Kaukaiset lukijani, keitä olette?

En ole bloggarina varsinaisesti ulospäin suuntautuvaa tyyppiä, saati sitten lukijahakuinen. Suurimmalta osalta kirjoitan itselleni asioita muistiin, ja käytän kirjoituksia sitten hyväkseni esimerkiksi kirjan muodossa. Kun käsittelen esimerkiksi estetiikkaa, kirjoitan joskus ärhäkästi, ja odotan silloin asiallista palautetta ja vastaväitteitä - testatakseni omia käsityksiäni. Oman tai perheen menneisyyttä koskeviin juttuihin olen saanut runsaasti palautetta, joka auttaa lopullisen historian kirjoittamisessa.

Puoluekantaa minulla ei ole, enkä aja minkään ryhmittymän etuja, ei omaanikaan. En kylläkään vaikene silloin kun mielestäni on pakko arvostella tai protestoida. Ja, häpeä tunnustaa, pilkkaan joskus varsinkin mediaa. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että media kyllä pilkan kestää, ja on minua vahvempi - voipa halutessaan murskatakin minut...

Mutta en voi välttää tiettyä uteliaisuutta, kun katselen tilastotietoja. Menneen viikon saldo maittain on seuraava:

Suomi 1 307, Yhdysvallat 93, Etelä-Korea 62, Britannia 19, Ruotsi 14, Viro 8, Ranska 5, Belgia 4, Ukraina 3, Kypros 2.

USA:ssa on siis paljon muitakin lukijoita kuin yksi jälkeläisistäni. Britanniassa on ilmeisesti muitakin kuin muuan mainio suurlähettiläs. Etelä-Korean luvut saavat minut aivan ymmälleni. Olisipa joukossa aitoja, etnisiäkin korealaisia, sillä katsottuani esimerkiksi äsken päättyneitä uinnin MM-kilpailuja on mieleni tehnyt jälleen kirjoittaa naiskauneudesta. Kuinka hellästi silmäni lepäävätkään Tyynen meren länsirannikon ja saarten feminiinisessä olemuksessa...

Vai onko yksinkertaisesti vain niin, että monet käyttävät lukemiseen esimerkiksi Koreassa sijaitsevia operaattoreita?

Rohkenenko pyytää kaukomaisia lukijoitani kertomaan itsestään? Olisi hauska tietää millaisia lukijoita tällä blogilla on kaukaisissa(kin) maissa. Se saattaisi tuottaa minulle uusiakin ajatuksia ja aiheentynkiä näihin kirjoituksiin.

Lisäys 4.8.11: Tämän tekstin julkaiseminen on aiheuttanut tilastoissa valtavan muutoksen. Etelä-Korean osuus lähteistä on kasvanut rajusti. Tänään se on jo suurempi yhden päivän osalta (66), kuin koko viikon ajalta (62) muutamia päiviä sitten. Myös käyttöjärjestelmien ja selainten kohdalla asetelma on muuttunut rajusti. Windowsin osuus on kasvanut, niin että Macintosh on romahtanut 18:sta noin kymmeneen prosenttiin, ja IE on jättänyt aikaisemmin selvästi johtaneen Firefoxin kauas taakseen.

Näillä muuttuneilla luvuilla on selvä yhteys. Etelä-Koreasta suuntautuu sivustolleni valtava ja yhä kasvava pommitus. Missään tapauksessa se ei ole ystävällismielinen. Ehkä yllä olevan tekstin sana 'Korea' on riehaannuttanut vakoilukoneet, ehkä asialla ovat spämmerit, ehkä jotkut muut kryptiset palvelut. Toistaiseksi suojaus on toiminut moitteettomasti.

Ja minä kun luulin että minulla olisi eksoottisia lukijoita. Eipä taida ollakaan. Sen sijaan mystisiä vihollisia näyttää olevan, ja ne ovat keskittyneet erääseen tiettyyn Aasian maahan. Saas nähdä mihinkä tämä kaikki johtaa.

Villipedot riehuvat jo saunarannoillakin!

Elämä käy yhä vaarallisemmaksi täällä rauhallisessa Suomessakin. Pitkin kesää lehdet ovat varoitelleet ihmisiä vaarallisista villieläimistä kuten ampiaisista, paarmoista ja hyttysistä, jotka saattavat levittää tautejakin. Jos ampiainen puree ihmistä, hän voi vaikka kuolla, jos on kovasti allerginen. Ja kovasti allergisiahan tässä yleensä kaikki ollaankin.

Nyt kauheudet ovat käyneet yhä suurikokoisemmiksi. Aamulehti kertoi 29.7. kauhu-uutisen: Kaksi lammasta ja pässi pääsi aidan läpi Pirkkalan Reipinniemen saunarantaan. Siellä joukko lapsia ja kaksi rouvaa lähtivät kiljuen juoksemaan pakoon, mutta pässi onnistui pukkaamaan yhtä rouvaa takapuoleen ja toista reiteen. Onneksi löytyi siviilirohkeita kansalaisia, jotka pelastivat petojen armoille jääneet viattomat ihmiset:

Lopulta rannalla ollut rohkea äiti lapsineen puuttui tilanteeseen. Rouva löi pässiä kengällä ja pieni, 6-vuotias tyttö huitoi lampaita etäämmälle.

Järkyttävä uutinen levisi heti lehdistöön. Ilta-Sanomien uutisessa pannaan paremmaksi:

Reipinniemen saunarannassa koettiin perjantaina kauhunhetkiä, kun läheiseltä tilalta karkasi lauma lampaita ja suurilla sarvilla varusteltu pässi.

Aita oli pettänyt ja eläinlauma pääsi tallustelemaan vapaasti rantahietikolle.

Karannut lauma aiheutti paniikkia rannalla olleissa lapsissa ja nuorissa.

Käsi sydämelle, keneltä meistä löytyy enää rohkeutta mennä uimarannallekaan, kun on vaara joutua lammaslaumojen syötäväksi?

Hyeenat tanssivat haudoilla

Meppi Liisa Jaakonsaari kirjoitti Norjan tapahtumien johdosta:
Kuulin juuri radiouutisista, kuinka perussuomalaisten nuorisojärjestö on miettimässä, miten tehostaa turvatoimia. Tulipa mieleen, että siinä varkaat huutavat, että ottakaa varkaat kiinni.

Vähemmistövaltuutettu Biaudet vaatii, että lievemmätkin "vihapuheet" on julistettava rangaistaviksi. Vähäisemmät kommentaattorit ovat julistaneet persujen lisäksi kokoomuksen, jotkut myös kaikki porvaripuolueet osasyyllisiksi hirmutekoihin.

"Kulttuuriministeri" Arhinmäki ilmoittaa, että jokainen joka on vaiti eikä sanoudu irti "vihapuheesta" hyväksyy Norjan surmatyöt. (Arhinmäen määräyksiä en todellakaan voi kuvitella tottelevani, joten ilmeisesti siis hyväksyn terroriteon.)

"Punavihreiksi" kutsutut kostavat nyt mamu-kriitikoille ja muillekin vastustajilleen, ja yrittävät ulosmitata kauhean rikoksen kuohuissa itselleen kaiken mahdollisen hyödyn.

Eräs vastenmielisimmistä (ja samalla paljastavimmista) esimerkeistä on Veera Luoma-ahon kolumni Hesarissa, jossa Breivikin hirmuteko rinnastetaan vapaan abortin vastustamiseen, Päivi Räsänen nimeltä mainiten, ja nimitellään naispappeuden vastustajia terroristeiksi.

Jotkut kolumnistit ovat ehättäneet julistamaan inhoaan sosiaalidemokraatteja kohtaan. Breivikin murhaama demarinuoriso on varmasti kilteintä ja yhteiskunnallisesti rauhallisinta osaa koko väestöstä, verrattuna esimerkiksi Arhinmäen katuaktivisteihin tai villeimpiin vihreisiin.

Ja se, että Breivikin teko voidaan rinnastaa Timo Soinin tai Päivi Räsäsen syvälliseen, kristilliseen elämää kunnioittavaan vakaumukseen, osoittaa joko suunnatonta typeryyttä tai raakaa kyynisyyttä. Kiitos vain, median aktivistitoimittajat!

Likaista peliä - kummallakin puolella. Maa on todellisuudessa muutenkin täynnä vihaa, ja nyt sitä lietsotaan olan takaa joka suunnalta. Hirviö Breivik onnistui ilmeisesti ainakin yhdessä tavoitteistaan. Syntyy sellainen kuva, että suuri osa jopa johtavistakin poliitikoista on edesvastuuttomia hyeenoja ja raadonsyöjiä. Kuinka monen pitää vielä kuolla, ennenkuin muistetaan että demokratia ja mielipiteenvapaus ovat länsimaisen kulttuurin perusta, jonka rapautuessa ajaudutaan vääjäämättömästi anarkiaan ja väkivaltaan ja totalitarismiin?

Masentavaa ja alhaista.

Uuden Suomen nimimerkki puolustaa demarien tappamista

Norjan järkyttävää terroritekoa verkkolehti Uudessa Suomessa käsittelevän artikkelin ensimmäinen kommentaattori, nimimerkki 'Taha Islam' kirjoitti näin:

Eihän kyseessä ole aate, vaan pragmaattinen toimi. Jokainen tapettu demari tarkoittaa vähemmän uusien demarien synnyttäjiä.

Hän sai useita hyreksyviä kannattajia. Tällainen kirjoittelu on näköjään täysin sallittua tämän päivän julkisessa sanassa. Ankarien syytetoimenpiteiden suojelemia ovat Suomessa aivan toiset väestöpiirit kuin demarit.

Mainittu nimimerkki on tämän hetken pahimpia trollaajia. "Islam" hänen nimimerkissään lienee pelkkää hämäystä. Keskustelijat kutsuvat häntä myös nimellä Tomi. Tämän ilmeisen luonnevikaisen Tomin olisi syytä kysyä joltain imaamilta tai uskonoppineelta, edustaako hänen toimintansa jotenkin islamilaisia ihanteita. Arvaan vastauksen etukäteen.

Erkki Toivanen ✝

Viimeksi tapasin Erkki Toivasen useita vuosia sitten, kun olimme Pasilassa kouluttamassa Ylen toimittajia. Meillä oli aina sydämelliset välit, ja ihmettelen voisiko tämän ihmisen kanssa toisin ollakaan. Sivistys ja eleganssi joka solua myöten, vailla nousukkaan itsekorostusta ja ylvästelyä, sitä oli Erkki Toivanen.

Joskus päässen minäkin kuuntelemaan tunnelmallista lähetystä Elysionin ikuisesta keväästä, sitä joka päättyy: "Täällä Erkki Toivanen, Ἠλύσιον πεδίον".

1930-luvun lopun paratiisimaiset kesät

1930-luvun lopun kesiä on meillä kirjallisuudessa ylistetty monin tavoin. Sitä on yritetty selittää henkilöhistoriallisilla syillä. Kun Viipuria ylistettiin hauskaksi ja nuorekkaaksi kaupungiksi, huomautettiin kuivasti, että muistelijat olivat juuri silloin sotia ennen itse nuoria ja elivät nuorten tavoin. Mutta kyllähän objektiivisiakin syitä oli.

Elintaso oli noussut valtavasti. Maa oli rauhoittunut Lapuan liikkeen ja suuren laman jälkeen. Helsingin olympialaiset 1940 olivat ovella. Uljas stadion oli jo valmis. Jokapäiväinen käyttötekniikka oli kehittynyt pitkälle, ja televisiokin teki jo melkein tuloaan. Elettiin modernissa maailmassa, ja tie näytti olevan auki vielä paremmalle tulevaisuudelle.

Ja herrasväki vietti sukurakkaita kesiään huviloillaan. Isoisäni oli toki menettänyt kauniin huvilansa Villingissä, puutarhoineen ja puistoineen, juuri laman aikana. Mutta vuokrattavia huviloita riitti. Kesät 1937-39 vietimme Sjötorp-nimisessä huvilassa Herttoniemen rannalla. En tosin ole löytänyt sen tarkkaa sijaintia, mutta kaunis se pitsihuvila oli, lähellä jotain siltaa. Oli hiekkarantaa, puutarhakäytävät oli reunustettu jättiläisnäkinkengin, oranssina ja punaisena kukkiva krassi peitti fasaadia, ja marjapensaita oli paljon. Soutu- ja moottoriveneitä oli laituriin kiinnitettyinä.

Kuvat ovat kesältä 1939, isäni ottamia väridioja. Huolellisella käsittelyllä niihin voisi vielä palauttaa väriloistoa.
Äiti tietää jo olevansa raskaana. Hän vajoaa syviin mietteisiin, ja tuo kuuluisa salaperäinen katse alta kulmien viipyy kasvoilla usein. Tulossa on minulle pikkusisko joskus vuodenvaihteen jälkeen olympiavuoden tammikuussa -40. Isäni siskolle ja serkkutytölle oli syntynyt esikoinen, samoin äitini sisarelle. Isovanhemmat olivat vielä hyvässä kunnossa, vaikka lähestyivätkin jo kuudenkymmenen kohtalokasta rajaa. Ja meillä oli jo valmiina uusi koti kauniissa Eirassa, jonne kesän lopulla muutettaisiin. Nämä 30-luvun lopun kesät tuntuivat olleen perheelle paratiisimaisen onnellista aikaa.

Vain harvat osasivat kuitenkaan arvata, kuinka kohtalokkaasti ja raa'asti elämä tulisi muuttumaan jo muutaman kuukauden kuluttua. Menetykset tulisivat olemaan raskaita lähisuvullekin.

Painajaismaisten sotavuosien jälkeen kesti kauan, ennenkuin elintaso oli palannut rauhan vuosien tasolle. Yhteiskunnallinen kiehunta jatkui sitten kiivaana aina 1970-luvulle asti. Maaltapako autioitti kyliä, talonpoikainen Suomi muuttui teolliseksi, eikä nk. herrasväen sukurakas huvilaelämä enää ollut kovin mahdollista. Viipuri, Käkisalmi, Sortavala ja maan kaakkoinen osa oli menetetty ikuiselle ja armottomalle viholliselle.

Maailma oli muuttunut kylmemmäksi ja kovemmaksi. Suurvaltojen välinen kauhun tasapaino horjui ja natisi, ja pelko vielä pahemmista tuhoista oli tullut jäädäkseen. Kahtia jakautunut maailma oli pelottava paikka.

1950-luvun nuorelle aikuiselle, minulle, ikkunoiden avaaminen Eurooppaan ja maailmaan oli vielä hetken verran innostavaa. Sitten sekin oli ohi... Tulevaisuutta ei enää ollut, sillä tavalla kuin sitä ehkä ajateltiin 30-luvun lopulla. Älkää siis sanoko, että kaipaan noita aikoja henkilökohtaisista syistä - enhän noista ajoista muistakaan juuri mitään. Mutta kuvat, kirjeet ja muut dokumentit kertovat minulle kyllin selvästi siitä tulevaisuuden toivosta joka ihmisten keskuudessa vallitsi. Vielä ei sentään oltu paratiisissa, mutta se väikkyi edessä päin ja oli kaunis. Ihan kuten edessä oleva kesä, kun sitä katselee toukokuun aurinkoisina päivinä, maan jo vihertäessä ja koivujen pukeutuessa neitseelliseen asuunsa.

Elämme rikollisten maailmassa

Setä Murdochin joukkueen rikoshommat paljastanut toimittaja löytyi kuolleena. Setä Murder on tietysti syytön ja pahoillaan, eikä poliisillakaan ole mitään pahaa sanottavana setä Moriartyn mafiasta, kun kaksi lahjottua päällikköä jo saatiin uhratuksi "oikeuden" alttarille.

Ihmishenki on halpa, olipa sitten kysymys diktaattoreista, mafiasta tai suurliikemiehistä. Ainakin kaksi jälkimmäistä ryhmää pitää niinkutsuttujen demokraattisten valtioiden ja muiden yhteisöjen toimintaa huolellisesti silmällä. Tarkoitushakuinen media pitää huolen siitä, että emme saa tietää varsinaista totuutta siitä mitä todella tapahtuu. Näin ollen myös demokraattisten maiden ylläpitämä maailmanpolitiikka on sitä samaa roistojen touhua, sen rikollisempaa mitä enemmän niillä on nk. "etuja" valvottavanaan.

Aika synkältä näyttää maailman kuva. Kreikkaa johtaneet rikolliset hyötyivät toimistaan, ja kun heidän tuhojaan yritetään korjata, jotkut toiset rikolliset korjaavat potista ison osan. Jokainen lama on perimmältään syntynyt rikollisten toimien luhistumisesta. Nousukausi taas tarkoittaa sitä etteivät puuhat vielä ole kusseet kintuille. Ei ihme, että melkoisen suuri osa tämän päivän ihmisistä tuntuu hourulasta karanneilta.

Ihanaa, japanittaret, ihanaa!

Pienet, ihanat, söpöt ja sitkeät japanittaret voittivat jalkapallon maailmanmestaruuden. He olivat jo pudottaneet mestari Saksan, voittaneet pronssille päässeen Ruotsin (hyvä, Ruotsi!), ja onnistuivat nyt vielä loppuottelussaankin isoja amerikkalaisia amatsoneja vastaan. Kaiken aikaa olin Japanin puolella, ei politiikan vuoksi, vaan koska yleensäkin olen etukäteen heikomman tai potentiaalisen yllättäjän kannattaja.

Naisten futis on toki toisen laista kuin miesten. Tekniikka ja voima ovat naisilla heikompia. Sen korvaa täysin pelaajien sympaattisuus ja vahva yrittäminen. Jo kauan olen seurannut mieluummin esimerkiksi olympialaisten naislentopalloa. Kun se miesten peleissä yleensä on isku ja laaki kenttään, naisten peleissä pallo saattaa elää pitkiä aikoja. Pallon vauhti on vähäisempi ja pelaajat akrobaattisempia. Ja sitäpaitsi nätimpiä.

Suomi saattaa olla seuraavissa futiskisoissa jo mukana, jos hyvin käy. Se varsin harmittaakin urheilutoimittajien enemmistöä, joka halveksien sijoittaa naisjalkapallon jonnekin täytepalstoille, jos edes sinnekään.

Nyt tiedän, että kymmenet kommentoijat haluavat kertoa minulle miten typeriä mielipiteitä esitän. Ihan turha edes kommentoida. Minä pidän naisten futiksesta, ja sillä siisti. Vastaväitteet eivät mieltäni muuta. Turha vaivautua.

Kolme vanhaa kirjaa hyllystäni

Vanhempieni kuolinpesän kautta minulle on siunaantunut isompi joukko vanhoja kirjoja, joihin isoisäni isä, kauppias ja porvarissäädyn valtiopäivämies Victor Magnus Rydman (1850-1916) on kirjoittanut nimensä. Kolme niistä, siitä vanhimmasta päästä, on tässä.

Ylivoimaisesti vanhin kirjoista on lähes 2000-sivuinen sidos ruotsin- ja saksankielisiä ruumissaarnoja vuosilta 1650-88. Sen on Turussa (?) sidotuttanut Halikon pastori, rovasti Ericus Stenbergius (syntynyt 1660-luvulla, kuollut 1709 jälkeen), ja kuten huomataan alla olevista kuvista, se on hänen koostamistaan kirjoista toinen. Missä ensimmäinen on, on minulle arvoitus - lieneekö enää jäljellä. Olen mielestäni selvittänyt kirjan omistushistorian, jotensakin tyydyttävästi, ja sen tuleva säilytyspaikka on Kansalliskirjasto, semminkin kun mukana on Fennicasta puuttuva Stenbergin saarna.



