sunnuntai 5. kesäkuuta 2011
Kauneutta etsimässä III
Näyttää siltä, että minun käsitykseni taiteesta ja estetiikasta on ristiriidassa vallitsevien ja yleisesti hyväksyttyjen käsitysten kanssa. Se voi olla taiteilijalle varsin kohtalokastakin. Mutta silti aion yrittää selvittää omaa kantaani, kohta kohdalta, siinä toivossa että joku sen ymmärtäisi, joskus tai jossakin.
Erinomainen lähtökohta taiteiden historiassa esitettyjen hyvin erilaisten esteettisten käsitysten läpikäymiseksi on Jyri Vuorisen kirja Estetiikan klassikoita (SKS 1996), mutta en kuitenkaan seuraile sitä sellaisenaan. Yritän lähestyä omia käsityksiäni vähän omalla tavallani, niistä näkökulmista käsin jotka ovat minulle läheisimmät, ja katsoa sen jälkeen miten ne osuvat yksiin sekä keskenään että estetiikan historian kannalta.
En väitä puhuvani kaikesta mitä taiteeksi nykyään katsotaan, vaan pitäydyn vähän perinteisemmässä taidekäsityksessä. Tänään sanotaan usein, että "taidetta on se, minkä taiteilija taiteeksi ilmoittaa". Väite on vailla logiikkaa, sillä sitä pitäisi edeltää väite "taiteilija on se, joka itsensä taiteilijaksi ilmoittaa". Moni muukin taiteen määritelmä tuntuu mielivaltaiselta, varsinkin ne joiden takana on jokin ideologia. Tämän vuoksi on helpointa jättää väittely taiteen alueesta toistaiseksi syrjään, ja katsoa mitä perinteinen taide on olennaisena osanaan sisältänyt.
Perinteisesti ei esteettistä tarkastelua voi tehdä puhumatta kauneuden käsitteestä. Minua on erityisesti miellyttänyt jo antiikissa alkanut ajattelu, jonka mukaan luonnon matemaattis-geometriset perusteet vaikuttavat kauneuskäsitykseen. Pythagoralaisista se alkoi, ja esimerkiksi kirkkoisä Augustinus oli samankaltaisilla linjoilla:
Kysyn, ovatko kohteet kauniita, koska ne miellyttävät, vai miellyttävätkö ne siksi, että ne ovat kauniita? Augustinus on jälkimmäisellä kannalla, ja lisää että [Kauniit kohteet ovat] kauniita siksi, että niiden osat ovat samankaltaisia ja sopivan yhdistelyn ansiosta sopusoinnussa toistensa kanssa. Jälkimmäinen ajatus on antiikkissyntyinen, ja kulminoituu vaikkapa renessanssin suurten arkkitehtien Albertin, Bramanten ja Michelangelon töissä. Suhdejärjestelmät ovat peräisin luonnosta, eli ihmisestä ja häntä ympäröivästä fyysisestä maailmasta, ja "moninaisuuden yhtenäisyys" on havaittavissa kaikissa luonnon ilmiöissä.
Kun Wilhelm Hofmeister keksi kasvien phyllotaxiin, eli kasvinosien lisääntymisen geometrian (usein logaritmisine spiraaleineen ja Fibonaccin sarjoineen), ja matemaattinen idea fraktaaleista ja "itse-similaareista" rakenteista kehittyi, tämä luontoon kytketty kauneuskäsitys yhä vain vahvistui. Jos ajattelemme, että kauneudella pitäisi olla jokin yleisesti ymmärrettävissä oleva luonne, jota siis ei tarvitsisi erikseen selittää tai perustella, vaan se olisi kaikkien vaikkapa vaistomaisesti havaittavissa, juuri tämä olisi sellainen ominaisus. Ihminen oppii sekä oman ruumiinsa että sen ulkopuolisten asioiden kokemisen kautta olennaisen määrän asioita, jotka toistuvat edellä määritellyssä kauneudessa.
Ihminen pitää luonnollisena, että pylväs, puhelintolppa ja savupiippu kapenevat ylöspäin kuten puut, ja pitää tasapaksuja lämpökeskuspiippuja "luonnostaan" rumempina. Ihminen pitää luonnollisina kasvinlehdissä samanlaisina toistuvia muotoja, kuten jutun alussa olleessa fraktaalikuvassa näytetään. Ihminen tietää, miten ilmaan heitetty pallo paraabeliradallaan käyttäytyy, ja miten eri lailla putoava lehti tai paperiarkki käyttäytyy. Ihminen oppii ympäristöstään symmetrian idean, ja omasta ruumiistaan voiman, liikkeen ja tasapainon idean.
Kauneuteen kautta aikojen liitetyt kaksi luonnehdintaa tulevat suoraan luonnosta ja sisältyvät ihmisen havaintomaailmaan. Ensimmäinen on moninaisuuden yhtenäisyys (esteetikko Beardsleyllä kompleksisuus ja yhtenäisyys), ja toinen on elävyys ja havainnollisuus (Beardsleyllä intensiivisyys). Jos ihminen havaitsee luonnossa tällaisia toistuvia ilmiöitä, esimerkiksi kotiloissa ja kasveissa, kaksin verroin enemmän hän kokee kauneutta nähdessään nämä ominaisuudet toisissa ihmisissä. Siitä tulee luonnollisesti myös perinnäisen taiteen ihmiskeskeisyys. Ihmisen avulla voidaan taiteessa tavoitella myös abstrakteja käsitteitä ja tunnetiloja. Sen tiesivät jo kreikkalaiset kuvanveistäjät. Tässä ihanteellisen kaunis Belvederen Apollon, Hadrianuksen aikainen roomalaiskopio satoja vuosia vanhemmasta Leokhareen pronssioriginaalista. Apollon-jumala on juuri lennättänyt nuolen, ja hänen oikea kätensä on elegantisti pysähtynyt kesken liikkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti