Kristitty, vaikka ei uskovainen?

Kiistelyä Suvivirrestä yritettiin käydä monilla keinotekoisilla rajalinjoilla, jotka kaikki osoittautuivat vääriksi. Kysymyksessä ei ollut uskovaisten ja ateistien välinen taistelu, eikä myöskään uskontojen välinen taistelu. Suvivirren asemaa asettuivat puolustamaan monet uskonnottomat, jos oikein ymmärsin jopa Vapaa-ajattelijoiden liittoa myöten. Samoin sitä puolustivat islamilaiset järjestöt, joilla tietystikään ei ollut mitään huomautettavaa Jumalan mainitsemista vastaan.

Rajalinja kulki todellisuudessa uskonnollisiin perinteisiin myönteisesti tai kielteisesti suhtautuvien välillä. Ja, kuten aikaisemmin luonnehdin, myös laaja-alaisen ajattelun ja ahdasmielisyyden välillä.

Mitä tarkoitetaan uskovaisuudella? Sitäkö, että uskoo vakaasti uskontonsa dogmijärjestelmään? Jos jokin kirkolliskokous vielä sattuisi muuttamaan kristillistä uskontunnustusta, aikaisempaan uskoneista tulisi välittömästi harhaoppisia, ja monet joutuisivat muuttamaan ajattelutapaansa ja uskoaan. Näin tapahtui yli 1500 vuotta sitten, mutta voitolle jäänyt luettelo perustuu tuon aikaisiin ajatustapoihin ja käsityksiin samalla tavoin kuin häviölle jääneetkin.

Tuskin olen väärässä kun ajattelen, että maailmassa on noin 2,1 miljardia erilaista kristinuskoa, jos otetaan huomioon kaikkien kristityiksi laskettujen henkilökohtaiset käsitykset ja mielikuvat. Itse olen luonnehtinut itseäni kulttuurisidonnaiseksi kristityksi, joka ei tukeudu kirjaimellisesti uskontunnustukseen, vaan pitää sitä abstraktina ja vertauskuvallisena historian kuluessa kehittyneenä esityksenä maailmasta ja ennen kaikkea ihmisestä psykologisena ja persoonallisena olentona.

Lähdetäänpä vaikka siitä uskontunnustuksesta.

Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan luojaan
Kirkon selityksessä sanotaan, että "Järkemme ei voi käsittää Jumalaa. Hänen olemuksensa syvyydet jäävät myös uskovalle salaisuudeksi". Tässähän se määritelmä on sellaisenaan, ja siitä seuraa, että kaikkinaiset luonnehdinnat ovat ei-järjellisiä ja siis harhaanjohtavia. Meillä on kuitenkin taipumus kokea  luonto ja maailmankaikkeus niin valtavana, että jokin ilmaisu siihenkin ihmettelyyn on tarpeen. Olkoon se siis vaikka 'Jumala', millä me emme kuitenkaan välttämättä esitä mitään luonnehdintoja esimerkiksi "persoonallisesta", kuten me sen itse ymmärtäisimme, tai "koordinaateista", vaikka kuinka ajattelisimme että kaiken pitää kumminkin sijaita jossain. Olemmehan kuitenkin maailmankaikkeuden lapsia, ja koostumme sen toiminnan tuloksena syntyneestä aineesta, joka noudattaa maailmankaikkeuden lakeja. Samat lait toimivat niin kvarkeissa, ihmisessä kuin galaksiryhmissäkin. - Tämä kohta uskontunnustuksesta on siis yllättävän helposti hyväksyttävissä, myös noine runollisine lisäluonnehdintoineen.

ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan
Kristus käytti itsestään mielellään ilmaisua "Ihmisen poika", ja ilmaisi tavallaan, että me kaikki olemme "Jumalan lapsia". Tämä ei oikeastaan ole mitenkään ristiriidassa edellisessä kohdassa sanotun kanssa. Tässä kohdassa olemme tulleet historiallisen perinnön alueelle, enkä näe mitään erityistä syytä loukkaantua historialle, vanhallekaan. Se on sellainen kuin on. Tästäkin siis selviämme mielenrauhaa menettämättä.

joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana...
Tämä jakso kertoo ydinkohdat siitä kertomuksesta, joka on uskonnolle keskeinen. Historiantutkijat voivat löytää täsmällisempää tietoa noista tapahtumista, ja koska kertomuksella ei ole lääketieteellisiä tarkoitusperiä ja ulottuvuuksia, voimme kaikessa rauhassa hyväksyä Marialle kunnianimeksi vaikka "Ikuinen neitsyt". Se on pelkkä sopimuskysymys.

