10.2.2011, viisitoista vuotta sitten tunsin olevani vanha, peräti 75 vuotias, ja kirjoitin tämän jutun. Minulla ei ole siihen mitään lisättävää. Julkaisen sen nyt uudestaan. Koska monet kommentit olivat hyviä, ne voi lukea alkuperäisestä jutusta tästä.
VANHUUDESTA
Vanhuus on tila, jossa ihmisen ruumilliset ja henkiset voimat alkavat heikentyä. Se johtaa lopulta kuolemaan. [...]
Nykyihmiselle vanheneminen on yhä enemmän rasite. Koulutusyhteiskunnassa ihmisten oletetaan elävän pitkään ja pysyvän toimintakykyisinä, jotta he voisivat hyödyntää mahdollisimman hyvin kymmeniä vuosia kestänyttä koulutustaan. (Wikipedia)
Wiki on väärässä. Ruumiilliset ja henkiset voimat alkavat heikentyä jo alle kolmikymppisenä. Keski-ikäinen on ihminen silloin, noin 35 - 60 vuoden ikäisenä, kun hän alkaa tämän heikentymisen huomata. Aiheesta kirjoitti hyvin eräs bloggerituttavani, ja yritin lohduttaa häntä edessä olevan ihanamman ajan odotuksella.
Nuoruus on itse asiassa varsin onnetonta aikaa. Mitä ihminen tekee säihkyvällä älyllä, jos sitä ei ohjaa kokemus ja viisaus? Tyhmyyksiä. Suuri osa nuoruuden energiasta kuluu hormonitoiminnan pyörremyrskyistä joten kuten selviämiseen. Kun peräsimessä ei ole kokemusta eikä viisautta, mikä on tulos? Lähestulkoon katastrofi.
Keski-ikäisenä alkaa huomata, että fiksuus ja fitness alkavat hiljakseen hiipua. Syntyy keski-iän kriisi sekä älyn että hormonitoiminnan suunnalla, ja samalla epämääräisesti vahvistuva tunne siitä että on menettämässä muutakin kuin fiksuutta ja fitnessiä, nimittäin aikaa. Ihminen saattaa ensimmäisen kerran kokea melankolisia tunteita.
Mutta kun vanhuus on tullut, vanha Aatami tuolla sisällä vähitellen lakannut osoittamasta elonmerkkejä, pilvet haihtuvat taivaalta joka hehkuu mittaamattoman sinisenä tai ruskonpunaisena. Muka menetetyn sijaan on tullut jotain uutta. Viisaudelle riittää käyttövoimaksi fiksuuden rippeet ja kokemuksien täyttämä muistilaari. Köpöttämiseen riittää pelkkä fitnessin muisto. Hormoniorkaanien laannuttua toiseen sukupuoleen voi yllättäen suhtautua pelkkänä ihmisenä - mikä autuaallinen oivallus!
Täytän pian 75 vuotta, mikä monelle esi-isälleni olisi ollut tavoittamaton haave. Toisaalta minulla on matkaa miesten nykyiseen keskimääräiseen elinikään vain alun toista vuotta. Ylipainoisena piipunpolttajana on tietysti hyvä jos ehdin siihenkään. Kaikki todennäköisyys puhuu sen puolesta että kykenen täysipainoiseen työntekoon enää vain vähän aikaa. Tämähän on puhdasta realismia, mutta menepäs sanomaan se julkisesti... Heti alkaa hyssyttely, ehkä jopa suoranainen loukkaantunut syyttely. Vanhuus on tabu, häpeällinen, vältettävä puheenaihe.
Kun vanhuksena on sisäistänyt tämän väistämättömän realismin, ja on päätynyt ottamaan iän mukanaan tuomat hankaluudet ja harmit annettuina, vaihtoehdottomina, vanhuus näyttää suorastaan epätodellisen auvoisalta ajalta. Myös tämänkaltaisten epäkorrektien lausumien esittäminen on vanhukselle jo melko vaaratonta. Nehän voidaan hyväntahtoisesti tykölukea pelkän vanhuuden tiliin, vanhuksen vaarattomiksi höperehtimisiksi. Rousseau valitti aivan turhaan, että on kovin epistä, että sitten kun alkaa ymmärtämään asioita, pitääkin jo kuolla. Ei se ole epistä, tähän on tähdätty jo syntymästä lähtien...
Oli kerran aika, jolloin Eino Leino saattoi kirjoittaa satiiria suomalaisista:
Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset,
ja nuori mies on valmis hautaan jo.
(Lapin kesä)
Tänään tuo satiiri olisi mahdoton. Se kerrottaisiin uusin, terveydenhoitolain ja -asetusten ja -suositusten virallisin sanoin, jotka eivät satiiria siedä, vaikka itsessään satiiria ovatkin.
Huomaan, että minun on tehtävä eräs tarkennus tähän tekstiin. Vaikka vanheneminen on vienyt mennessään monia asioita, kolme asiaa ei katoa. Ne ovat ἀγάπη, ἔρως ja φιλία. Viisaus on puhaltanut höyryt niiden ympäriltä, ja nyt ne säihkyvät entistäkin kirkkaampina.
""Monta asiaa olisi ymmärtänyt, ellei niitä olisi minulle selitetty."" -- Stanislaw Jerzy Lec
VastaaPoistaJos ja kun jotain seuraavan kerran täytän, täytän kahdeksankymmentä. Kyllä se riittää vanhuuden avaamiseen. Omassa laatikossani ei ole enää nostalgiaa. Sellainen kaipuu -- "elämä on toisaalla" (Milan Kundera) -- on enneminkin nuoruuden kypsymättömyyttä.
Jotain traagista vanhuuteen kuuluu. Mielestäni nimenomaan tuo ihmisyyden kehitysprosessien kannalta karmaiseva epäsuhta karttuneen tiedon -- "viisauden" -- ja maailman dynaamista muutosta ikuisesti ylläpitävän nuoremman massan kanssa. Vanhana koet olevasi sitä yksinäisempi mitä enemmän elämän- ja asiaymmärrystä on karttunut.
Minua viehättää ajatus elämän ja ajattelun kerroksellisuudesta -- kaikki inhimllinen "kehitys" niin yhteisöjen kuin yksilön dynamiikassa omaa jonkinlaisen kerroksellisen rakenteen. Jos tiedollisia todisteita etsitään, pitäisin sellaisian esimerkiksi eurooppalaisen uuden ajan kulttuurin vahvoja "tyylikausia" -- gotiikan, renessanssin, barokin, rokokoon, empiren, romantiikan -- pastoraalien ja urbaanin jugendin, kertaustyylien, jopa populaarimusiikin maailmanlaajaksi levittäytymisessä ilmenneen ideoiden kerroksellisen toistumisen ---
Ehkä "karaokea" ei kenenkään tarvinnut keksiä. Luoja rakensi aivomme kerroksellisuuden kaavalla. Jos aikuinen taannutetaan hypnoosiin ja suggeroidaan hänet aste asteelta takaisin lapsuuteen, psyyke tosiaan taantuu koko laveudeltaan -- alle kymmenvuotian kadottaa syvyysperspektiivin, viisivuotian ei osaa lukea ---
Inhimillinen "kehitys" on inhimllinen tragedia sikäli, ettei lapsilla koskaan ole mahdollisuutta ymmärtää miten aikuiset ajattelevat, mutta aikuisten tulisi ymmärtää, miten lapset ajattelevat. Jossain elämän vaiheessa pitäisi olla jokin piste, maamerkki, eri suuntiin osoittava tienviitta, josta yksilö voisi nähdä mistä on tulossa ja minne on mahjdollista mennä.
Mutta sellaista ei ole. Vanhana olet oivaltanut paljon sellaisia "tiedollisiakin" totuuksia, joita on mahdoton nuorempien ymmärtää. Ja valitettavasti jokin tällainen tragedia koskee koko eurooppalaisen uuden ajan ihmistiedollista ajatteluamme. Ihmistieteet -- akatemiset ihmistieteet -- ovat kadottaneet omat klassikkonsa. Durkheim, Freud, Wittgenstein -- he kaikki yrittivät tavoitella jotain ikuiselle ihmiselle ominaista, mutta heidät ja heidän jälkiensä seuraajat hukutettiin kulttuurirelativismin ja arvoliberalismin suohon. Everything goes.
Itse elin jo pitkillä vanhuuden päivillä enen kuin ymmärsin, että ihminen on lajityypillisesti, lähtökohtaisesti ja olemuksellisesti yhteisöolento, ja että on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden omionaisuuksiin ja pyrkimyksiin. Ja ihan vanhana tajusin, että me kaikki olemme syntyneet tänne äitimme kohdusta, ja elämämme on kasvua symbioottisesta tajunnantilasta kohti aikuista autonomiaa. Ehkä Wittgenstein kuoli liian nuorena. Hän ei ehtinyt koskaan ymmärtää, että puhuttu ja kirjoitettu kieli ovat laadullisesti eri asioita, eikä kirjoitus palaudu retoriikkaan.
Voisitko avata tätä: "... puhuttu ja kirjoitettu kieli ovat laadullisesti eri asioita, eikä kirjoitus palaudu retoriikkaan".
PoistaWittgensteinin kielifilosofisen ajattelun kyseenalaistamattomana vakaana taustakoordinaatistona olleen kirjoitetun kielen erityisyyttä -- se on todellakin lajinkehityksellinen emergenssi, jossa käsitteenmuodostus on erilaatuista ja mahdollistaa yli käyttöyhteyden ikuistuvat "elementaarilauseet" ja niille ominaisen "kieliopin" -- tätä erityisyyttä hän ei kirkkaasti koskaan ymmärtänyt.
PoistaHänen teki kaksi eri elämäntyötä, joihin kumpaankin ratkaisemattomana sisältyy sama käsitys kielestä "ikuisuuden näkökulmasta" otettuna ja kuvattuna.
Mitä nimenomaan äännekirjoitukseen tulee, se on oman, uudella ajalla valtavan "tiedollisen" vaikutuksen tehnyt erityinen kirjoitetun kielen laatu. Marshall McLuhan aikoinaan oivalsi aikalailla nerokkaasti ne tajunnalliset orientaatiot, jotka äännekirjoituksen omaksumisesta meille ja maailmalle ovat koituneet. (Luonnontieteet syntyivät eurooppalaisella uudella ajalla -- siis tietyn kulttuurin ihan tietyn aikakauden ihan erityisten kognitiivisten ehtojen vaiktuksesta.) -- Enemmän siitä tuossa.
Minkä ikäisenä olet parhaimmillasi?
VastaaPoistaNäin kysyy
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/koska-ihminen-on-parhaimmillaan-olit-viehattavimmillasi-23-vuotiaana-ja-muut-karut-faktat/6356620
ja vastaa:
Uuden kielen oppiminen: 7–8.
Vaikka aiheesta kiistellään, monet tiedemiehet uskovat, että toisen kielen opiskeleminen on helpointa lapsille, jotka eivät vielä ole käyneet läpi murrosikää.
Mielen kyvyt: 18.
Vuonna 2015 julkaistuun selvitykseen osallistui yli 48 000 ihmistä netissä. Tutkijat havaitsivat, että jotkut mielen kyvyt ovat parhaimmillaan jo varhaisessa aikuisuudessa ja koulusta valmistumisen aikaan. Mieli kuitenkin jatkaa kehittymistään, joten kaikki ei suinkaan ole ohi 18. ikävuoden jälkeen.
Keuhkokapasiteetin huippu: 20.
Tämän jälkeen keuhkojen kapasiteetti alkaa pienentyä.
Nimien muistaminen: 22.
Vuoden 2010 selvityksen mukaan juuri tapaamansa ihmisen nimen muistaa parhaiten juuri 22-vuotiaana. Selvityksessä havainnoitiin 60 000 osallistujaa. Uusia kasvoja ihminen kuitenkin muistaa parhaiten 31-vuotiaana!
Viehättävyys: 23.
Deittisivu OKCupidin selvityksen mukaan nainen on viehättävimmillään 23-vuotiaana. Miehet pitävät parikymppisiä naisia viehättävinä myös ohitettuaan itse parinkympin rajapyykin. Naisten ilmoittama ikä viehättävimmälle miehelle vaihteli.
Tyytyväisyys elämään: 23.
Tyytyväisyyttä tutkineeseen saksalaisselvitykseen osallistui yli 23 000 henkeä, ja tyytyväisyyden tunne oli suurimmillaan 23-vuotiailla. Ei kuitenkaan kannata masentua: brittisivusto Friends Reunitedin kyselyssä vuonna 2012 selvisi, että ainakin tämän sivuston käyttäjät olivat "aidosti onnellisia" vasta 33-vuotiaina.
Voima: 25.
Ihmisen lihaksisto saavuttaa huippunsa ihmisen ollessa 25-vuotias. Lihasten kunto kuitenkin säilyy hyvänä vielä vuosia, ja siihen voi vaikuttaa voimaharjoittelulla.
Koska kannattaa asettua aloilleen: 26.
26-vuotiaana ihminen on todennäköisesti tavannut sen kumppanin, jonka kanssa asettuu aloilleen.
Paras aika juosta maraton: 28.
50-vuotisen selvityksen mukaan niin sanotut eliittimaratoonarit ovat keskimäärin 28-vuotiaita.
Koska olet "vanha": 29 ja 58.
Brittikyselyn mukaan naiset tuntevat olonsa vanhoiksi 29-vuotiaina, miehet 58-vuotiaina. Kyselyn vuonna 2011 aiheesta teki, erikoista kyllä, englantilainen hautausbisnes.
Jatkuu...
Jatkuu...
VastaaPoistaKoska kannattaa mennä naimisiin: 28–35.
Tällä ikävälillä avioituneet parit eroavat harvemmin kuin muut.
Koska kannattaa pelata shakkia: 31.
Selvityksen mukaan ihmisen shakinpelaamiskyky on parhaimmillaan noin 31,4 vuoden iässä.
Hedelmällisyys: 35.
Naisen hedelmällisyys alkaa pudota 35-vuotiaana.
Paras palkkataso: 39 ja 48.
Palkkoja tutkivan Payscale.comin mukaan nainen saavuttaa palkkaushuippunsa 39-vuotiaana, mutta mies vasta 48-vuotiaana.
Paras ymmärrys tunteista: 40–50.
Tutkimuksessa 10 000 ihmistä katsoi kuvia ihmisten silmistä ja kuvasi, mitä tunnetta silmien omistaja kokee. Parhaiten tunteita nimesivät 40–50-vuotiaat.
Matemaattiset taidot: 50.
Tässä iässä ihminen ratkaisee matemaattisia kysymyksiä nopeammin kuin muulloin.
Tyytyväisyys elämään: 69.
Yllätys! Sama saksalaisselvitys havaitsi, että elämänlaatu on jälleen korkea 69 vuoden iässä. Business Insider -lehden mukaan yli 60-vuotiaat olivat paljon tyytyväisempiä elämäänsä kuin 55-vuotiaat luulivat olevansa tuon ikäisenä.
Sanalliset kyvyt: 71.
Uutta sanavarastoa kertyy tähän asti.
Tyytyväisyys omaan kehoon: 70–80.
Gallup-nimisen yrityksen kyselyyn vastanneista yli 65-vuotiaista kaksi kolmasosaa piti ulkonäöstään. Naisten huippupiste koettiin noin 75-vuotiaana, miesten noin 80-vuotiaana.
Henkinen hyvinvointi: 82.
National Academy of Sciencen selvityksessä ihmiset kuvittelivat tikkaat, joiden ala-askelmalla elämä on mahdollisimman kamalaa, ylimmällä askelmalla taas mahdollisimman ihanaa. Vanhin vastaajaryhmä, 82–85-vuotiaat, antoi arvosanaksi keskimäärin seitsemän – koko testin suurimman luvun.
Että sellaista.
Ainakaan itse en ollut fyysisesti vahvimmillani 25-vuotiaana vaan toistakymmentä vuotta myöhemmin.
Harjoittelulla oli tietysti osuutensa asiaan.
Eikä se matikkapääkään tainnut olla 50 v iässä parhaimmillaan.
Ehkäpä olemme kaikki yksilöitä?