Katselin ykköseltä jälleen kerran Juurakon Huldan, erään kotimaisista lempielokuvistani. Valentin Vaala ohjasi versionsa Hella Wuolijoen menestysnäytelmästä samana vuonna 1937 jolloin näytelmäkin sai ensiesityksensä. Pääosassa on 23-vuotias Irma Seikkula, joka säteilee karismaa jopa enemmän kuin vastanäyttelijänsä 29-vuotias Tauno Palo.
Katson tuota elokuvaa epäilemättä hiukan eri lailla kuin enemmistö. Ensinnäkin olen riittävän vanha, jotta repliikit ja niiden takana ollut todellisuus olisivat minulle tutut. Toiseksi polveudun samasta yhteiskuntakerroksesta, joka Wuolijoen näytelmässä on piikittelyn kohteena, ja minulle on tuttua herrasväen ja palvelijoiden joskus ongelmallinenkin suhde. Ja kolmanneksi olen perehtynyt 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun muutenkin kuin kulttuurihistoriallisesti.
Suuri osa repliikkien sisällöstä saattaa jäädä nykyiseltä yleisöltä hämäräksi. Niissähän puoluepolitiikkaa käsitellään vain hyvin verhotusti, kohtalokas sana "Esplanadi" voi jäädä merkitykseltään oudoksi, ja repliikki jossa Hulda ensimmäisen kerran sinuttelee tuomaria saattaa lipsahtaa ohi, vaikka teitittelykulttuurin kannalta tilanne on radikaali ja mullistava.
Vanhan sivistysporvariston perinteisiin kuului palvelusväen arvostava ja kannustava kohtelu, mikä käy myös näytelmässä ilmi joidenkin hahmojen repliikeistä. Itse olen törmännyt perheeni vanhempien sukupolvien kohdalla suorastaan liikuttavaan sydämellisyyteen 'trotjänarinnoja' kohtaan. Mutta toisenkin laisia tapauksia oli, ja ne olivat ikävä kyllä aivan liian yleisiä. "Palvelijatarongelma" oli varsin yleinen keskustelunaihe 1900-luvun alkupuolella, ja se nousi esiin varsinkin nousukasperheiden sosiaalisen ylimielisyyden vuoksi. Työväenliikkeen johtonaiset olivat aktiivisesti mukana, kun perustettiin erilaisia palvelijataryhdistyksiä, ja joskus niiden propaganda saattoi tuottaa myös turhaa vastakkainasettelua.
Minun silmiäni hivelee elokuvan 30-lukulainen visuaalinen ympäristö. Sellainen oli minunkin ympäristöni aikuistumiseen asti, yhdistyneenä vuosisadan vaihteen romantiikkaan ja jugendiin. Ihmisten pukeutuminen ja käyttäytyminen on elokuvassa aitoa, vaikkakin komediallisesti liioiteltua. Minusta Tauno Palo oli kuitenkin liiankin jämähtänyt ankaran määräilijän eleisiin, jotta romanttiseen loppukohtaukseen olisi saatu luontevuutta. Toisaalta se loppuratkaisu on tietysti katsojien tiedossa jo alusta asti, ja elokuva voi keskittyä paremmin eri ihmisten kannanottoihin ja henkilösuhteisiin.
Minusta Juurakon Hulda ei ole varsinaisesti vasemmistolainen elokuva, pikemminkin edistyshenkinen liberaaliporvarillinen manifesti. Se lähtee siitä ihanteellisesta ajatuksesta, että jokaisella on (ja on oltava) mahdollisuus opiskeluun ja itsensä ja sosiaalisen asemansa kehittämiseen, ja että vain tämän kautta sosiaalisia epäkohtia voidaan yrittää välttää tai parantaa. Kun Wuolijoki sijoittaa Niskavuoren ja Juurakon torpan Hämeen historiallisesti keskeisimpään pitäjään, voinkin lopettaa tämän jutun niihin sanoihin, jotka eräs Sääksmäen suurmiehistä jo 1800-luvun puolivälissä kirjoitti. Voipaalan kartanon isäntä, vapaaherra Sebastian Gripenberg vaikutti ratkaisevalla tavalla maamme koululaitoksen ja maatalouden kehitykseen, ja kiteytti ajatuksensa näin:
"Vain kansansivistyksen kohottaminen on tärkeydeltään kelvolliseen
maanviljelykseen verrattavissa, minkä seikan totuudesta olen tullut vakuuttuneeksi toimittuani kansan keskuudessa kolmekymmentä vuotta."
"Sivistyksen, ja yksistään sivistyksen kautta hyvinvointi ja tyytyväisyys voivat levitä yhteiskunnan kaikkiin luokkiin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti