Syksy saa, minä en

Eilen illalla kuulosti aivan kesäiseltä. Käväisi nimittäin ukkonen jossain Vanajanselän tienoilla. Olisihan se pitänyt automaattisesti tietää, että kylmä ilma siellä painui lämpimän alle ja heitti samalla kesän viimeisetkin jäänteet hämärtyvien muistojen joukkoon. Tänä aamuna sen sitten tajusi oikein kouriintuntuvasti, kun kädet kylmässä autonratissa ryhtyi muistelemaan missä viimeksi olisi nähnyt jonkinlaiset käsineet.

AAAAAAA, kesän lapsi mä oon... Miten helposti minä, vanha lihava äijänretale, totuinkaan 30 asteen lämpöön, kuinka mukavaa oli öisin makuuhuoneessa, kun sen lämpö yli kuukauden verran pysytteli noin 29 asteessa! Kuinka suloista oli jälleen kerran seurata kasvikunnan elämää, joka jo poikavuosina tuotti isoja muistoja ja elämyksiä! Kuinka hienoja olivatkaan pilvimuodostelmat taas kerran, ja kuinka jännittävää oli seurata ukkosten reittejå, varsinkin kun ne pääosin noudattivat kokomusperäistä teoriaani, ja viis välittivät asiantuntijoiden ylimielisistä lausunnoista.

Siinä määrin, AAAAAAA, kesän lapsi mä oon, että vuodenajoista suurenmoisin onkin kevät, joka merkitsee että kesä on vielä kokonaisuudessaan edessä. Kesäkuun 1. päivä on jo pienen, mutta alati kasvavan murheen paikka, kun siitä yhä nopeammin vilahtavasta kesästä on jo kulunut kokonainen päivä.

Joskus nuorempana syksyinen pimeys ei vaivannut niin paljon kuin nyt. Elämää oli edessä vaikka kuinka paljon, ja minä vetäydyin turvaan työlampun lämpimään valokeilaan. Epäystävällinen muu maailma oli missä oli, mutta minä lohduttauduin sillä mitä päässä milloinkin kupli. Nyt on toisin. Takaraivossa nakuttaa hiljainen mutta sitkeä memento: saanko vielä edes yhden kesän surtavakseni?

Otsikko on lainaus Johnny Walkerin eli Pekka Haukisen pakinasta. Hänen iskelmäsitaattinsa olen tässä blogissa julkaissut jo monesti, mutta menköön tärkeän sisältönsä vuoksi vielä:

On kesä mennyt,

tunne lämpöä en nyt,

syksy saa

- minä en.

Kun Pekka kuoli ennenaikaisesti onnettomuudessa, muuan hurskas lehti äityi kiittämään Jumalaa, kun tämä näin nopeasti rankaisi jumalatonta rienaajaa. Ja rienasihan Johnny, antoi Jeesuksen kerran heittää nopilla 13, ja kertoi liikuttavan tarinan pienestä ujosta pirusta ja lihavasta papista onkirannalla. Piruparalla ei nykinyt kertaakaan, mutta pappi veteli ylös kyrmyniskaisen sielun toisensa jälkeen. Piruparka papilta syytä kyselemään. Lopulta tämä kohotti kaapunsa helmaa, ja neuvoi: "Lue poika sinäkin papiksi!"

Aina ja määritelmänomaisesti oikeassa olevien rienaaminen on suurta tyydytystä luovaa puuhaa. Muutahan heille ei voi tehdäkään, ja rangaistuskin tulee aikanaan kuten Johnnylle. Rajantakaisella ukolla on atomipommeja, ja sen vuoksi hän katsoo olevansa oikeutettu päättämään pienempien naapureittensa asioista. Mitäpä tässä muuhun pystyy kuin rienaamaan - sota se joka tapauksessa tulee. Olkoon naapurin korskean äijän nimi sitten vaikka Putler tai Sauron, tai vaikkapa Suuri Saatana - vaikkä siitä hellittelynimestä onkin perinteisesti menossa iso kilpailu!

Mutta minulle tuli aamulla facebookia vilkaistessani toinenkin rienaamisen kohde. Siellä nimittäin eräs kyseli, miten se kansanlaulu jatkuu jossa sanotaan: "Jos sais kerran reissullansa". Siitä tuli mieleen, miten kamalan synnin muinoin tein opettajana, kun annoin tyttöjen jatkaa, että "nättiä poikaa halata", ja panin pojat laulamaan dramaattisesti ilmehtien että "Sinun takiasi nätti tyttö olen minä lähtenyt reissaamaan". Tämähän oli selvää heteropatriarkaatin propagandaa. Onhan nyttemmin herätty kauhistuneena huomaamaan, että aapisissa esiintyy "normiperhe" isä, äiti, poika ja tyttö! Tietysti pitäisi niiden paikalla olla sukupuoli-, lukumäärä- ja rotuneutraali yksinhuoltaja- tai sateenkaariperhe! Rotujahan ei tietysti missään tapauksessa ole olemassa, ja sukupuolikin on pelkkä yhteiskunnallinen konstruktio, mutta tehän toki ymmärrätte ettei aapisperheessä saa olla ainoastaan valkoisia jäseniä...

No, nyt tämä ankean syksyn aiheuttama masennus vähän helpotti, kun pääsi edes hiukan sättimään täältä näppäinten ja ruudun takaa!