Tein 80-ja 90-luvuilla radiolle laajoja esitelmäsarjoja varsinkin 1700-luvun loppupuolen kulttuurihistoriasta, ja jouduin sen vuoksi lukemaan valtavan joukon kirjekokoelmia, matkakertomuksia ja muita ajan dokumentteja. Niistä jäi muistin mariginaaleihin melkoinen joukko tapahistoriaa koskevia huomioita ja merkintöjä.
Sivistyneiden tapojen kehitys alkoi epäilemättä aateliston ja muiden ylimpiin luokkiin kuuluvien parissa, kun 1700-luvun vaurastuva porvaristokin pääsi opin ja lukeneisuuden pariin, ja minulle on syntynyt se käsitys, että tapojen siistiytyminen alkoi suunnilleen yhtä aikaa molemmissa yhteiskuntaluokissa. Prosessi muistutti sitä Pariisin bulevardien sivutuotetta, jota käsittelin aikaisemmin täällä jutuissani: joutuessaan siisteihin moderneihin olosuhteisiin, ja seuratessaan kaiken aikaa edistyneempien ihmisryhmien käyttäytymistä, myös alempiin luokkiin kuuluneet ihmiset omaksuivat uusia käyttäytymismalleja. Aluksi epäilemättä matkien, ehkä jopa naureskellen, mutta vähitellen myös tottuen ja totuttautuen.
1700-luvulta olen lukenut monia huvittuneita, mutta myös jo paheksuvia tarinoita aatelisherrojen tökeröstä ja barbaarimaisesta käytöksestä. Useimmiten nämä mätämunat olivat opilliselta ja sivistykselliseltä tasoltaan varsin vajaiksi jääneitä. Mutta samaan aikaan jo enemmistö yläluokasta alkoi noudattaa paitsi parempaa siisteyttä ja hygieniaa, myös kristillisperäisen moraalin ja etiikan vaatimuksia. Noblesse oblige oli monesti lähellä Jeesuksen huomautusta: "Jolle on paljon annetttu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan" (Luuk. 12:48).
Totta kai käytöstapoja seurattiin myös siinä mielessä, että niistä voitiin lukea ihmisten "taso" myös porvariston jatkuvasti kihisevässä ja termiikkiä etsivässä joukossa. Käytöstavoilla ilmaistiin kuulumista "ylempään" luokkaan kuin joku toinen. Marcel Proust kuvasi herkullisesti tätä jatkuvaa oskillaatiota porvaristossa, jossa tuntui olevan loputtomasti pieninpienin merkein eroteltavia "tasoja". Varottiin tuntemasta "arveluttaviksi" luokiteltuja henkilöitä, saati seurustelemasta heidän kanssaan. Tästä ovat peräisin "hienostelun" pejoratiiviset mielteet, ja sellaista voi tietysti havaita edelleenkin.
Nousukkuudelle on aina naureskeltu. Tapoihin perehtynyt ja tottunut huomaa nopeasti, että nousukkaan tavat ovat matkittuja, mutta eivät sisäistettyjä, ja että hänelle sen vuoksi niin helposti tapahtuu mokauksia. Se, että tapojenkin hienosäädöllä voidaan osoittaa kuulumista johonkin "luokkaan" tai ihmisryhmään, on tietysti ikiaikaista. Tulee mieleen pakinoitsija Ollin kertomus ateenalaisesta maalarista Peristokleesta, jolle oraakkeli antoi tämän komean heksametrineuvon: "Itsesi kun maalaat, heti maalata saat sinä muita". Tai Pietari Hannikaisen "Silmänkääntäjä", jossa irvaillaan alkeellista nousukkuutta "hienoiksi" miellettyjen sanojen hokemisella. Mutta siitä oli kysymys myös jo Petroniuksen Trimalkion pidoissa.
Minusta on kuitenkin virheellistä juuttua tämänkaltaisiin asenteisiin. Säädyllisten tai säädynmukaisten tapojen takana on kuitenkin paljon tärkeämpi kysymys: minkälaisia ovat sivistyneet ja siveelliset tavat? Missä määrin ne noudattavat paitsi yleisiä moraalikäsityksiä, myös etiikan korkeampia imperatiiveja? Herrasväen 'minä'-kielto on hyvä esimerkki: se perustuu oivallukseen egoismin ja egosentrisyyden alkeellisuudesta. Vanhan sivistysporvariston vastenmielisyys sivistyksellä ja asemalla ylvästelyä kohtaan oli sitä samaa, osoittaahan sellainen selvästi pyrkyryyttä ja sivistyksen vaillinaisuutta.
Sen vuoksi on melko yhden tekevää, miten päin haarukkaa pidellään, kunhan sillä ei sohita ja sorkita. Sen sijaan on tärkeää, että pöytäkäyttäytyminen on siistiä ja toiset huomioon ottavaa. Ja mutatis mutandis sama koskee käyttäytymistä yleensä. Voidaan myös säädellä tapaa jolla puhutaan. Kiroilu, sättiminen ja melskaus ei yleisen käsityksen mukaan ole säällistä, mutta pitäisi myös varoa alkeellisen sanamaagisen ajattelun seurauksena leviävää "poliittista korrektiutta" sanankieltoineen ja -demonisoimisineen. Puheen siisteydellä ja "siisteydellä" on ratkaiseva ero.
sunnuntai 31. tammikuuta 2010
lauantai 30. tammikuuta 2010
Erittäin sopimatonta
Minulla on jossain vuodelta 1925 oleva kirja Mannen i sino prydno, miesten käytösopas. Tiedän siis periaatteessa, mitä herrasmiehen ei sovi tehdä.
Herrasmies ei syö lautastaan tyhjäksi. Muuten voidaan luulla että hän on nälissään.
Herrasmies ei istuutuessaan vedä housunlahkeita ylöspäin polvipussien välttämiseksi. Hänellä on aina varaa ostaa uudet housut.
Kotona tähdennettiin vielä, että haarukan piikkejä ei saa pitää ylöspäin kaartuvina. Haarukka ei ole lusikka. Mutta vaikka haarukan piikit olisivatkin alas kaartuvat, niillä ei saa keihästää lautasella olevaa hernettä. Se on työnnettävä haarukalle veitsellä. Jos herne ei pysy alaspäin kaartuvilla piikeillä, hernettä ei syödä.
Tämä oli kyllä aika lailla ristiriidassa sen kanssa, että kaikki ruoka piti syödä, eikä saanut jättää mitään lautaselle. Tämä päti ilmeisesti vain kotona äidin tekemää ruokaa syötäessä. Vieraisilla tai julkisilla paikoilla oli vaikeampaa, sillä tapatuomarit tarkkailivat lasta pistävin ja kaiken huomaavin silmin.
Käsiä ei saanut pitää taskussa, ja viheltäminen oli kiellettyä. Sellaista tekivät vain katupojat, tuo merkillinen ja romanttisesti hiukan kiehtovakin poikalaji, josta minulla ei kuitenkaan ollut selvää havaintoa, saati kokemusta. Säännöstä oli yksi poikkeus: äiti sai viheltää ikkunasta tietyn perheessä periytyneen merkkivihellyksen, jolla omat lapset käskettiin sisään.
Kiellettyjä sanoja oli hirmuinen määrä. Murteelliset sanat, alempien luokkien käyttämät puhekieliset ilmaisut ja stadin slangi olivat kiellettyjä. Poikkeuksen muodosti isä, joka sai ikäänkuin huvittavasti tai nostalgisesti maistella ääneen oman lapsuutensa slangisanoja kuten friidu. Se kuulosti hölmöltä, sillä ei kukaan sellaista sanaa enää käyttänyt.
Sana minä oli ankarasti kielletty. Jos ensimmäisen persoonan pääte ei riittänyt, oli käytettävä kiertoilmaisua, kuten allekirjoittanut, vaikka ei olisikaan kirjoittanut mitään. Säätyläisen ei sopinut korostaa itseään minä, minä, minä... Se tuleekin usein mieleen näinä vähemmän säädyllisinä minäminä-aikoina.
Kaikki sukupuolisuuteen viittaavat sanat olivat jyrkästi kiellettyjä. Eräästä perheestä minut ajettiin pihalle, kun lapsellisuuttani sanoin johonkin puheenaiheeseen viitaten, että "on se kummallista kun minä en muista mitään siitä kun olin äidin mahassa".
Sellaista oli ennen herrasväen piirissä. Monet opetukset olivat itse asiassa varsin hyviä. Mutta tänä päivänä tapatuomareista on tullut aggressiivisia sensoreita, vaikka näillä sensoreilla ei olisikaan juuri mitään tekemistä entisajan herrasväen kanssa, ainakaan mitä tulee säädylliseen ja itseään korostamattomaan käytökseen.
Poliittisen korrektiuden melskaava vaatiminen kuulostaa minun yläluokkaisessa korvassani yhä siltä rääynnältä jota lähti huonompien kaupunginosien ämmiltä aina tarpeen tullen ja muutoinkin. Niin, sana ämmä oli toki kielletty, vaikka se monissa murteissa ja esimerkiksi eestinkielessä sisältää täysin säädyllisen merkityksen.
Lukemattomat sanat ovat kokeneet tämän rapistumisen. Yleensä aina on ollut syynä sanan lisääntynyt alaluokkainen käyttö väärissä tai sopimattomissa yhteyksissä. Hankalin aihepiiri on tietysti sukupuoleen ja ikään liittyvät mielteet. Järkytin neuvolatätiä kutsumalla lapsia pennuiksi. "Täällä me kutsumme heitä pienokaisiksi!". Suoranaista raivoa kohtasin kun puhuin meistä vanhuksista. Sellaista sanaa ei kerta kaikkiaan saa käyttää! Mitään vanhuksia ei ole, on vain "kypsemmän iän saavuttaneita". Siinä ei auttanut ininä, että kyllähän minä tiedän olevani jo vanha. "Et ole!", raivosivat sensoriämmät.
Eräs raivotar haukkui minut, kun olin käyttänyt mareista puhuessani myös selventävää käsitettä tšeremissit. Sellaista sanaa ei kerta kaikkiaan enää saa käyttää. Kysyin siltä että "sanokaapa jotain marinkielellä". Sensori ilmoitti ettei siitä nyt ole kysymys. Ei ole hänen asiansa osata marinkieltä.
Minulla oli kerran neekeriminiä, oikein mukava. Hänen neekeriäitinsä vasta mukava olikin. Ikävä kyllä en saanut mulattilapsenlasta. Tosin vielä mukavampaa oli sitten saada mestitsilapsenlapsia. Nämä rivit poistetaan tästä blogista heti kun ilmiantajat ovat käyneet sivulla.
Viimeisin törmäys oli, kun erehdyin sanomaan että "panenpa tämän mieleen". Verbi on niin roisi, että sen käytöstä voi saada ahdistelusyytteen. Ei auta inttää, että olutta muka pannaan. Ei, sitä laitetaan! Kävi ilmi, että sensori oli hyvin perillä alaluokkaisesta panna-verbin käytöstä, mutta minun kielitajuni oli häpeällisen yläluokkainen.
Kyllä minä nyt ymmärrän, miksi vanhempani varoittivat minua, eiralaista, käymästä Rööperin puolella. Kyllähän minä sitten rööperinmetkut opinkin, kun niistä oli tullut vallitsevia. Mutta yläluokkaisuus ei minusta ota karsiutuakseen, ei sitten millään.
Herrasmies ei syö lautastaan tyhjäksi. Muuten voidaan luulla että hän on nälissään.
Herrasmies ei istuutuessaan vedä housunlahkeita ylöspäin polvipussien välttämiseksi. Hänellä on aina varaa ostaa uudet housut.
Kotona tähdennettiin vielä, että haarukan piikkejä ei saa pitää ylöspäin kaartuvina. Haarukka ei ole lusikka. Mutta vaikka haarukan piikit olisivatkin alas kaartuvat, niillä ei saa keihästää lautasella olevaa hernettä. Se on työnnettävä haarukalle veitsellä. Jos herne ei pysy alaspäin kaartuvilla piikeillä, hernettä ei syödä.
Tämä oli kyllä aika lailla ristiriidassa sen kanssa, että kaikki ruoka piti syödä, eikä saanut jättää mitään lautaselle. Tämä päti ilmeisesti vain kotona äidin tekemää ruokaa syötäessä. Vieraisilla tai julkisilla paikoilla oli vaikeampaa, sillä tapatuomarit tarkkailivat lasta pistävin ja kaiken huomaavin silmin.
Käsiä ei saanut pitää taskussa, ja viheltäminen oli kiellettyä. Sellaista tekivät vain katupojat, tuo merkillinen ja romanttisesti hiukan kiehtovakin poikalaji, josta minulla ei kuitenkaan ollut selvää havaintoa, saati kokemusta. Säännöstä oli yksi poikkeus: äiti sai viheltää ikkunasta tietyn perheessä periytyneen merkkivihellyksen, jolla omat lapset käskettiin sisään.
Kiellettyjä sanoja oli hirmuinen määrä. Murteelliset sanat, alempien luokkien käyttämät puhekieliset ilmaisut ja stadin slangi olivat kiellettyjä. Poikkeuksen muodosti isä, joka sai ikäänkuin huvittavasti tai nostalgisesti maistella ääneen oman lapsuutensa slangisanoja kuten friidu. Se kuulosti hölmöltä, sillä ei kukaan sellaista sanaa enää käyttänyt.
Sana minä oli ankarasti kielletty. Jos ensimmäisen persoonan pääte ei riittänyt, oli käytettävä kiertoilmaisua, kuten allekirjoittanut, vaikka ei olisikaan kirjoittanut mitään. Säätyläisen ei sopinut korostaa itseään minä, minä, minä... Se tuleekin usein mieleen näinä vähemmän säädyllisinä minäminä-aikoina.
Kaikki sukupuolisuuteen viittaavat sanat olivat jyrkästi kiellettyjä. Eräästä perheestä minut ajettiin pihalle, kun lapsellisuuttani sanoin johonkin puheenaiheeseen viitaten, että "on se kummallista kun minä en muista mitään siitä kun olin äidin mahassa".
Sellaista oli ennen herrasväen piirissä. Monet opetukset olivat itse asiassa varsin hyviä. Mutta tänä päivänä tapatuomareista on tullut aggressiivisia sensoreita, vaikka näillä sensoreilla ei olisikaan juuri mitään tekemistä entisajan herrasväen kanssa, ainakaan mitä tulee säädylliseen ja itseään korostamattomaan käytökseen.
Poliittisen korrektiuden melskaava vaatiminen kuulostaa minun yläluokkaisessa korvassani yhä siltä rääynnältä jota lähti huonompien kaupunginosien ämmiltä aina tarpeen tullen ja muutoinkin. Niin, sana ämmä oli toki kielletty, vaikka se monissa murteissa ja esimerkiksi eestinkielessä sisältää täysin säädyllisen merkityksen.
Lukemattomat sanat ovat kokeneet tämän rapistumisen. Yleensä aina on ollut syynä sanan lisääntynyt alaluokkainen käyttö väärissä tai sopimattomissa yhteyksissä. Hankalin aihepiiri on tietysti sukupuoleen ja ikään liittyvät mielteet. Järkytin neuvolatätiä kutsumalla lapsia pennuiksi. "Täällä me kutsumme heitä pienokaisiksi!". Suoranaista raivoa kohtasin kun puhuin meistä vanhuksista. Sellaista sanaa ei kerta kaikkiaan saa käyttää! Mitään vanhuksia ei ole, on vain "kypsemmän iän saavuttaneita". Siinä ei auttanut ininä, että kyllähän minä tiedän olevani jo vanha. "Et ole!", raivosivat sensoriämmät.
Eräs raivotar haukkui minut, kun olin käyttänyt mareista puhuessani myös selventävää käsitettä tšeremissit. Sellaista sanaa ei kerta kaikkiaan enää saa käyttää. Kysyin siltä että "sanokaapa jotain marinkielellä". Sensori ilmoitti ettei siitä nyt ole kysymys. Ei ole hänen asiansa osata marinkieltä.
Minulla oli kerran neekeriminiä, oikein mukava. Hänen neekeriäitinsä vasta mukava olikin. Ikävä kyllä en saanut mulattilapsenlasta. Tosin vielä mukavampaa oli sitten saada mestitsilapsenlapsia. Nämä rivit poistetaan tästä blogista heti kun ilmiantajat ovat käyneet sivulla.
Viimeisin törmäys oli, kun erehdyin sanomaan että "panenpa tämän mieleen". Verbi on niin roisi, että sen käytöstä voi saada ahdistelusyytteen. Ei auta inttää, että olutta muka pannaan. Ei, sitä laitetaan! Kävi ilmi, että sensori oli hyvin perillä alaluokkaisesta panna-verbin käytöstä, mutta minun kielitajuni oli häpeällisen yläluokkainen.
Kyllä minä nyt ymmärrän, miksi vanhempani varoittivat minua, eiralaista, käymästä Rööperin puolella. Kyllähän minä sitten rööperinmetkut opinkin, kun niistä oli tullut vallitsevia. Mutta yläluokkaisuus ei minusta ota karsiutuakseen, ei sitten millään.
perjantai 29. tammikuuta 2010
Valkoinen Kenraali ja hänen joukkonsa - Näkymiä Argoksen eli Wulffin talolta 1920-luvulla 3
Wulffin kulmalle on kerääntynyt suuri väkijoukko. Jotain on tapahtumassa. Paikalla on myös sotilaita. He eivät näytä mitenkään kurmoottavan väkijoukkoa, pikemminkin he odottelevat. Näkyisiköhän tuon odottelun syy seuraavasta kuvasta?
Paraati on tulossa. Etunenässä ratsastaa kovin tutun näköinen henkilö valkoisessa turkislakissaan. Katsokaapa, miten hevonen askeltaa! Saman puolen jalat liikkuvat samaan suuntaan kuin kamelilla. Käthy se ei voi olla, sillä se syntyi vasta samana vuonna kuin minä. Olisiko tämä jalosti askeltava koulutettu ratsu vielä Neptun, joka kantoi ratsastajaansa 1918? Entä ruuna Andermann? Vai ehkäpä Talisman, joka ratsastajansa mielestä oli älykkäin hevonen jonka hän on omistanut?Ratsastaja oli tietysti Valkoinen Kenraali, eli vapaaherra C.G.E. Mannerheim. Kun Aimo Tukiaisen tekemä ratsastajapatsas 1960 paljastettiin, nousi tästä "ultramodernista" taideteoksesta hirmuinen haloo. Kansan syvät rivit halveksivat veistäjää, joka ei osannut edes tehdä oikean hevosen kuvaa! "Katsokaa nyt vaikka sen jalkoja!". Osa kansasta epäilemättä siirsi Mannerheim-kaunansa kuvanveistäjäänkin, eikä paljon auttanut sekään, että asiantuntijat valistivat kunnon hevosmiehiä lehdistössä "hevos-aateliston" kummallisista tempuista.
Seuraavassa kuvassa paraati on jo ehtinyt pitemmälle. Jalkaväkiosastojen edellä ja jäljessä ratsastavat upseerit. Sen verran väliä osastoilla on, että kadun ylittäminen onnistuu kiirettä pitäen.
Viimeisessä kuvassa ollaan jo toisessa ajankohdassa. Sotilailla on jo saksalaistyyppiset kypärät. Väkeä ei Pohjois-Esplanadilla tällä kertaa ole juuri nimeksikään. Liikennettä ei myöskään ole katkaistu kumpaankaan suuntaan. Etualalla isvossikka kuljettaa asiakastaan kohti Heikinkatuja, ja paraatin kanssa samaan suuntaan etenevät korkealaitaiset kärryt. Kämpin kohdalla häämöttää pari automobiilia. Hauskinta kuvassa kuitenkin on vanhempi täti-ihminen parasollinsa kanssa. Häntä aivan selvästi ärsyttää sotilaiden aiheuttama pysähdys. Minä haluan nyt mennä tästä yli - tai saatte sateenvarjostani!
Liitänpä tähän vielä ylimääräisen kuvan. Siinä valtava kansanjoukko on vaeltamassa kohti Kauppatoria - vai oikaistaanko siinä puiston halki jonnekin muualle? Joukossa näyttäisi olevan paljon ylioppilaslakkeja, joten vapustakin saattaa olla kysymys. Mutta mistä tämä kansanjoukko on tulossa? Ylioppilastaloltako?
Edelleen kehotan napsauttamaan kuvia suuremmiksi.
Katujuoksua - Näkymiä Argoksen eli Wulffin talosta 1920-luvulla 2
Tässä kuvassa on meneillään katujuoksu kohti Espaa ja Kauppatoria. En tiedä vuotta - se vaatisi varmaan melkoisen lähdetutkimuksen. Mutta ensimmäisenä juoksee ikäänkuin Turun Urheiluliiton mustaan pukuun sonnustautunut juoksija, joka voisi olla vaikkapa itse Paavo Nurmi. Hänen perässään sinnittelee vielä juoksija, jonka paidassa on hiukan HKV:n tunnusta muistuttava merkki. Muut neljä ovat jo jäämässä.
Seuraavassa kuvassa saattaa olla kysymys samasta kilpailusta. Kärki menee jo kaukana Grönkvistin kivimuurin tuolla puolla, ja teatteria ohittavat jälkipään juoksijat. Sattuisiko lukijoitten joukossa olemaan urheiluhistorioitsijaa, joka ehkä voisi antaa valistuneen arvauksen? Oma arvioni on, että Pariisin olympialaisista ei ole vielä kulunut pitkäkään aika, ja että ehkä senkin vuoksi kansaa on kokoontunut tuollainen valtava määrä. Espan puissa ei ole lehtiä. Kevättä vai syksyä?
Kolmas kuva tuotti minulle ensi alkuun päänvaivaa. Onko menossa urheilupoliittinen välikohtaus? Joku paikalle saapuva juoksija on kohta saamassa turpiinsa? Sitten välähti, että viestinjuoksustahan tuossa olikin kyse, ja viestinvaihdosta! Mutta onpahan yleisömuurien väliin jäänyt vähänlaisesti tilaa. Kyllä tuossa vielä nähdään tönimistäkin, pelkään pahasti. Jälleen urheiluspesialistit, mistä juoksusta voisi olla kysymys?
Jälleen kehottaisin lukijoita klikkaamaan kuvan suuremmaksi.
Näkymiä Argoksen eli Wulffin talosta 1920-luvulla 1
Isovanhempani asuivat 1920-luvulta 1930-luvun alkuun ns. Wulffin kulman talossa. Isoisäni oli fuusioinut kaksi liikettään Stockmann-konserniin, Albion -lamppukaupan ja Wieniläishuonekaluvaraston, ja oli tuolloin Stockmann-konsernin omistajia ja johtajia. Näppärää oli asua aivan työpaikan vieressä, ja seurata miten tavaratalon tontti vähitellen täyttyi uusilla rakennuksilla.
Tuolta ajalta on säilynyt melkoinen määrä myös parvekkeelta kuvattuja näkymiä. Suuria väkijoukkoja liikkui tuossa Helsingin keskeisessä paikassa, oli paraateja ja juoksukilpailuja. Ja tilaa oli, sillä Svenska Teatern oli vielä alkuperäisessä asussaan, ja paljon nykyistä 30-luvulla modernisoitua monstrumia pienempi. Esittelen näitä kuvia kolmessa jaksossa, ensimmäisenä yleiset näkymät. Nämä 1920-luvun puolivälin kuvat eivät enää ilmeisesti ole isoisäni, vaan hänen perheenjäsentensä ottamia, ja jotkut negatiivit ovat varsin huonossa kunnossa.
Yllä oli kuva teatterista myöhään iltapäivällä. Ainoa isompi ihmisjoukko jonottaa ilmeisesti teatteriravintolaan. Alla on taas näkymä Pohjois-Esplanadille. Kuvassa näkyy vain kaksi autoa ja neljä hevoskuskia, ja ihmiset kävelevät huolettomina keskellä katua. Aina kun seison Espan nykyisessä ruuhkassa, minulle tulee tämä onnellisten aikojen kuva mieleen. Argoksen talon vierellä näkyy vanha basaarirakennus, ensimmäinen osa Stockmannin kompleksia, joka rakennettiin heti kun Keskuskatu oli avattu Espalle asti.. Albion siirtyi ilmeisesti siihen heti. Myöhemmin siinä muistini mukaan myytiin mm. autoja. Nyt tuon rakennuksen paikalla kohoaa moderni lasikulissi.
Seuraavassa kuvassa on ilmeisesti alkukeväinen näkymä Erottajanmäelle. Alvar Aallon suunnittelemaa sisäänkäyntiä vuoren uumenissa olevaan valtavaan kalliosuojaan ei vielä ole, mutta näkyvät rakennukset ovat kaikki jäljellä. Ja kivetyillä torimaisilla väylillä oli ihmisten niin soma kuljeskella. Vain yksi automobiili on näkyvillä. Huomatkaa eri aikoina lisätyt turvallisuus- ym. rakenteet teatterin julkisivua rumentamassa.
Ja tässä on vielä talvinen näkymä samaan suuntaan, mutta nyt kerrosta korkeammalta kuvattuna. Autot ovat jo lisääntyneet, niitä näkyy ainakin kuusi. Raitiotiekiskot kulkivat Läntistä Heikinkatua pitkin, ja raitiovaunuja kuvassa on kaksi. Näyttää lisäksi siltä, että hurja liikenne olisi vähitellen ajanut ihmisiä käyttämään katukäytäviä.
Kannattaa klikata kuvia, silloin ne näkee isommassa koossa. Valitettavasti myös virheet näkyvät selvemmin.
torstai 28. tammikuuta 2010
Koko opettajakunta pöydän alla
Eräänä päivänä Helsingin Yhtenäiskoulussa. Tulin tunnilta opettajainhuoneeseen ensimmäisten joukossa. Legendaariselta englanninopettajalta Hope Castrénilta oli pudonnut jotain pöydän alle, ja hän konttasi sitä hakemaan. Minä ilmoitin tulevani auttamaan, ja konttasin minäkin pöydän alle.
Seuraava opettaja kysyi mitä me siellä pöydän alla teimme. "Ollaan vain, täällä on mukavaa!" Ja pöydän alle tuli se kolmaskin. Ja neljäs, ja lopulta kaikki opettajat. Siellä oltiin koko joukko aivan tyynesti, niinkuin olisi kysymys maailman tavallisimmasta harrastuksesta.
Sana oli päässyt kiertämään, ja parin minuutin kuluttua koko koulu tungeksi opettajainhuoneen ulko-ovella. Rohkein lähetettiin tutkimaan tilannetta. Poika konttasi sisäovelle, ja ryntäsi takaisin. "On ne! On ne!" kuului pojan kiihtynyt kiljunta.
Sitten soi kello, ja kaikki opettajat lähtivät tunneilleen aivan tyynesti. Luokassa kyseltiin vähän kiihtyneesti että "olittekste siellä pöydän alla?" Oltiinhan me. "Minkä takia?" Kun siellä oli niin mukavaa. Siihen oppilaat tyytyivät, eikä asiasta puhuttu sen enempää.
Kyllä Yhtenäiskoulussa saattoi sattua vieläkin kummallisempaa, senhän oppilaat tiesivät, eivätkä välittäneet asiasta sen kummemmin. Mutta seuraavaan vanhempainkokoukseen tuli kuitenkin kysely asiasta...
Seuraava opettaja kysyi mitä me siellä pöydän alla teimme. "Ollaan vain, täällä on mukavaa!" Ja pöydän alle tuli se kolmaskin. Ja neljäs, ja lopulta kaikki opettajat. Siellä oltiin koko joukko aivan tyynesti, niinkuin olisi kysymys maailman tavallisimmasta harrastuksesta.
Sana oli päässyt kiertämään, ja parin minuutin kuluttua koko koulu tungeksi opettajainhuoneen ulko-ovella. Rohkein lähetettiin tutkimaan tilannetta. Poika konttasi sisäovelle, ja ryntäsi takaisin. "On ne! On ne!" kuului pojan kiihtynyt kiljunta.
Sitten soi kello, ja kaikki opettajat lähtivät tunneilleen aivan tyynesti. Luokassa kyseltiin vähän kiihtyneesti että "olittekste siellä pöydän alla?" Oltiinhan me. "Minkä takia?" Kun siellä oli niin mukavaa. Siihen oppilaat tyytyivät, eikä asiasta puhuttu sen enempää.
Kyllä Yhtenäiskoulussa saattoi sattua vieläkin kummallisempaa, senhän oppilaat tiesivät, eivätkä välittäneet asiasta sen kummemmin. Mutta seuraavaan vanhempainkokoukseen tuli kuitenkin kysely asiasta...
keskiviikko 27. tammikuuta 2010
Koulun tarkoitus - että mahdollisimman moni oppii, vaiko että oppilaat saadaan paremmuusjärjestykseen?
Tämä tapahtui 1970-luvun puolivälissä Helsingin Yhtenäiskoulussa. Huomasin, että kahdeksannen luokan 14-15-vuotiaat oppilaat olivat masentuneen oloisia ja aivan harmaita kasvoiltaan. "Meillä on huomenna matikan kokeet, eikä me ymmärretä mitään!", sanoivat oppilaat. "Monet ovat jo tänään poissa koulusta, ja meilläkin on vatsa kipeänä", he lisäsivät. "No, tulkaa tuntien jälkeen mussaluokkaan, niin minä opetan", sanoin, ja lähes kaikki tulivat.
Yhtenäiskoulussa oli kehitetty periodiluku, joka toimi erittäin hyvin, ja levisi vähitellen moniin muihinkin kouluihin. Periodiin mahtui ehkä noin kuuden viikon oppimäärä, ja kun minulle näytettiin oppikirja, huomasin että paljon siihen ei matematiikan osalta kuulunut. Tavallista perusalgebraa.
Preppaukseen mussaluokassa meni vajaat puoli tuntia. Varmistin vielä, että jokainen oli ymmärtänyt kaiken. "Eiks tässä ollutkaan enempää? Miksei opettaja sanonut että se on näin helppoa?", oppilaat ihmettelivät. "Ehkä te ette kuunnelleet", minä nauroin heille, ja lisäsin että "laskekaa nyt ihan rauhallisesti ja muistakaa mitä minä sanoin, niin hyvin menee eikä tarvitse pelätä".
Kyllähän minä tiesin, että matikantunneilla ei mennyt ihan hyvin. Koulussa oli vähän aikaa ollut sijaisopettaja, joka tuntui kaikin puolin kireältä, ja jolla oli selviä sopeutumisvaikeuksia meidän aika erikoiseen tapaamme toimia. Saattoi olla että järjestyksen ylläpitoon kului enemmän aikaa kuin opettamiseen.
Kokeen jälkeen kahdeksasluokkalaiset ryntäsivät kertomaan, että se oli ollut ihan helppo ja kaikki osattiin. Totta, suurin osa oli saanut yhdeksikköjä ja kymppejä. Opettaja oli tivannut tuohduksissaan syytä moiseen menestykseen, ja joltakin oli lipsahtanut että "no kun Rytky opetti meitä"...
Siitä paikasta opettaja vaati kokouksen koolle, ja syytti minua siitä että hänen hienot prognostis-didaktiset gaussinkäyränsä olivat menneet ihan pilalle. Minä puolustauduin sillä, että koulumme ideana oli että enemmän tai vähemmän kaikki oppivat kaiken, eikä se, että oppilaat saadaan pannuksi paremmuusjärjestykseen. "Olisit vaan tyytyväinen että meni näin hyvin".
Kaikki vakinaiset opettajamme olivat kanssani samaa mieltä, ja saimmekin varsin pian ruveta etsimään uutta sijaista kun sydänjuuriaan myöten loukkaantunut opettaja lopetti hommansa kesken.
Kahdeksasluokkalaiset olivat meillä perinteisesti järjestäneet joulujuhlan ohjelman. Olimme huomanneet, että murrosiän pahin alkuvaihe laantui selvästi, kun murkuilla oli jotain yhteistä ja innostavaa tekemistä. Työskentely aikuisten kanssa oli hyödyllistä ja antoisaa, ja näiden juhlien järjestämisessä meitä oli aika monen alan opettajia mukana. Kaikille löytyi tekemistä, ja kaikki tunsivat itsensä tärkeiksi.
Oi niitä aikoja!
Yhtenäiskoulussa oli kehitetty periodiluku, joka toimi erittäin hyvin, ja levisi vähitellen moniin muihinkin kouluihin. Periodiin mahtui ehkä noin kuuden viikon oppimäärä, ja kun minulle näytettiin oppikirja, huomasin että paljon siihen ei matematiikan osalta kuulunut. Tavallista perusalgebraa.
Preppaukseen mussaluokassa meni vajaat puoli tuntia. Varmistin vielä, että jokainen oli ymmärtänyt kaiken. "Eiks tässä ollutkaan enempää? Miksei opettaja sanonut että se on näin helppoa?", oppilaat ihmettelivät. "Ehkä te ette kuunnelleet", minä nauroin heille, ja lisäsin että "laskekaa nyt ihan rauhallisesti ja muistakaa mitä minä sanoin, niin hyvin menee eikä tarvitse pelätä".
Kyllähän minä tiesin, että matikantunneilla ei mennyt ihan hyvin. Koulussa oli vähän aikaa ollut sijaisopettaja, joka tuntui kaikin puolin kireältä, ja jolla oli selviä sopeutumisvaikeuksia meidän aika erikoiseen tapaamme toimia. Saattoi olla että järjestyksen ylläpitoon kului enemmän aikaa kuin opettamiseen.
Kokeen jälkeen kahdeksasluokkalaiset ryntäsivät kertomaan, että se oli ollut ihan helppo ja kaikki osattiin. Totta, suurin osa oli saanut yhdeksikköjä ja kymppejä. Opettaja oli tivannut tuohduksissaan syytä moiseen menestykseen, ja joltakin oli lipsahtanut että "no kun Rytky opetti meitä"...
