Sain vihdoin tutkituksi loppuun Puccinin oopperan Madama Butterfly. Kuten Bohèmessa, minua kiinnosti tässäkin Puccinin tapa käsitellä orkesteria, ja myös hänen tapansa rakentaa motiiveista teemoja ja teemoista kokonaisia kohtauksia.
Kaikki se minua Bohèmessa ihastuttanut intiimi kamarimusiikinomaisuus on Butterflyssa kyllä tallella, ja lisäksi tulee vielä japanilaisen sävelmistön osuus. Erityinen merkityksensä on vielä kulttuurien vastakkainasettelua alleviivaavalla Kimi ga yo'n ja Star-spangled Bannerin, nykyisten kansallislaulujen käytöllä.
Mutta jokin mättää tässä oopperassa. Puccinilla oli suuria vaikeuksia saada aikaan toimiva versio, eikä nykyinen 2½-näytöksinen oikein tunnu toimivan sekään. Kun 1. näytös on kiinteä ja hyvin toimiva, 2. hajoaa kahtia, tematiikka ja sävelaihelmat ovat jotenkin hajalla, uusia syntyy ja katoaa, ja koheesio tuntuu puuttuvan. Bohèmen finaalissa aikaisemmat tärkeät ja vähemmänkin tärkeät aihelmat toimivat katkelminakin, tuovat menneestä vaihtelevia muistumia, mutta Butterflyssä juuri selkeiden ja karakterististen Leitmotivien vähäinen osuus vähentää myös sielullisten tapahtumien musiikillisen kuvauksen tehoa.
Vika on tietysti itse tarinassa. Ensinnäkin koko näytelmällä on vain yksi juoni, kahden kohtauksen venyttäminen kolmituntiseksi oopperaksi. Asetelma on liian itsestäänselvä. Ainoa roolihenkilö joka ei tiedä mitä tulee tapahtumaan on 15-vuotias geishatyttö Tšo-tšo-san (italialaisen ortografian mukaan Cio-cio-san). Hänen kohtalonsa seuraaminen on tietysti järkyttävää ja murheellista. Mutta kaikki muut, alkaen edesvastuuttomasta ja imperialistisen ylimielisestä donjuanista, laivastoluutnantti B(enjamin) F(ranklin) Pinkertonista, tietävät ihan tarkkaan, että tyttöparka on vain huvittelun ja hyväksikäytön uhri.
USA:n Nagasakin-konsuli Sharpless (kuvaava nimi) on kovin pahoillaan asioista mutta ei uskalla vaikuttaa mihinkään. Palvelijatar Suzuki ei asemansa vuoksi voi tehdä mitään. Tytön välittäjä "tekee vain työtään". Eikä perheestäkään ole apua. Se väistyy tyttöparan takaa, josta näin tulee suvun ja yhteiskunnan silmissä hylkiö. Ainoa hiukan sympaattinen miestyyppi on Butterflyta kosiva ylimys Yamadori, joka kuitenkin jää sivuosaan rakkauttaan jauhamaan.
Todellisuudessa meille jää käsiin vain onnettoman tytön suuret unelmat ja niiden vähittäinen luhistuminen. Hän käy salaa lähetysasemalla kääntymässä kristinuskoon, ja kuvittelee avioliiton merkitsevän nyt samaa kuin Yhdysvalloissa. Irti omasta perinteestään, suvustaan ja uskonnostaan hän pitää itseään laillisesti amerikkalaisena. Japanin jumalat ovat lihavia ja hitaita, mutta amerikkalaisten jumala kykenee suojelemaan omiaan. Japanin perinteen mukaan vaimon voi hyljätä, mutta hänhän on nyt amerikkalainen, ja sellainen ei käy hänen maassaan! Hän ei ole "Madam Butterfly" vaan "Madam B.F.Pinkerton"! Kaikki muut tietävät asiain todellisen laidan, mutta kukaan ei kykene auttamaan.
Ja sitten käy niinkuin käy. Pinkertonon tuotava hetkeksi paikalle päästelemään aarian tapaista, mutta muuten hän pakenee ja näyttäytyy sitten vasta loppukohtauksessa Butterflyn kuoltua. Kun Pinkertonista ei ole lopun miespuoliseksi kannattajaksi, eikä kukaan muukaan sellaiseen kykene, näytelmän tasapaino järkkyy, ja fokus on liian tiukkaan onnettomassa tyttöparassa. (Saksassa Pinkertonia muuten kutsutaan Linkertoniksi - saksalaisessa korvassa Pinkerton kuulostaa samalta kuin suomalaisessa korvassa Kusilainen...) Alla on Cary Grant 30-luvun elokuvan Pinkertonina.
En tiedä miten amerikkalaiset asian ymmärtävät, mutta pari kertaa Puccini rinnastaa Tähtilipun varsin "rumasti" luutnantti Kusilaisen asenteisiin, vastakohtana vanhalle japanilaiselle kulttuurille. Olisiko siinä jonkinlainen itsepohdiskelun aihe yhä vieläkin varsin imperialistiselle ja ylimieliselle kansalle? Alla ironinen loppukohtaus 1900-luvun alusta. Butterfly on jo kuolemassa, mutta on mielenosoituksellisesti sijoittanut tähtilipun lapsensa käteen.
Kaiken kaikkiaan 1. näytöksen loppu on oopperan musiikillinen huippukohta. Kun katsoja jo tietää miten tyttöparan käy, Pinkertonin upea lemmenlaulu kyllä muuttuu ontoksi donjuanismiksi. Mutta Butterflyn sokea ja totaalinen antaumus pitää musiikin hengissä. Ensimmäisen näytöksen finaali on tässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti