Wienin parlamenttitalo on varsin kaunis

Kun 1800-luvun parlamentti- ynnä muista julkisista rakennuksista nyt tuli puhe, otan esimerkiksi Wienin parlamenttitalon. Sen suunnitteli tanskalaissyntyinen Theophil (von) Hansen (1813-91), joka toimi pääasiassa juuri Wienissä, sekä - yllätys yllätys - myös Ateenassa. Wienin parlamenttitalo on itse asiassa varsin massiivinen rakennus, mutta Hansen on saanut vaihtelua aikaan mm. korostamalla julkisivun keskellä olevaa lähinnä roomalaistyylistä temppeli-sisäänkäyntiä composita-järjestelmän mukaisine kolossaalipylväineen. Myös pääjulkisivun päätyrisaliitit (eivät näy kuvissa) profiloituvat selvästi ja muodostavat fasadille kehykset.

Wienin parlamenttitalo rakennettiin vuosina 1874-83, mutta jo paljon aikaisemmin Hansen oli soveltanut samantapaista mutta vielä paljon vapaampaa muotoiluperiaatetta Ateenan Akatemian rakennuskompleksissa (vuodesta 1856 alkaen). Vanhan periaatteen mukaisesti pylväitten ja pilarien järjestelmä on nyt joonialainen, joka on yhdistetty hengenviljelyyn, kuten myös Helsingin yliopistossa. Tämä Ateenan Akatemiakompleksi on vielä Wienin rakennustakin kauniimpi mestariteos: 

Ja kun Hansenista on puhe, ei sovi unohtaa Wienin Musikvereinin kuuluisaa taloa (1864-70) loistavine saleineen - salihan on tuttu kaikille niille jotka ovat seuranneet uudenvuodenkonserttia viimeisten vuosikymmenten aikana. Minulla on siitä unohtumattomia muistoja, kun nuorena miehenä lähes asuin tuossa rakennuksessa, ja kuuntelin filharmonikkoja niin harjoituksissa kuin konserteissakin. Tässä on kuva sekä julkisivusta että salista:

Kertaustyylit ja historismi on pitkään ollut modernistien halveksima arkkitehtuurin tyylilaji, mutta nämäkin Hansenin työt osoittavat kyllä kaunopuheisesti miten kauneus ei ole tyylistä kiinni, vaan siitä miten sen puitteissa toimitaan.

Miksi Ateenan parlamenttitalo on niin ruma?

Ateenan parlamenttitaloa alettiin rakentaa vain neljä vuotta sen jälkeen kun Helsingin Yliopiston päärakennus valmistui 1832. Jatkuvasti uutiskuvissa näkyvän kreikkalaisrakennuksen suunnitteli saksalainen arkkitehti kuten Helsinginkin rakennuksen. Mutta miksi ihmeessä tuo klassisen arkkitehtuurin eräässä pääkaupungissa oleva parlamenttitalo on niin tavattoman ruma ja kalsea, varsinkin verrattuna C.L.Engelin yliopistotaloon?

Ateenan arkkitehti käyttää toki kerroksissa klassista pylväsjärjestelmien kaavaa. Alakerrassa pylväänpäät ovat doorilaisia, seuraavassa kerroksessa pilasterit ovat joonialaisia, ja ylimmässä korinttilaisia. Mutta jokin tuossa sommitelmassa mättää ylen pahasti. On kuin tuo keskellä oleva koristeosa olisi vain lätkäisty kolhon kasarmin tai teollisuusrakennuksen päälle. Ikkunat ovat joka kerroksessa saman kokoiset, eikä niiden raamituskaan suuresti eroa toisistaan eri kerroksissa.

Ensimmäinen ajatus on että tuo keskirisaliitti on liian kapea, neljän ikkunan levyinen. Jos talo olisi kolmen ikkunan verran kapeampi molemmista päistään, siihen muodostuisi yksinkertainen 3/3-rakenne. Mutta nyt molemmissa päissä on kolmen ikkunan lisäys, ilman pienimpiäkään merkkejä julkisivun jäsentelystä. Eli jos keskirisaliittia levennettäisiin ikkunan verran kumpaankin suuntaan, syntyisi taas tasajako 6 - 6 - 6.

Katsotaanpa Helsingin yliopistotaloa. Sen julkisivu on jäsennetty monin tavoin. Pilasterit jäsentävät ulkonevia päätyrisaliitteja, ja vaikka rakennuksessa on aivan samanlainen ikkunarivitys kuin Ateenassa, kokonaisuus pysyy ehjänä. Sen sijaan Ateenassa rakennuksen laidat jäävät vaille tukea, ja tuntuvat vähän jopa huterilta. Vähän sama vaikutelma kuin joissakin maalauksissa jotka valuvat reunojensa yli. Helsingin talon fasadin jäntevyyttä korostaa vielä selvästi profiloitu alin eli rustiikkikerroa, sekä kahden kerroksen korkuinen kolossaalipylväikkö sen yllä. Laitojen pilasterit toistavat tämän rakenteen raamin tavoin. Sen sijaan Ateenassa pylväät ovat vain alimmassa kerroksessa, eikä niiden voima riitä kertautumaan ylempänä. Sitäpaitsi alin kerros tuntuu kohtuuttoman korkealta muihin verrattuna, kun ikkunat kuitenkin ovat ylimmän kerroksen kaltaisia.



Ateenan rakennuksen rumuutta lisää vielä sen edessä oleva kolho sankarihauta, jonka rakenteet peittävät talon sokkelin ja portaat. Ja näyttävät betonisilta, vaikka marmoria lienevätkin.

Luulen, että harpin avulla rakennuksista selviäisi vielä lisää sommitteluun vaikuttavia tekijöitä, kuten kolmioita, yhteneviä kulmia ynnä muuta sellaista. Mutta jääköön se toiseen kertaan.

Pompejin viimeiset päivät?

Pompejin viimeiset päivät, R.Raffe, Die Gartenlaube 1869. Tässä kuvassa kaukonäköinen taiteilija esittää roomalaisseurueen Putin, Niinistö ja Tuomioja souturetkellä uhkaavasti jylisevän tulivuoren lähistöllä. "Ei mitään erityistä syytä huoleen", he sanovat. "Parempi on katsoa yhteiseen hyvään tulevaisuuteen", he lisäävät.

Kuka muni maailman alkumunan?

Kuten lähes kaikki maailman kansat (juutalaisia lukuunottamatta) tietävät, maailma on syntynyt munasta, kuten sen synnyn jälkeen melkein kaikki elämäkin. Ja kyllähän sen kapitalistisetkin tiedemiehet ovat tunnustaneet, että Big Bang syntyi kun Kosminen muna äkkiä poksahti rikki.

Tiedemiehet eivät tosin osaa sanoa kuka sen munan poksautti hajalle. Me suomalaiset sen tiedämme: Ilman impi oli ilman ja veden ansiosta tullut raskaaksi, ja kärsi kärsimistään satoja vuosia, koska kukaan ei ollut kertomassa hänelle miten tulisi synnyttää. Tuli sitten jossain vaiheessa sotka, joka luonnollisista syistä ei löytänyt muuta pesän sijaa kuin Ilmattaren vedestä pilkistävän polven. Eihän tuskissaan vääntelehtivä Ilman impi, kave Luonnotar korea, pysynyt paikoillaan, ja niin munat vierivät veteen ja särkyivät, tunnetuin seurauksin.

Ilmatar itse kun ei osannut, hänen sisällään jo ikivanhaksi elänyt ensimmäinen jumal-ihminen Väinämöinen päätti itse käynnistää synnytyksen, työnsi ensin sormen ulos ja vääntäytyi sitten lopulta perässä kaikkine varusteineen. Maailman ensimmäinen vesisynnytys oli tapahtunut. 

Mutta mitäpä me nyt siitä alkaneesta maailmanhistoriasta sen enempää, kun olennainen kysymys on auki. Mistä se muna tuli? Kosmologit ovat hädissään arvelleet että edellinen maailmankaikkeus olisi jostain syystä kutistunut kokoon äärimmäisen pieneksi kosmiseksi munaksi, No, mutta tuohan ei selitä mitään! Mistä se edellinen maailmankaikkeus sitten oli syntynyt? Kosmisesta munasta varmaan sekin. 

Suomalaisethan tuon tiesivät jo muinoin, sotkahan sen munan tuli munimaan, kuten äsken jo mainittiinkin. No mutta mistäs se sotka sitten tuli, kysynevät nyt tyhmät inttäjät. Hyvänen aika, ainahan noita sorsalintuja on lennellyt vetten yllä! Turha tulla kyselemään itsestäänselvyyksiä!

Varmemmaksi vakuudeksi munansärkijän viehättävästä ulkonäöstä liitän tähän R.W.Ekmanin vuonna 1860 maalaaman havainnekuvan Ilmattaresta, ilmeisesti vielä siinä elämänsä vaiheessa jolloin hän niin suuresti kärsi impeydestään. Ja mikäli joku haluaa lisäselvityksiä asiasta, lukekoon Kalevalan ensimmäisen runon. Se on netissä sekin.

 

Viikingit tulevat!

Syyskuussa analysoin tässä blogissa Jussi Kuulialan kuvaa Sääksmäen Rapolan Niittysaaresta. Yritin selvittää itselleni, miten kauniiksi koetun maiseman olemuksessa voi piillä aivan muitakin tekijöitä kuin esteettisiä. Päädyin ajattelemaan turvallisuutta, turvallisuutta säiltä ja turvallisuutta ihmisiltä, varsinkin oudoilta ja uhkaavilta mahdollisilta vihollisilta tai ryöstöretkeilijöiltä.

Hämeen keskeisen pitäjän Sääksmäen on täytynyt olla myös vesitse käydyn kaupan kannalta tärkeää seutua, ja melkoisen varmasti kauemmaksikin yläjuoksua kohti kulkevien kauppareittien varrella. Saattaa olla, että siellä eteläisellä yläjuoksulla oli tärkeämpiäkin kauppapaikkoja, kuten Retulansaari tai Vanaja nykyisen Hämeenlinnan alueella - tai vaikkapa Kernaalanjärven ja Hakoisten linnavuoren tienoot. Sääksmäki (nykyinen Valkeakosken kaupunki) oli kuitenkin myös vesireittien solmukohta, josta päästiin pohjoiseen ja itään, aina Hauholle ja jopa Päijänteelle asti. Viikinkiaikana, ehkäpä 1000-luvulla Rapolan linnan oli jo täytynyt olla jollakin lailla varustettu, ja sen yhteyksien niin etelään Hämeen linnavuoriketjuun, kuin luoteeseenkin Lempäälän, Vesilahden ja jopa Nokian suuntaan on ehkä myös voinut olettaa toimineen.

Tuhatluvun puolivälissä viikingit tekivät retken Satakuntaan ja Hämeeseen, ja ryöstettyään Nokian etenivät mahdollisesti kahtena kiilana, toinen Vanajavettä myöten, toinen Pälkäneen ja Hauhon suuntaan. Tämä on sikäli toki epävarmaa, että varsinainen lähdetieto rajoittuu Brusin veljellensä Egilille pystyttämään muistokiveen, tämä kun kaatui Tafstalontissa eli Hämeessä.

Ruotsalaiset tekivät sittemmin useitakin ledung-retkiä Hämeeseen, tunnetuimpana Birger jaarlin retki 1200-luvun alkupuolella. Mutta myös kaakosta tekivät novgorodilaiset, ja idästä karjalaiset ryöstöretkiään. Ajat olivat levottomia tuolloin, historian ja esihistorian välisellä hämärällä ajalla.

Niinpä lisäsin Jussin kuvaan viikingit eli ruotsalaiset. Rapolalainen erakkoluontoinen kalamies Äijönpoika tarkkailee tilannetta pensaan takana. Veneensä hän on vetänyt kauemmas rannasta ja naamioinut sen oksilla tai lehdillä. Toivottavasti muukalaiset tulevat rauhassa, kaupankäynti mielessä. Liian vähän heitä olisi linnan varusväkeä vastaan. Mutta tuuli on heikko, ja saarten takaa saattaa veneitä tulla lisää... Piiloutuminen on parasta, kävi miten kävi.

Je suis Charlie

Tässä on siis kulttuurillisesti, etnisesti, uskonnollisesti ja poliittisesti korrekti, sekä myöskin vastuuntuntoinen pilakuva. Se sopii Pariisin tapahtumien kommentointiin ehkä paremmin kuin klassiset Muhammed-pilakuvat, mutta on itse asiassa paljon jyrkempi kuin ne. Juuri tähän pyrkivät sekä radikaalit terroristit, että myös monet sellaiset ihmiset jotka päällisin puolin korostavat edustavansa suvaitsevaisuutta ja avarakatseisuutta. Molemmat käyttävät aseenaan pelkoa, toiset hengenmenetyksen pelkoa, toiset sosiaalisen ja poliittisen hyljeksynnän pelkoa.

Pariisin terroritekoon on tietysti etsitty uutterasti syitä, ja löydetty niin USA, "äärioikeisto", muslimien kokema rasismi, kuin yleinen kulttuurien välinen eriarvoisuus. On varotettu analyyseistä joissa saattaa piillä rasismia, fasismia, tai kulttuuris-uskonnollista kritiikkiä, koska sellainen saattaa loukata Euroopan ja koko maailman muslimiväestöä. Tällä perusteella suurin osa analyyseistä ja kritiikistä voidaankin sivuuttaa loukkaavana.

Mutta tässä yleisesti hyväksytyssä ajatusmallissa piilee itsessään räikeä epäsymmetria ja epätasa-arvoisuus. Yhtä etnis-uskonnollista ryhmää ei sovi arvostella eikä loukata, mutta länsimaissa enemmistönä olevia ryhmiä kyllä. Muslimien arvosteleminen voi johtaa hengenmenoon, mutta kristittyjen pilkkaaminen kaikin mahdollisin tavoin on suorastaan edistyksellistä. Sitäpaitsi se on turvallista, sillä länsimaissa on omaksuttu toisenlaisia arvoja. Ei siis sovi sanoa, että länteen on siirtolaisuuden vuoksi rantautunut myös lähtömaiden kulttuurin ja uskontokäytäntöjen iljettävimpiä piirteitä. Kaikkia kulttuureja ja uskontoja kun pitää "ymmärtää". Tämä tarkoittaa sitä, että lähtökohtaisesti pidetään länteen muuttaneita vähemmän vastuullisina teoistaan ja tavoistaan kuin länsimaalaisia. Itse asiassa tämä on etnistä erottelua ja rasismia pahimmillaan.

Me emme saa siis vaatia muslimiväestöltä sopeutumista länsimaisiin arvoihin, mutta saamme vaatia länsimaalaisten sopeutumista muslimien tapoihin. Tämä on, paitsi ylemmyydentuntoista, myös petollista ja pelokasta tuudittautumista kuvitelmaan jossa leijonat ja lampaat viihtyvät kedolla rauhanomaisesti rinnakkain. Muslimien piiristä tavan takaa esitetyt uhkaukset ja vaatimukset korvata länsimainen lainkäyttö itämaisella kuitataan milloin milläkin tekosyyllä irrelevantteina. Terroriteot ovat aina "yksittäistapauksia".

Tässä asenneilmapiirissä minun tulee yhä enemmän sääli meidän omia tataarien jälkeläisiä, jotka ovat perinteisesti integroituneet täydellisesti suomalaiseen yhteiskuntaan. Pelkästään jo heidän suojelemisekseen meidän pitää voida vaatia muista kulttuureista tulleita samanlaiseen sopeutumiseen. Mehän tiedämme että se on mahdollista uskonnosta riippumatta. Mutta siinä on samalla kysymys tulokkaitten omasta vilpittömästä halusta integroitua siihen yhteiskuntaan joka on ottanut heidät ystävällisesti vastaan, ja joka on tarjonnut heille toisenlaisen suojan kuin heidän oma kulttuurinsa on kyennyt.

Meidän on voitava arvostella myös muita kulttuureita ja uskontoja omista lähtökohdistamme käsin. Muuten olemme kuin tuo yllä oleva tyhjä pilakuva. Ja se täyttyy muulla, jos itse emme osaa sitä täyttää. 

Kolme maagia itäisiltä mailta

"Τοῦ δὲ Ἰησοῦ γεννηθέντος ἐν Βηθλέεμ τῆς Ἰουδαίας ἐν ἡμέραις Ἡρῴδου τοῦ βασιλέως, ἰδοὺ μάγοι ἀπὸ ἀνατολῶν παρεγένοντο εἰς Ἱεροσόλυμα λέγοντες• Ποῦ ἐστιν ὁ τεχθεὶς βασιλεὺς τῶν Ἰουδαίων;", eli että kun Jeesus oli syntynyt Juuttaan maan Bethlehemissä, Herodeen ollessa kuninkaana, saapui joitakin tietäjiä eli maageja itäisiltä mailta Jerusalemiin, ja kyselivät: "Missä on vastasyntynyt juutalaisten kuningas?"

He saivat monen laisia vastauksia, ja etsivät, etsivät etsimästä päästyäänkin. Moniin ihmeellisiin maihin ja luonnonolosuhteisiin he joutuivatkin. Viimeisin havainto heistä on täältä Hämeestä, äskettäisen lumipyryn jälkeen, ja siitä on havainnekuva yllä.

Laadin heidän kunniakseen kaksi haikua:

Itämaan maagit

matkalla jossain Pohjan

perillä varmaan.

Yhä etsivät

uutterasti, missä on

uusi kuningas.

Ja sitten selitys kuvan yksityiskohdista:

I tre Re Magi: Sant'Apollinare Nuovo a Ravenna (Balthassar, Melchior, Gaspar), 526

Lumikengät: Olaus Magnus: Historia de gentibus septentrionalibus, 1544

Talvimaisema: Jorma Ahola