Siitä paikasta opettaja vaati kokouksen koolle, ja syytti minua siitä että hänen hienot prognostis-didaktiset gaussinkäyränsä olivat menneet ihan pilalle. Minä puolustauduin sillä, että koulumme ideana oli että enemmän tai vähemmän kaikki oppivat kaiken, eikä se, että oppilaat saadaan pannuksi paremmuusjärjestykseen. "Olisit vaan tyytyväinen että meni näin hyvin".
Kaikki vakinaiset opettajamme olivat kanssani samaa mieltä, ja saimmekin varsin pian ruveta etsimään uutta sijaista kun sydänjuuriaan myöten loukkaantunut opettaja lopetti hommansa kesken.
Kahdeksasluokkalaiset olivat meillä perinteisesti järjestäneet joulujuhlan ohjelman. Olimme huomanneet, että murrosiän pahin alkuvaihe laantui selvästi, kun murkuilla oli jotain yhteistä ja innostavaa tekemistä. Työskentely aikuisten kanssa oli hyödyllistä ja antoisaa, ja näiden juhlien järjestämisessä meitä oli aika monen alan opettajia mukana. Kaikille löytyi tekemistä, ja kaikki tunsivat itsensä tärkeiksi.
Oi niitä aikoja!
Miksi musiikki on 200 vuotta jäljessä arkkitehtuurista?
Törmäsin tähän asiaan ensimmäisen kerran 1960-luvulla kun opetin Taideteollisen kamerataiteen osastolla. Tuli eteen kysymys musiikin ja kuvan yhdistämisestä, ja huomattiin ettei ole täysin tyydyttävää jos näytetään esimerkiksi renessanssin rakennusta, ja sijoitetaan siihen renessanssin musiikkia.
Sama asia tuli taas mieleen, kun tein noita Vogelweide-lauluja. Tyylinmukaisuus ei oikein onnistu, tietenkään, ainakaan nykyisen korvan kannalta. Mutta kun yhdistää keskiajan pehmeää modaalisuutta ja renessanssin rohkeampaa harmoniikkaa ja päättäväisiä kadenssikulkuja hiukan modernimpiin välisoittoihin, niin johan alkaa vähän muistuttaa sitä sävyä jonka noista teksteistä löytää. Noin 200 vuotta myöhempää musiikillista ajattelua siis.
Sama koskee täysgotiikkaa. Siihenkin 200 vuotta myöhempi renessanssimusiikki, varsinkin tiukka vokaalipolyfonia, sopii erinomaisesti.
Täysgotiikalle Orlando di Lasso?
Renessanssille Haydn tai Mozart?
Puhtaan ja kepeän renessanssin arkkitehtuuriin voi erinomaisesti sijoittaa wieniläisklassikkoja, ja Michelangelon töiden yhteyteen Beethovenia. Mutta kun barokin arkkitehdit Berninistä Neumanniin käsittelevät raskasta kiveä niinkuin se olisi painotonta kermavaahtoa, tarvitaan jo 1800-luvun loppupuolen orkesteritekniikkaa, jotta vaikutelma kuvan ja äänen puolella olisi tasapainossa. Taas se 200 vuoden viive!
Michelangelolle Beethoven?
Balthasar Neumannille Brahms tai Rimski?
Tietysti tässä on kysymys meidän puutteellisesta näkökyvystämme, kaukaisuuden sinisiirtymästä ja perspektiivin vinoudesta. Mutta siltikin.
Ainoita poikkeuksia tuntuisivat olevan 20-luvun klassisismin edustajat kummaltakin taiteen alalta, tai sitten betonibrutalismi ja Edgar Varèsen lyömäsoitinmusiikki tai Mossolowin Teräsvalimo...
Sama asia tuli taas mieleen, kun tein noita Vogelweide-lauluja. Tyylinmukaisuus ei oikein onnistu, tietenkään, ainakaan nykyisen korvan kannalta. Mutta kun yhdistää keskiajan pehmeää modaalisuutta ja renessanssin rohkeampaa harmoniikkaa ja päättäväisiä kadenssikulkuja hiukan modernimpiin välisoittoihin, niin johan alkaa vähän muistuttaa sitä sävyä jonka noista teksteistä löytää. Noin 200 vuotta myöhempää musiikillista ajattelua siis.
Sama koskee täysgotiikkaa. Siihenkin 200 vuotta myöhempi renessanssimusiikki, varsinkin tiukka vokaalipolyfonia, sopii erinomaisesti.
Täysgotiikalle Orlando di Lasso?
Renessanssille Haydn tai Mozart?Puhtaan ja kepeän renessanssin arkkitehtuuriin voi erinomaisesti sijoittaa wieniläisklassikkoja, ja Michelangelon töiden yhteyteen Beethovenia. Mutta kun barokin arkkitehdit Berninistä Neumanniin käsittelevät raskasta kiveä niinkuin se olisi painotonta kermavaahtoa, tarvitaan jo 1800-luvun loppupuolen orkesteritekniikkaa, jotta vaikutelma kuvan ja äänen puolella olisi tasapainossa. Taas se 200 vuoden viive!
Michelangelolle Beethoven?
Balthasar Neumannille Brahms tai Rimski?Tietysti tässä on kysymys meidän puutteellisesta näkökyvystämme, kaukaisuuden sinisiirtymästä ja perspektiivin vinoudesta. Mutta siltikin.
