneitten aikojen musiikkia. Se on hyvää ja hienoa, mutta koska nykyisen taidemusiikin säveltäjäin ei katsota voivan tehdä yleisöä puhuttelevaa "kevyempää klassista", heidät on suljettu listojen ulkopuolelle. Halusin näyttää, että kyllä sellainen vain on mahdollista, ja että minäkin osaan kirjoittaa mukavaa ja hyvää, aivan tuoretta ja ehjää nykymusiikkia, jota kuka vain kykenee kuuntelemaan.

Olen tässä kirjoittanut prerafaeliittoja ja muita väheksyttyjä taiteilijoita ylistäviä tekstejä, ja miettinyt että minun kaltaisiani säveltäjiä maailmassa on paljon, ja aivan ammattitaitoisia ja hyviä. Pitäisikö minun ja muiden kaltaisteni brändätä itseni jollain näppärällä epiteetillä, jota sitten voitaisiin vihata ja rakastaa, mutta joka toisi minut ja kaltaiseni ulos käytöshäiriöisten ja mielenvikaisten hämäryydestä? "Prerafaeliitit" oli aivan hauska keksintö. Miten olisi "premodernisti", tai vielä paremmin "postmahleriaani"? Gustav Mahlerin tavasta käyttää kaikenlaista musiikkia vapaasti hyväkseen tässä itse asiassa onkin kysymys.




Jos tämä ei toimi, kappaleen voi kuunnella suoraan sivultani
http://web.me.com/karirydman/Sivusto/Op.122_123_Son..html