Muut kaksi kirjaa ovat latinan oppikirjoja. Ciceron De officiis ja De senectute et amicitia on painettu Västeråsissa vuonna 1801. Saattaahan tietysti olla, että Victor on käyttänyt tätä kirjaa Turun lukiossa 1860-luvun lopulla, mutta sisäkannessa on muitakin merkintöjä. Vasemmalla ylhäällä on ensinnäkin Ruotsin rahan hinta pyyhitty yli ja muutettu rupliksi. Keskellä ovat nimet Budanow ja Mamfei (niiden välissä olevan merkinnän ymmärtäisin mieluummin lyhenteeksi sanasta 'und' kuin venäläiseksi i:ksi), ja alinna on selvä omistajan nimikirjoitus, josta olen lukevinani C F Colliander. Hyvin mahdollista on, että Victor on saanut kirjan äitinsä Salovius-pappissuvun puolelta, sillä kruununnimismies-isä Petter August Rydman (1798-1881) ei tietääkseni ollut käynyt latinakoulua. Joku lukijoistani saattaa kyetä auttamaan?
Lisäys 17.7.11: Kirjan edellinen omistaja saattaisi olla 1846 Saimaan kanavan tienoilla syntynyt Karl Fredrik Colliander, josta tuli lennätinkonttorin päällikkö Turussa, ja joka kuoli 1879. Muita yhteyksiä en löytänyt, en suku- enkä paikkayhteyksiä, mutta Colliander varmaan opiskeli 60-luvulla Turun kimnaasissa, ja saattoi myydä kirjansa Victorille. Tämä vain yhtenä mahdollisuutena.)

Toinen oppikirjoista sisältää kolme kirjaa Ciceron puheita, ja on painettu Frenckellin kirjapainossa Turussa 1803. Sen alkulehdellä on Victorin nimikirjoitus - sekä omani vuodelta 1954, luinhan silloin latinaa yliopistossa! Sen historiasta en voi sanoa mitään edellisestä poikkeavaa. Molemmat Victorin nimikirjoitukset näyttävät hiukan nuoren henkilön kirjoittamilta; hänen autografinsa oli myöhemmin hiukan lennokkaampi. Nämä kirjat säilyvät hyllyssäni, ja odottavat sitä hetkeä kun joku jälkeläiseni taas opiskelee latinaa. Suokoon Luoja sen joskus tapahtua! Säilyneiden lyijykunäviivauksien ja huomautusten joukkoon voisi sitten tulla uusia. Sillä lailla kirjoja pitää käyttää, kunhan ei virtytä niitä rikkinäisiksi!

Paunun pikavuoro ja tornitalon hissitehdas

Kysyin kerran tutulta paunulaiselta pikavuorokuskilta: "Eikös olekin totta, että Tampereelta lähtee paunulainen Helsinkiin karran tunnissa, ja Helsingistä Tampereelle samoin?" "Tottahan tuo", sanoi kuski. "Eikös myös siis ole totta että sekä Helsingin että Tampereen asemille tulee tämän linjan pikavuoro kerran tunnissa?" "Totta totta", vastasi kuski. "Mutta miten ihmeessä sitten meitä vastaan tulee paunulainen joka puoles tunti? Tuleeko niitä joltain välipysäkiltä lisää?" "Ei kai sentään?", ihmetteli kuski.

Perillä Helsingissä totesimme että juuri näin oli käynyt. Minne ihmeessä ne välivuorot sitten katosivat?

Eräs tuttavani on töissä kymmenkerroksisen tornitalon yhdeksännessä kerroksessa. Hän teki hisseistä merkillisen havainnon. Ylivoimaisesti suurin osa hisseistä tuli häntä hakemaan alhaalta käsin, vain ani harva tuli yläkerroksesta. Ystäväni teki loogisen päätelmän: Talon kellarissa oli hissitehdas, ja katolta vietiin sinne tulleet hissit jollakin helikopterilla pois.

Olin tässä aamusella vetäisemässä kalsareita jalkaan. Halkio oli aivan oikein eteen päin, mutta sitten huomasin että housut olivatkin nurin päin, saumat ulkopuolella. No, heilautin kalsarin oikein päin, sisäpuoli ja saumat sisään päin. Mutta nyt halkio olikin taakse päin, ja housut oli vielä kerran käännettävä jotta mahtuisivat päälle oikealla tavalla.

On tämä jokapäiväinenkin elämä ihmeitä täynnä.

Kaunis Hinemoa ja saaren huilunsoittajapoika

Tämä romanttinen tarina ei ole peräisin Tahitilta, vaan Uuden Seelannin pohjoissaarelta. Se kertoo Hinemoasta, Rotorua-järven rannalla nykyäänkin sijaitsevan Owhatan vanhan heimopäällikön Umukarian tyttärestä. Tyttö oli maankuulu kauneudestaan, ja tämän vuoksi hänestä oli tullut puhi, kaikin puolin erikoisasemassa oleva, lähes tapun suojelema, eikä häntä voitu antaa vaimoksi muuta kuin kaikkein ylhäisimmälle kosijalle.

Keskellä järveä sijaitsee Mokoian saari, jonka päällikkönä oli vanha Whakane. Hänellä oli useita poikia ja tyttäriä, sekä avioliiton ulkopuolinen poika Tutanekai, johon hän oli erityisen kiintynyt. Kerran vuodessa pidettiin Owhatassa alueen māorien kokous, ja kävi niin että Hinemoa ja Tutanekai siellä näkivät toisensa ja rakastuivat päätä pahkaa. Tutanekain veljet kosivat kukin tyttöä, mutta saivat rukkaset, kuten muutkin ylhäiset nuorukaiset.

Siitä pitäen Tutanekai ei saanut tyttöä mielestään. Hän ajatteli rakastettuaan päivin ja öin, ja kiipesi iltaisin Kaiwaka-nimiselle kukkulalle soittamaan koauau-huiluaan. Lempeä tuuli kantoi huilun suloisen äänen veden yli, niin että Hinemoa saattoi ilta illan jälkeen kuunnella rakkaansa soittoa. Sukulaiset ja muut Owhatan asukkaat alkoivat pelätä, että tyttö soiton lumoamana saattaisi yrittää karata saarelle, ja sen vuoksi kaikki kanootit vedettiin illan tullen maihin ja sidottiin kiinni.

Hinemoasta tuntui ettei hän voisi elää ilman rakastettuaan, ja lopulta hän päätti epätoivoissaan uida saarelle. Hän ilmoitti vanhemmilleen menevänsä ystävien luokse, mutta menikin Iriirikapua-nimiselle rantakalliolle, heitti vaatteensa rannalle ja lähti uimaan. Puolessa välissä matkaa tytön voimat uupuivat, mutta hän huomasi vedessä ajelehtivan puunrungon, ja lepäsi sen varassa aikansa. Lopulta väsymyksestä ja vilusta värisevä tyttö tavoitti rannan, ja huomasi lähellä sijaitsevan Waikimihia-nimisen kuuman lähteen. Siihen hän pulahti lämmittelemään ja lepäämään.

Samaan aikaan Tutanekai tunsi itsensä janoiseksi, ja pyysi ystäväänsä Tikiä hakemaan kalebassilla juomavettä. Kun Tiki ohitti lähteen, tyttö kysyi hiljaisella äänellä, kenelle Tiki oli hakemassa vettä. "Tutanekaille", Tiki vastasi. Tyttö pyysi saada pienen kulauksen vettä, mutta juomisen sijasta hän rikkoi kalebassin. Kun Tutanekai kuuli että joku oli särkenyt kalebassin, hän kiirehti vihaisena lähteelle, ja huuteli miestä, kuten hän luuli, joka oli häntä loukannut. Äkkiä hän huomasi kiven takaa vilahtavan hiuspehkon, tarttui siihen ja veti vihollisensa esille. Sanomattomaksi ällistyksekseen hän tunnisti tämän rakastetukseen, peitteli tytön omilla vaatteillaan, ja vei hänet majaansa.

Tieto kauniin Hinemoan ilmestymisestä saarelle levisi nopeasti. Eräänä päivänä kalastamassa olleet Tutanekain veljet näkivät järvellä suuren määrän kanootteja saarta lähestymässä. Saarelaiset arvelivat säikähtyneinä että Umukaria oli lähettänyt soturinsa rankaisemaan Tutanekaita ja hakemaan Hinemoan takaisin - hänhän oli sentään tapun suojelema puhi. Mutta vanha päällikkö oli liikuttunut tyttärensä päättäväisyydestä ja urotyöstä, ja antoi tämän Whakanen pojalle vaimoksi. Vielä tänäänkin heidän jälkeläisiään asuu Rotoruan rantamilla, tarina vakuuttaa, ja saattaa tietysti olla aivan oikeassa. Näin kertovat myös monet internet-sivut.

****

Verkosta löytyy lukuisia versioita kauniin Hinemoan tarinasta. Siitä on myös tehty elokuvia, varhaisin jo vuonna 1914. Mokoian saaresta tuli maorien suosima hääpaikka, ja Hinemoan kuumasta lähteestä tehtiin jo 1900-luvun alussa postikortteja (kuva on alla). Mitä puhi tarkemmin ottaen merkitsi, käy ilmi tästä paikallisesta tutkielmasta. Luu- tai puuhuilu koauausta löytyy paljon kuvia googlaamalla.

Sininen laulu - kaikuja varjojen maasta

Peter von Baghin suuri televisiosarja Suomen kulttuurihistoriasta "Sininen laulu" menee parhaillaan uusintana Teemalla. Sen painotuksista voidaan toki väitellä, ja sen toimitustapaa arvostella, mutta kertokoon joku, mikä toinen ohjelmakokonaisuus kertoisi paremmin miten suomalainen kulttuuri on elänyt ja muuttunut yli sadan viime vuoden aikana.

Mutta joka kerran Sinistä laulua katsoessani tulen murheellisemmaksi. Suurin osa haastatelluista on jo kuollut tai vaiennut. Suurimman osan haastatelluista ja myös jopa esitellyistä taiteilijoista olen vähintäänkin tuntenut, kaikkein vanhimpia tietysti lukuun ottamatta. Vielä 1950-luvulla "vanha Suomi" ja "moderni Suomi" olivat päällekkäin, ja niiden edustajat kävivät keskenään välillä kovaakin taistelua. Tuolloin ja seuraavalla vuosikymmenellä tunnetuiksi nousseet eri taiteenalojen edustajat ovat nyt suurimmalta osaltaan poissa kuvioista. Sydäntä vähän kouraisee katsella dokumentteja nuoresta Haavikosta, Nummesta, Anhavasta, Tyyristä, Laitisesta, Rautavaarasta, Wirkkalasta tai Franckista, joiden joukossa itsekin kuljin, aika lailla toisen näköisenä kuin nyt.

Vanhuuden ongelmista edellä mainittu on luultavasti isompi kuin mikään fyysinen ongelma. Herää pelko siitä, että nuo merkittävät sodanjälkeiset ajat joista itse muistan niin paljon, joiden kysymyksenasettelut ovat minulle niin tuiki tuttuja, joiden aikana kulttuurilla ja taiteella vielä oli suuri merkitys maan elämässä ja olemisessa, vajoavat historiaan, muuttuvat abstrakteiksi, pääosin tuntemattomiksi häälyviksi varjoiksi, joista jälkipolvet tietävät vain rahtusen sieltä, toisen täältä, mutta joita ei muisteta enää niinkuin mukana olleet muistavat.

Juuri kuulin uutisista, että Arvo Salo on kuollut. Hän eli sentään lähelle 80 vuoden rajapyykkiä, mutta ei ollut enää vähään aikaan julkisesti aktiivinen. 1950-luvulla mukaan tulleesta porukasta olen eräs harvoista vielä aktiivisista toimijoista. Vaikka ajatus on järjetön, minusta tuntuu siltä kuin koko se maailma jonka tunsin loppuisi, katoaisi jäljettömiin, kun minäkin vihdoin olen poistunut. Tokihan maailma jatkuu, mutta kuka enää kertoisi uusille ihmisille sota- ja pula-ajoista, Suomen noususta taas jaloilleen, kansainvälisyydestä, aattellisista kiehunnoista ja uusien ajatusten noususta, kun ei ole jäljellä ketään joka ne itse olisi kokenut, ja vielä muistaisi.

Vanhuus olisi mitä ylistettävintä aikaa, ellei tajuntaan yhä useammin hiipisi tietoisuus kaiken katoavuudesta. Ei vain oman itsen, vaan kaiken mikä liittyy elettyyn elämään ja koettuihin aikoihin. Tässä minä istun keskellä monilta sukupolvilta säilynyttä paperi- ja esinemassaa - entä kuka enää minun jälkeeni hallitsisi sitä, lisättynä hirmuisella määrällä omia dokumentteja? Puskutraktori on - pahoin pelkään - tämän kaiken lopullinen ratkaisu, ellei ihmettä tapahdu.

Tii - suojelushenki

Näin ovat esi-isät puhuneet ihmiselle:

Kaikessa maailman elollisessa ja elottomassa asuu Tii, jumalallinen voima, ylimaallinen henki: kalliossa, hiekassa, kasveissa, maan äärissä (ja meren), päivässä ja yössä, vuoksessa ja luoteessa, jopa sydämesi tutkimattomissa liikkeissä.

Temppelialueen reunalle sinä asetat veistetyn kiven Tiitä varten. Merkiksi siitä, että se on pyhä naapureillesi ja sinulle, sinä kutsut sitä nimellä Tii.

Tooto a Taaroa ia Hina
Taaroa makasi Hinan,
no nui te marama
täydenkuun jumalattaren.
fanau aera Tii
Heistä syntyi Tii.

Tooto nera Tii te vahine iaani
Tii makasi naisen nimeltä Kaipuu.
heeamira mure
Heistä syntyivät:

o ani te po
Kaipuu jota tuntee yö,
o ani te ao
Kaipuu jota tuntee päivä,
o ani te atua
Kaipuu jota tuntevat jumalat,
o ani te taata
Kaipuu jota tuntevat ihmiset.

Humaira muri
Senjälkeen syntyivät:
tii mara uta
Tii, sisämaan suojelija,
tii mara tai
Tii, meren suojelija,
tii mara one
Tii, hiekan suojelija,
tii mara papa
Tii, kallioiden suojelija.

Humaira muri
Senjälkeen syntyivät:
oro te po
Yön tapahtumat,
oro te ao
Päivän tapahtumat,
te ori etu te ori mai
Vuoksi ja luode,
te ahuta a ata mai
Antaminen ja saaminen.

Tapairu. Kertomus lähteen ihanasta neidosta.

Rarotongan saarella on kylä nimeltä Arorangi, ja sen lähellä sijaitsee lähde josta virtaa vettä Vaitipi-jokeen. Täydenkuun jälkeisenä yönä lähteen kristallinkirkkaasta vedestä nousee kaksi ihonväriltään häikäisevän valkoista olentoa, mies ja nainen. He tulevat maan alta, varjojen valtakunnasta, ja kun ihmiset nukkuvat, he hiipivät viljelmille ja varastavat taaronmukuloita, banaaneja, kookospähkinöitä ja muuta ruokaa manalassa syötäväksi.

Ihmiset olivat nähneet nämä kauniit, salaperäiset henkimaailman olennot, ja laativat suunnitelman heidän vangitsemisekseen. He rakensivat suuren vahvan verkon, ja asettuivat lähteen luo odottamaan. Täydenkuun jälkeisenä yönä nuo kaksi olentoa nousivat vedestä ja kiirehtivät hakemaan ruokaa. Mutta ihmiset levittivät verkon lähteen yli.

Pian saapuikin kaunis valkoinen neito, ja sukelsi lähteeseen. Mutta samalla hän tarttui kiinni verkkoon, ja ihmiset nostivat saaliinsa maihin. Sitten he levittivät verkon uudelleen, mutta miesolento onnistui livahtamaan sen reunan alta syvyyteen.

Päällikkö nimeltään Ati otti suloisen saaliinsa vaimokseen, ja täytätti lähteen kivillä jottei ihana lemmitty pääsisi livahtamaan takaisin maanalaisten pariin. Pari eli hyvin onnellisena yhdessä; vaimo oppi tuntemaan kuolevaisten tavat ja pitämään niistä. Koko Rarotonga sai nähdä vaimon kauneuden, ja kutsui häntä nimellä Tapairu, "Verraton".

Eräänä päivänä Tapairu sanoi Atille: "Meille on tulossa lapsi. Kun olen sen synnyttänyt, tapa minut ja huolehdi hellästi lapsesta!" Ati ei kuitenkaan halunnut täyttää vaimonsa pyyntöä. Niin Tapairu synnytti kuvankauniin poikalapsen, mutta oli tämän jälkeen murheen murtama. Kun Ati kysyi syytä vaimonsa murheeseen, tämä vastasi itkien: "Koska olen tullut varjojen valtakunnasta, ja antanut elämän lapselleni, minun on kuoltava. Minä pyydän sinua: päästä minut takaisin kotiini, ja tule sinä minun kanssani."

Raskain sydämin Ati käski tyhjentää lähteen kivistä. Tapairu voiteli hänet kumipuun mahlalla, jotta hän kestäisi vaikean matkan. Käsi kädessä he sukelsivat lähteeseen, mutta juuri kun sisäänkäynti manalle oli lähellä, Atin voimat ehtyivät. Säälien Tapairu kohotti hänet takaisin veden pinnalle. Kun näin oli sukellettu jo viisi kertaa, Tapairulle selvisi ettei Ati kykenisi tuota matkaa tekemään, sillä vain kuolleitten henget ja kuolemattomat voivat päästä varjojen maahan.

Rakastavaiset syleilivät toisiaan, ja verraton Tapairu sanoi: "Minun on siis mentävä yksin kotiini. Siellä olen opettava kaikille mitä olen sinulta oppinut". Hän sukelsi lähteen kirkkaaseen veteen, eikä kukaan kuolevainen ole häntä sen jälkeen nähnyt. Murheen murtama Ati antoi pojalleen nimeksi Ati-ve'e, mikä tarkoittaa "Hyljätty". Poika oli verrattoman kaunis, mutta hänen jälkeläisensä olivat taas tummempia kuten kaikki kuolevaiset. Päällikkö Atin suvusta tehtiin laulu jossa kerrotaan ihanasta Tapairusta:

"Hän on laskeutunut takaisin varjojen maahan.
Kuolevaiset, ylistäkää jumalatarta jonka Ati näki lähteellä!
Nyt hänen sydämensä on murheellinen ja itkee".

Rarotonga on Cookin saarten pääsaari. Sen löytää Googlesta ja Google Earthista helposti. Myös Arorangin kylä on vielä olemassa saaren länsirannalla. Tapairuiksi polynesialaiset kutsuvat yhä lähteitten henkiä, neitoja jotka saattoivat yhtyä öisiin rituaalitansseihin, ja jotka usein houkuttelivat kauneudellaan miehiä. Onpa Tahitilla tanssikoulukin, joka kantaa näiden kauniiden lähdeneitojen nimeä, ja turisteille esitetään yhä tanssijuhlia heidän nimellään.

Lisää lauluja Tahitilta

Tahitin tarinat ja laulut eivät jätä minua vieläkään rauhaan. Yli kolme kymmentä vuotta sitten ostin Itä-Berliinistä kirjan "Maui überlistet den Feuergott", joka sisältää Renate Bergerin ranskankielisistä lähteistä saksantamaa Tahitin folklorea. Pakkohan minun oli taas suomentaa muutama rakkauslaulu.

Manuan pieni lintunen

"Manuan pieni lintunen, palaa takaisin..."
"En palaa takaisin; seuraan laskevaa aurinkoa."
"Manuan pieni lintunen, laskeudu majani luo,
minun uljaan majani luo,
minun suojaavan majani luo,
tule, kaunis rakastettuni."
"Ei, en tule takaisin,
rakkautemme on mennyt,
hellyytemme on haihtunut,
aurinkomme on laskenut."


Laulu sinisestä pilvestä

Se kietoutui minun ympärilleni,
se peitti minun ruumiini,
sininen pilvi,
ja se puhui minulle.
Se sanoi: "Rakkaasi on
kaukaisella polulla,
rakkaasi lepää vahvan
rakastajan käsivarsilla."

Ihmisen huulilta en tätä kuullut,
pieni lintu visersi minulle tiedon,
ja vuorten sininen pilvi.

Ne kertoivat minulle
sen minkä jo todeksi tiesin.


Kukannuppu

Aurinko nousee jo,
mutta kukkasi nuppu ei ole vielä auennut.
Nuori vaniljankukka,
kaipuuni suloinen kukka,
vuorillako piileksit?
Etkö viipynytkään mieleni murheessa?
Missä olet, pieni rakastettuni?
Uusi rakkaasi on täällä!

Kertomus vaikuttaa kuvan sommitelmaan. Joskus on tiedettävä jotta ymmärtäisi.

Kun äskettäin piirtelin analyysiviivoja maalauksiin ja valokuviin, otinko huomioon "Humen giljotiinin", joka alkukielellä kuuluu: There is no ought from is, eli ettei siitä miten on, voi päätellä miten olisi oltava? Hume tarkoitti lähinnä moraalilauseita, mutta sopiipa tuo estetiikkaankin. Tarkoitinko siis, että "jos teet kuvasi tällaisten viivojen mukaan, niistä tulee kauniimpia"? Tarkoitin, ja en tarkoittanut. On ikäänkuin ulkopuolisia asioita jotka myös vaikuttavat sommitteluun.

Kuvan tasapaino on yksi asia, sen elementtien kompleksisuus ja "yhtenäisyys moninaisuudessa" (esimerkiksi nyt samansuuntaisten "viivojen" esiintyminen) on toinen, mutta kolmanneksi tulee meidän kokemuksemme tuoma monimutkainen katseen, etenemissuunnan ja kontaktin psykologinen osuus. C.D.Friedrichin maalaus "Pääsiäisaamu" on, kuten aikaisemmin totesin, tasapainoinen keskeissommitelma, jossa etualan ihmisryhmää on kuitenkin siirretty hieman oikealle, tasapainon ja "oikean reunan uhan" vuoksi:

Ihmisryhmää voisi toki siirtää enemmänkin oikealle ilman että tasapaino kärsisi, kuten tässä karkeasti ja hutiloiden olen tehnyt:

Nyt tulemme sille alueelle jota olen syystäkin aina pelännyt, kuvan ulkopuoliselle kertomukselle, narratiivin ja tulkinnan hyllyvälle suolle. Tekemäni uusi versio nimittäin näyttää kertovan jotain muuta kuin alkuperäinen maalaus. Meidän on tiedettävä mitä taiteilija taulun nimen kautta haluaa ilmaista. Kristillisen kulttuuriperimämme vuoksi se on monille vielä helppoa, mutta sen perinnön ohenemisen ja harsuuntumisen vaikutus saattaa tulevaisuudessa pahasti heikentää kuvallisen taiteen vastaanottamista.

"Pääsiäisaamu" sisältää perimmältään tiedon eräästä haudasta, joka yhtäkkiä olikin tyhjä. Friedrichin kuvassa on hautakiviä ja ihmisiä niiden ympärillä. Keskusta-etualan kolme ihmistä ovat riittävän lähellä niin hautakiviä kuin niiden luona mietiskeleviä ihmisiäkin, ja osallistuvat näin heidän kollektiiviseen ja kertomukselliseen yhteyteensä. Sen sijaan oman versioni ihmisillä ei ole suoraa yhteyttä eikä kontaktia muihin, he ovat kaukana ja vasta tulossa paikalle. Kokemus on osoittanut meille kommunikoinnin rajat, jotka nyt on ylitetty. Jopa huutoetäisyys on epävarma. Vasemmassa reunassa olisi ehkä pitänyt olla selvemmin näkyvillä jotain jota nämä kolme tulijaa voisivat aikanaan päästä kohtaamaan.

Hyvin samankaltainen tilanne Friedrichin taulun mahdollisten tulevien ymmärrettävyysongelmien suhteen on toisella kuuluisalla maalauksella, Jean-Francois Millet'n hartaalla "Angeluksella". Sitä on bloggerikollega Michelange osuvasti nimittänyt audiovisuaaliseksi maalaukseksi. Miksi niin? Nyt on tiedettävä, että "angelus" tarkoittaa rukousta Marialle, ja on peräisin lauseesta "Angelus Domini nuntiavit Mariae", Herran enkeli ilmoitti Marialle. Angelus-kelloja soitetaan eri puolilla suurta katolista maailmaa vähän eri aikoihin ja eri tavoilla, mutta suomalaiseen kokemukseen sopisivat hyvin ehtookellot, jotka lauantaisin kello 18 aikaan ilmoittavat pyhän alkaneeksi, ja arkisen työnteon loppuneeksi.
Tämän kristillisen perinteen tunteminen on olennaista Millet'n taulun täydelle ymmärtämiselle. Taiteilija ei osoittele eikä korostele: melkein huomaamattomana talonpoikaisvaimon selän takana kohoaa kyläkirkon torni. Sieltä angelus- tai ehtookellot soivat, kaukaisuudesta, hiljaa, yhtä hiljaa kuin viljelijäpariskunta nyt on lopettaessaan päivänsä aherruksen.

Kirkontorni on sommittelun kannalta aika arvattavassa paikassa, lähellä oikeaa reunaa. Mutta olisiko tornin osuus kuvassa ja sen luoma tunnelma erilainen, jos taiteilija olisikin sijoittanut sen talonpojan selän taakse kuvan vasempaan osaan? En uskalla vastata tähän, mutta luulen että kysymykseni silti on aiheellinen. Katsokaa itse. Kuva on muuttunut, mutta miten?

Noblesse oblige? Synkkä ennustus...

Lehdet kertovat, että Monacon uusi ruhtinatar oli yrittänyt kolmasti paeta. Ensin Pariisissa, mutta Etelä-Afrikan suurlähetystö ei pystynyt tai uskaltanut suojella kansalaistaan. Sitten formulakisojen aikana, ja lopulta helikopterilla juuri ennen häitä. Poliisi on takavarikoinut palatsin vaatimuksesta hänen passinsa. Samaan aikaan käy selville, että hänen tuore miehensä on levitellyt ruhtinaallista siementään oikein urakalla. Kerrotaan, että morsiamen oli alistuttava siihen, että hän antaa Grimaldeille perillisen ja saa siitä hyvästä viettää aikaansa kultaisessa häkissä.

Millä tavalla Charlene eroaa rikkaisiin arabimaihin ja jopa Eurooppaan kuljetetuista seksiorjista? Kultaista häkkiä lukuunottamatta ei millään tavalla. Muiltakin seksiorjilta viedään passit ja mahdollisuus karata. Entä jos pako joskus onnistuisi? Charlenen elämä olisi pahempaa pakenemista kuin Osama bin Ladenin konsanaan, eikä yllättävä kohtalokas onnettomuuskaan ole pois suljettu mahdollisuus tuon monin tavoin henkisesti ja asenteellisesti sairaan hovin valtapiirissä. Uumoilen Grace Kellyn kaltaista tragediaa, jos en sitten vielä pahempaakin.