...nousi kolmantena päivänä kuolleista, istuu Jumalan ... oikealla puolella...
Suuren kertomuksen loppuun on sijoitettu jälkikäteinen seremoniallinen huipennus, Paavalilta peräisin. "Oikealla" tarkoittaa seremoniallisesti eri asiaa kuin "vasemmalla", se on kristinuskoa paljon vanhempi perinne, eikä sen tarkoitus ole ottaa kantaa esimerkiksi tasa-arvokysymyksiin. Tässä on siis vain ikimuistoinen seremoniallisuus takana, eikä sillä oikeastaan ole mitään erityisiä uskonnollisia ulottuvuuksia. Antaa siis mennä.

ja Pyhään Henkeen
Tämä on mitä symbolisin ilmaisu asiasta joka ei millään suoralla tavalla ole konkreettinen tai fyysinen. Mistä ne tulevat, ihmiskunnan suuret oivallukset? Oivalluksen saanut yksilö ei voi sitä selkeästi selittää, joten on ihan käytännöllistä puhua sen sijaan Pyhästä Hengestä, tai ainakin Hengestä. Tämäkään kohta ei tuota isompia ongelmia.

pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden
jossa on iso joukko toisistaan eroavia yksilöitä, niin hyvässä kuin pahassakin. Samanmieliset löytävät aina toisensa, se on luonnollista. Pyhäksi koettujen asioiden parissa toimiva seurakunta on tietysti myös mielestään pyhä, ja mikä me olemme tätä moittimaan?

syntien anteeksi antamisen
Tämä on psykologisesti ja sielunhoidollisesti tärkeä asia, ja muun muassa vakuuttaa pahoja tehnyttä siitä, että hän voi pelastua pahanteosta jos vain itse todella niin haluaa.

ruumiin ylösnousemisen
Tätä ei todellisuudessa väitetä, vaan että maailman lopulla sielut saavat uuden ruumiin. Tämä on niitä kauniita tulevaisuuskuvia, joita olisi lapsellista ottaa tosiasiaväittäminä. Pelastaudumme taas symbolien ja kertomuksen sisäisen logiikan taakse.

ja iankaikkisen elämän.
Tätäkään ei tarvitse ottaa yksoikoisen konkreettisesti. Koska emme edes voi varmasti tietää kuoleman takana olevista asioista eikä niiden ajallisuudesta tai fysikaalisuudesta, tämä kohta jää näillä tiedoin hartaaksi toiveeksi. Minä en voi tästä mitään tietää, enkä siksi ota kantaa.

Yllättävä tulos! Uskontunnustuksessa ei ole kovinkaan monta kohtaa, jota ei tavalla tai toisella voisi niellä. Vain se kirjaimellinen, lapsenomaisen konkreettinen ymmärtäminen on... niin, lapsellista. Mutta kuten Paavali sanoi: "Kun olimme lapsia, ajattelimme lapsen tavoin". Tämäkin on siis ymmärrettävää.

Kun nyt panen vaakakuppiin tämän uskontunnustuksen hankalat tai arveluttavat yksityiskohdat, ja toiseen vaakakuppiin sen vuosituhantisen suurenmoisen arkkitehtuurin, musiikin, taiteen ja kirjallisuuden, ja niiden päälle vielä yleisinhimillisen ja hyvin säilyneen eettisen ajattelun (osittain suoraan Kristuksen sanoista lähteneen), ei ole epäilystäkään siitä kumpi puoli on painavampi. Tätä tarkoitin kun kuvasin itseäni kulttuurisidonnaiseksi kristityksi.

Tiedän, että moni kirjaimellisesti ajatteleva hyvinkin pillastuu tästä jutusta. Mutta sille he eivät voine mitään. Toivottavasti joku sentään ymmärtää edes suunnilleen mitä tarkoitin.