Ihminen 1.2., turvapäivitys

Olin niinsanotusti omissa ruoissa joulun ja uudenvuoden viikot. Mitäs yksinäinen eläjä itselleen, parhaalle kaverilleen muuta tekisi kuin sitä parasta ja tykättävintä. Juhlaan lohta, katkarapuja ja simpukoita, arkeen hernesoppaa nakeilla tai siskoilla.
Ja sitten tuli Tour de ski, ja sitä tuijottaessa meni pakkaus toisensa jälkeen silakkapihvejä. Ensin niitä lämmitin, mutta sitten huomasin että kylmänä ne vasta makoisia olivat.
Käväisipä pieni huvittuminenkin mielessä. Tässä minä nyt, muinoinen tirisevien häränpihvien ja kermakakkujen rakastaja, syön silakkaa niinkuin Harri Holkerikin joskus suositteli! Sopiipas nyt  moisella kehuskella tänä ankeana aikana, jolloin syöminen on ensi sijassa moraalikysymys eikä näläntorjuntaa! Tosiasiassa en kyllä moraalivajeeseeni kalaa syönyt, vaan räikeän eläimellisen piittaamattomasti raakoja himojani vain tyydyttelin.
Ja niinpä sitten kaikesta tästä seurasi tyly rangaistus, mikä tällaiselle syntisäkille onkin aivan oikein. Ankara kihti iski jalkaterään, ja seurauksena oli viiden päivän tuskallinen liikuntakyvyttömyys. Vuoteesta nouseminen vaati kymmenien minuuttien hurjan ponnistelun mielikuvaharjoitteineen, ja matka viereiseen mietiskelyeriöön kesti sekin määrättömän kauan. Panadolista ei ollut apua, ja tulehduskipulääkkeille olen pahasti allerginen. Lopulta sain kortisonipillereitä, joiden vaikutus tuntuu kovin vähäiseltä. Mutta pahinta oli nukkuminen, pari tuntia yössä ja pari päivällä. Minut oli kerta kaikkiaan muserrettu.
Nyt olen jo kyennyt autoon istumaan ja kauppaan linkkaamaan, ja siinäpä sitten syntyi koko joukko uusia pulmia. Jäihän sitä paljon syötävää jäljelle sittenkin, ja synkän huvittuneena olen kiusannut vähänkin järkytysalttiiksi arvelemiani henkilöitä kaikella sallitulla: rasvat, sokerit, maito- ja viljatuotteet, ja kahvi, oikein paljon kahvia! Nytpä sitten ryhdynkin valmistamaan itselleni spaghettiannoksia mitä ihmeellisin kastikkein!
Mutta tarkempi perehtyminen puolivalmisteihin ja valmissörsseleihin tuotti harmillisen yllätyksen. Harvassapa niistä ei ollut tuota nykyajan suurinta kirousta, nimittäin soijaa! Amazonin hiilinielut tuhoutuvat sen viljelyn vuoksi, ja minä yritän silmieni jäänteillä tihrustella pakkausten mikroskooppisia tekstejä. Ystävällinen kauppias huokasi purkki purkin jälkeen: "On... ja on... ja on tässäkin..."
Nyt on sitten kehiteltävä ne pastakastikkeetkin alusta pitäen itse... Kaipa sekin onnistuu, onnistuihan minulta se muinainen munuaispatakin niin hienosti! Siitä tulikin kuuluisa, kehuinhan sen reseptiä kaikille jotka eivät ehtineet juosta pakoon.

Sääksmäessä vai Sääksmäellä?

Syystä tai toisesta en onnistu lähettämään kommentteja edes omalle blogisivulleni, joten joudun reagoimaan saamaani arvosteluun näin, uuden tekstin avulla. Kävi nimittäin niin, että Betelgeuze-jutussani mainitsin Sääksmäen, ja käytin taivutusmuotoa Sääksmäessä. Tämä aiheuttaa silloin tällöin väittelyä niin Sääksmäen kuin sen kivikylän Valkeakoskenkin väen kesken.

Niinpä nimimerkki "Mies maumau-kylästä" kirjoitti näin: "Ei maailmankaikkeuden keskipiste ole sääksmäessä, ei tietenkään. Vaan sääksmäellä. Eikä rapola ole tai Kuningas de Rapolum asunut sääksmäessä vaan sääksmäellä. Onko keskipiste muuten huittulassa, ritvalassa vai kirkonkylällä. Itse veikkaan rironmäkeä. Jopa myllykyläläiset tämän oikean sijamuodon tietävät, maumau-kylää myöten".

Kivikaupungin maumau-kylässä näytään kyllä tiedettävän miten yleinen kielenkäyttö tänään sujuu. Mutta tosiasiat ovat kyllä sitä vastaan. Vanha taivutusmuoto oli yksiselitteisesti Sääksmäessä, ja kirjallisuudessa se oli kutakuinkin yksinomainen vielä ennen sotia. Professori Martti Rapola, paikallinen tiedemies selitti asiaa monesti - hän jos kukaan tunsi paikallisen kielenkäytön! Sen erikoisuuksiin kuuluu esimerkiksi Rauttu > Rauttun(selkä), alunperin monikkomuotoinen Koskissa, sekä asukkaita kuvaavat koskilainen ja sääksmäkiläinen.

Paikallinen historia ja myös poliittiset intohimot ovat vieläkin vaivaamassa osaa nykykaupungin asukkaista, ja pelkkä asetelta Sääksmäki-Valkeakoski synnyttää monissa isoja tunteita. Onneksi ne ovat kuitenkin vähitellen jäämässä muistoihin, niin että nykyään matka kivikylästä Sääksmäen kirkolle ja Voipaalaan alkaa yllättäen olla saman pituinen kuin toisin päin. 

Itselläni on sekä isän että äidin puolelta juuria Sääksmäessä 1800-luvulta, ja osin senkin vuoksi ylläpidän myös kielenkäytössä vanhoja perinteitä. Maumau-kylässä siellä kivikylän laidoilla saa toki puhua niinkuin nykykorva ja uudempi tottumus sanelee.

Selvittääkseni tarkemmin näitä mainittuja kielenkäytön nyansseja julkaisen uudelleen jutun vuoden 2013 elokuulta. 

Mäessä vai mäellä? Kielellistä hienosäätöä.

Auta miestä mäessä, älä mäen alla!
Auta miestä mäellä, älä mäen alla!

Missä mies on, kun häntä pitäisi auttaa? Jälkimmäisessä lauseessa hän on mäellä, luultavasti sen päällä, ja siellä häntä voisi auttaa esimerkiksi antamalla kiikarin. Ensimmäisessä lauseessa mies on jollakin kohtaa mäkeä, ja luultavimmin sen rinteessä. Siellä hänen omat, hevosen tai liikennelaitteen voimat eivät riitä, ja häntä on syytä käydä auttamaan.

Huomaatte eron. Mäellä kun ollaan, ollaan lähinnä sen päällä. Mäessä taas on epämääräisempi, ollaan jossakin mäen alueella, sen juurella, rinteessä tai päällä. Mäkihyppääjät ovat mäessä, sillä he liikkuvat sen rinteillä. Maisemamaalari on mäellä yleensä vain sen korkeimmalla huipulla, josta näköalat ovat parhaat. Mäeltä näkee seitsemän kirkon tornit, tai sen laella kasvaa puu, jonka oksalla ylimmällä istuva kerttunen näkee jonkinmoisen osan Hämeen sinisistä järvistä.

Samalla tavalla noustaan myös harjulle, jossa polku kulkee myös sen ylimpiä huippuja hyväillen. Voisimme kuvitella ammatti-ihmisen, esimerkiksi metsästäjän, puunkaatajan tai sienestäjän, joka työskentelee jossain harjun alueella tai tienoilla, menneen harjuun eli olevan harjussa. Tämä muoto on nykyään harvinainen, mutta sellaista esiintyy vanhemmassa kirjallisuudessa, kun kielitaju vielä oli alkuperäisempi ja luonnollisempi kuin nyt, yleiskielen ja sääntelyn jäykistäminä aikoina.

Vesi kantaa toisenlaisia mielikuvia. Jos ollaan Längelmävedessä, ollaan ilmeisesti tuon nimisen järven veteen ainakin osaksi uponneena. Mäessä tai harjussa olemisesta ei synny mielikuvaa että oltaisiin hiekkaan uponneina. Saari tai poiju voi sijaita Längelmävedessä, mutta näkötorni on mäellä.

Entäpä järven lahdet sitten? Järven selällä käy vielä tuuli, mutta lahdissa on jo tyyntä. Lahdella soljuu joutsenpari tai vene, lahdessa kasvaa lumpeita. Merkillistä, että sisäinen paikallissija onkin useimmissa tapauksissa yleisempi paikan ilmaisija. Tämä selittää, miksi vanhemmiten sanottiin Mäntyharjussa, Vesilahdessa tai Sääksmäessä. Oltiin ikäänkuin yleisesti harjun tai mäen tienoilla, ja sitä myöten myös siitä nimensä saaneella paikkakunnalla, jossain, lähempänä tai kauempana.

Jos olemme Mäntyharjulla, olemme mielikuvissamme sennimisen harjun päällä. Jos sanomme Sääksmäellä, olemme mielikuvissamme esimerkiksi Rapolan harjun päällä — siellähän se vanhojen tarinoiden sääksen pesäpuu sijaitsi, korkealla, lähellä lakea tai peräti laella.

Kellä on (kieli)korva, se kuulkoon! Ja kirjoittakoon tekstinsä tarkasti, ettei ymmärtämistä pääse sotkemaan mikään asiaan kuulumaton vieras mielikuva! Aleksis Kiven tai Juhani Ahon suomenkieli saattaa jostakusta tuntua vanhahtavalta, mutta heillä oli kumminkin jäljellä vielä alkuperäisen kielikorvan tuomaa tarkkuutta. Ja hohtoa, sanallista loistoa! Se on monilta ammattikirjoittajiltakin päässyt tyystin katoamaan.

Kuka antoi luvan kirjahyllyille?

Olohuonettani 1986. Kuva B. Rydman(?)

Kotiliesi kertoi, että nyt kirjahylly palaa koteihin ja olohuoneisiin. Monet olivat äskettäin kantaneet kirjansa ja hyllynsä ties mihin turhina ja pölyä keräävinä, koska joku japanilainen nainen oli niin käskenyt. En nyt lähde peräämään tämän naisen valtuuksia käskyttelyynsä, mutta hän oli ilmeisesti saanut monet häpeämään kotinsa sisustusta ja sen sisältämiä aivan turhia tavaroita, kuten kirjoja.

Mutta ei hätää! Nyt on muuan stylisti rakentanut kotiinsa hassunmuotoisen hyllykön, jonne sijoitti kirjoja sikin sokin, milloin mitenkin päin kasoihin, ja väleihin kauniita pikkuesineitä. Hänellä on jopa lempikirja, jonka hän kätevästi tavoitti tikkailla seisten katonrajasta. Nyt on siis tullut lupa tyylitellä asuntoaan myös kirjoilla. Oletan, että moni nyt miettii, mistä saisi niitä kirjoja elävöittämään kotinsa designiä.

Kovin paljon apua ei saa kiiltävistä sisustuslehdistä. Niissä ei yleensä kirjoja näy, mitä nyt joku kalliin näköinen koristekirja on muka sattumalta jäänyt lasipöydälle kertomaan sisustajan henkisistä harrastuksista.

Ei kirjojen hankkiminenkaan täysin riidatonta ole. Minulla oli 70-luvun puolivälissä pysyvä tilaus neuvostoliittolaista kirjallisuutta myyvässä Kansankulttuurin kirjakaupassa. Se koski suomensukuisilla kielillä julkaistua kirjallisuutta, enkä muuten ollut ainoa. Meitä oli myyjän mukaan peräti kaksi: Rydman Kari ja Yliopisto Turun! Ja nyt minulla on yhä marinkielisiä aapisia ja karjalankielen sanakirjoja, muiden saamieni teosten joukossa.

Mutta toimiani Kansankulttuurin kaupassa seuraili eräs puolituttu taistolainen yhä kasvavan pöyristyksen vallassa. Lopulta hän järjesti kohtauksen, ja huusi että kirjojen ostaminen ja omistaminen on porvarilliskapitalistista hapatusta. Jos tarvitsee kirjan, sitä varten on kirjasto!

Minulla on nykyisin kirjahyllyt viidessä huoneessa. Itse asiassa jäljellä ei ole puoltakaan metriä tilaa uuden sijoittamiseen. Tilanpuute on akuutti. Joskus kirjoja on väliaikaisesti (?) sijoitettu pöytienkin alle. Joku joskus, silloin kun vielä päästin ulkopuolisia vähemmän stailattuun kotiini, kysyi olenko lukenut kaikki nuo tuhannet kirjat. Totta helvetissä, useastikin, ja tarvitsen niitä jatkuvasti, joten niillä on oltava jotenkin löydettävissä oleva paikka näissä hyllystöissä.

Olen melkoisen vakuuttunut siitä, ettei monikaan trendejä haisteleva kodinsisustaja varsinaisesti tarvitse kirjoja. Mitä vähemmän lukee, sen enemmän jää mielessä tyhjää tilaa kaikenlaiselle epävarmuudelle. Olenko jämähtänyt väärälle vuosikymmenelle? Mitä ihmisetkin sanovat, jos peukaloni ei tiiviisti ole ajan sykkivällä pulssilla? Mistä se pulssi löytyy, kun sisustusgurutkin jatkuvasti näyttävät olevan erimielisiä keskenään? Kaiken aikaa vaanii perushäpeän uhka.

Sille on kuitenkin vastalääke. Lukekaa ihmiset kirjoja, satoja kirjoja, tuhansia kirjoja! Silloin tiedätte miten monenlaisia ajatuksia maailmassa sinkoilee, riitelee keskenään, kommentoi toisiaan. Silloin kaikkien seinien päällä seisovat kirjahyllyt ovat täynnä ystäviänne, kutsuvat luokseen, houkuttelevat palaamaan vanhoihin ajatuksiin, tai ehdottelevat uusia.

Mutta älkää ihmeessä uskoko sisustuskonsultteja. Heillä on aina oma lompakko kourassa ja oma lehmä ojassa. Heillä ei ole valtuuksia kieltää eikä sallia. Vain teillä itsellänne on. Ja kun kirjoja on tarpeeksi paljon, ne ikäänkuin itsestään järjestävät kotinne juuri sille mukavuuden asteelle joka teille on mieluisinta.