Noblesse ei välttämättä aina oblige oikein isoissa piireissä.

Kauniita kuvia, keskeissommitelmia

Yksinkertaisin kuvan sommittelutapa on keskeissommitelma. Kohde keskelle kuvaa niinkuin passikuvassa. Mutta ennenkuin kuvasta tulee kaunis, taiteilijan on pidettävä pientä peliä keskiviivan ja koordinaattien kanssa. Vasemman ja oikean reunan, samoinkuin ala- ja yläosan, etualan ja taka-alan eriarvoisuus pitää ottaa huomioon. Kuvaan on lisättävä liikettä ja jännitteitä, epäsymmetriaa, mutta katsottava että tasapaino säilyy. Vipuvarsien ja monet muut fysiikan lait pelaavat tässä pelitavassa piilokärkinä.

Tässä on tyypillinen Caspar David Friedrichin (1774-1840) maalaus "Pääsiäisaamu":

Keskeissommitelmat olivat Friedrichille tyypillisiä. Usein hän sijoitti maisemissaan jopa kuun tai auringon lähes keskelle. Mutta oikean reunan tulee saada ylimääräistä painoarvoa, sen täytyy pysäyttää silmän vaistomainen liike vasemmalta oikealle. Sen vuoksi hän yleensä suurentaa esimerkiksi oikean puolen puita, kuten tässä, ja sijoittaa vasemmalle kulkevan ihmisryhmän keskipisteen hiukan keskiviivan oikealle puolelle. Etualan maanpinta sijoittuu hyvin tarkkaan alimpaan neljännekseen, mutta se kohoaa aavistuksen verran oikealle mentäessä. Friedrich sommitteli hyvin tietoisesti ja käytti tiettävästi sen pohjana myös apuviivoitusta. Voisin helposti esittää ainakin kymmenen Friedrichin vastaavalla tavalla sommiteltua maalausta.

Tässä on poikani Ben Rydmanin ottama kuva Ellistä, koiriensa grand old ladysta:

Pystyakseli kulkee Ellin silmän kautta, vaaka-akseli sen leuan alta (koiran pää on siis "vedenpinnan yläpuolella"). Väli-ilmansuunnat ovat varsin vahvasti kuvassa mukana. Miten estetään kuvan vuotaminen oikealle? Voimakkaalla ja lennokkaalla liikkeellä. Koiran vartalo tulee vasemmalta takaviistosta, mutta pää kääntyy aktiivisesti takaisin vasemmalle, ja kuva pysyy epäsymmetrisyydessään kuitenkin, koiran tahdolla ja päättäväisyydellä, täydessä tasapainossa. Huomatkaa esimerkiksi, miten koiran pää ja katse yksinään riittävät tasapainottamaan ruohojen lievän taipumisen oikealle!

Aivan 1900-luvun alussa kuvattiin intiaanipäällikkö He Dog, ja kuten tuon aikaisissa kuvissa lähes aina sommittelu ja tasapaino on tiukka ja luonteva.

Pää sijoittuu vaaka-keskiviivan yläpuolelle kuten koirakuvassa yllä. Molemmat silmät sijaitsevat tärkeillä lävistäjillä, kuvan nelijako sekä pysty- että vaakasuunnassa on tarkka - ja oikea reuna on "tukittu" linnun siivellä.

Saksalaisen Hans Surénin kirja "Mensch und Sonne" ilmestyi ensi kertaa 1924 ja laajennettuna painoksena 1936. Sen suosio oli suuri, sillä Saksassa vallitsi innokas alastomuuskulttuuri, josta hyviä esimerkkejä ja kuvia esittää myös Olavi Paavolaisen kirja "Nykyaikaa etsimässä". Tässä tiukasti neliöön sijoitettu keskeissommitelma, jossa kuitenkin on liike-energiaa ja dynaamisuutta yllin kyllin. Esimerkki plastisesta liikkeestä on vaikkapa naisen oikea käsi, joka kiemurtelee kuin köynnös koillissuunnan diagonaalin ympärillä. Helposti on myös nähtävissä muut suunnat ja dynamiikka, sekä vaikkapa raajojen muodostamat umpialueet kuvan vasemmassa laidassa, ja niiden kontrastina avoin alue oikealla.
Lopuksi vielä vanha postikortti, jossa keskeissommitelmaa ryydittää vahva epäsymmetria:

Kuten sekä koiran että intiaanin kuvassa tytön silmä sijaitsee keskiviivalla. Koirakuvan tavoin tytön asennossa on liike: rintamasuunta on vinosti vasemmalle, mutta pää kääntyy tasapainon vuoksi oikealle. Kasvot sijoittuvat intiaanin tavoin oikealle yläneljännekselle, olkapäät ovat vaakahalkaisijalla, mutta kuten Friedrichin maalauksessa hiukan nousten oikealle. Mutta kuvan ydin on vasemmalla alhaalla. Tytön kädet peittävät sievästi paljaan rinnan, ja peukalon ja etusormen raosta kulkee joukko tärkeitä lävistäjiä. Esimerkiksi koillissuunnan lävistäjää korostavat saman suuntaiset viivat vaatteessa ja hiuksissa. Sommitelma on siis hiukan saman suuntainen kuin kauan sitten käsittelemässäni Fragonardin Keinu-maalauksessa, mutta ei ihan niin osoitteleva ja eroottiselta sisällöltään paljon hillitympi. Kovasti on nätti tuo kuva - ja tyttö myös!

"...kom lilla gubben och det började hundra"...

Hämeenlinnan ukkostutkan mukaan täällä oli hetki sitten tällaista:

Lohjan vinkkelistä näkyi myös osa Varsinais-Suomen ja saariston ukkosia:

Täällä Vanajan selkien ja suuren harjujakson kainalossa pääsemme yleensä vähällä. Tulivatpa lämpöukkoset lähes miltä suunnalta tahansa, täällä iskee alas harvemmin. Vain silloin kun ukkonen kykenee ylittämään Vanajanselän, se on raivokas, mutta onkin sitten rintamaukkonen.

Nämä ukkoset ovat kevyttä tavaraa esimerkiksi vuoden 2007 elokuun 22. päivän mytereihin verattuina. Silloin riehui koko eteläisen Suomen ja Baltian yllä melkoinen ukkosalue:

Valitettavasti tuo sivusto http://lightning.acr.fi on sittemmin joko lopettanut toimintansa tai siirtynyt tuntemattomaan osoitteeseen. Tietäisikö kukaan sen kohtalosta?