Ainoita poikkeuksia tuntuisivat olevan 20-luvun klassisismin edustajat kummaltakin taiteen alalta, tai sitten betonibrutalismi ja Edgar Varèsen lyömäsoitinmusiikki tai Mossolowin Teräsvalimo...
tiistai 26. tammikuuta 2010
Missä ollaan? Matkakuva vuodelta 1926
Kerroin aikaisemmin autokaksosten Euroopanmatkasta. Osan Etelä-Ranskan kuvista olen onnistunut selvittämään, mutta tämä kuva on varmaankin Saksan puolelta. Vino kirkontolrni on niin tavattoman tutun näköinen, mutta en ole kumminkaan löytänyt sitä tuntien googlauksenkaan jälkeen. Valitettavasti kuvassa ei näy ensimmäistäkään kirjainta, saatikka sanaa.
Kirkon edessä on ratsastajapatsas. Sitäkään en ole löytänyt, vaikka netissä on laajoja kuvastoja tämänkaltaisista patsaista.
Ilmeisesti korjattavana olevan suuren rakennuksen edessä näyttäisi myös olevan jonkinlainen patsas. Siinä olisi ikäänkuin kivistä koottu pylväs, jonka edessä seisoo hahmo. Minusta tuo hahmo on naisen, ja hänellä näyttäisi olevan ikäänkuin miekka käsissään. Saattaa kyllä olla ihan pelkkä helma, joka siinä kiiltelee vaaleampana.
Pystyisikö joku paikantamaan tämän kuvn?
maanantai 25. tammikuuta 2010
Ir rôter munt, der sô lieplichen lachet - toinen Vogelweiden ihanista rakkausrunoista
Tässä on toinen Walther von der Vogelweiden suurenmoisista rakkausrunoista.
Wol mich der stunde,daz ich si erkande,
diu mir den lîp und den muot hât betwungen,
sît deich die sinne sô gar an si wande,
des si mich hât mit ir güete verdrungen.
daz ich von ir gescheiden niht enkan,
daz hât ir schoene und ir güete gemachet,
und ir rôter munt, der sô lieplichen lachet.
Ich hân den muot und die sinne gewendet
an die reinen, die lieben, die guoten.
daz müez uns beiden wol werden volendet,
swes ich getar an ir hulde gemuoten.
swaz ich fröiden zer werlte ie gewan,
daz hât ir schoene und ir güete gemachet,
und ir rôter munt, der sô lieplichen lachet.
(Autuas se hetki jona häneen tutustuin, / häneen joka on vanginnut ruumiini ja sieluni / siitä lähtien kuin mieleni kääntyi hänen puoleensa, / sen teki hänen hyvyytensä. / Etten hänestä voi enää erota, / sen on tehnyt hänen kauneutensa ja hyvyytensä, / ja hänen punainen suunsa joka niin ihanasti nauraa.
(Sydämeni ja sieluni olen kääntänyt hänen puoleensa,/ hänen, puhtaan, rakkaan, hyvän. / Täyttyköön se meille molemmille, / hänen suloisuuteensa luotan täysin! / Kaikki ilot, mitä tässä maailmassa olen saanut / ovat hänen kauneutensa ja hyvyytensä luomia, / ja hänen punaisen suunsa, joka niin ihanasti nauraa.)
Huomatkaa, miten paljosta Heine taaskin on Waltherille velkaa: "Ich liebe alleine die kleine, die feine, die reine, die eine..."! (Lyrisches Intermezzo, Schumannilla Dichterliebessä).
Tänään sain valmiiksi tämän laulun uuteen keskiyläsaksalaiseen laulusarjaani. Tässä taas kaksi sivua näytteeksi, sekä myöhemmin myös koneen tekemä ääninauha. Voin lähettää sähköpostilla nuotin joko .sib- (Sibelius 6) tai .bmp-tiedostona (lähes 8 megaa per sivu), sekä myös mp3-tiedoston malliksi mahdollisille esityksille.
Wol mich der stunde,daz ich si erkande,
diu mir den lîp und den muot hât betwungen,
sît deich die sinne sô gar an si wande,
des si mich hât mit ir güete verdrungen.
daz ich von ir gescheiden niht enkan,
daz hât ir schoene und ir güete gemachet,
und ir rôter munt, der sô lieplichen lachet.
Ich hân den muot und die sinne gewendet
an die reinen, die lieben, die guoten.
daz müez uns beiden wol werden volendet,
swes ich getar an ir hulde gemuoten.
swaz ich fröiden zer werlte ie gewan,
daz hât ir schoene und ir güete gemachet,
und ir rôter munt, der sô lieplichen lachet.
(Autuas se hetki jona häneen tutustuin, / häneen joka on vanginnut ruumiini ja sieluni / siitä lähtien kuin mieleni kääntyi hänen puoleensa, / sen teki hänen hyvyytensä. / Etten hänestä voi enää erota, / sen on tehnyt hänen kauneutensa ja hyvyytensä, / ja hänen punainen suunsa joka niin ihanasti nauraa.
(Sydämeni ja sieluni olen kääntänyt hänen puoleensa,/ hänen, puhtaan, rakkaan, hyvän. / Täyttyköön se meille molemmille, / hänen suloisuuteensa luotan täysin! / Kaikki ilot, mitä tässä maailmassa olen saanut / ovat hänen kauneutensa ja hyvyytensä luomia, / ja hänen punaisen suunsa, joka niin ihanasti nauraa.)
Huomatkaa, miten paljosta Heine taaskin on Waltherille velkaa: "Ich liebe alleine die kleine, die feine, die reine, die eine..."! (Lyrisches Intermezzo, Schumannilla Dichterliebessä).
Tänään sain valmiiksi tämän laulun uuteen keskiyläsaksalaiseen laulusarjaani. Tässä taas kaksi sivua näytteeksi, sekä myöhemmin myös koneen tekemä ääninauha. Voin lähettää sähköpostilla nuotin joko .sib- (Sibelius 6) tai .bmp-tiedostona (lähes 8 megaa per sivu), sekä myös mp3-tiedoston malliksi mahdollisille esityksille.
Dichterliebe - V.A.Koskenniemi ja Aila Meriluoto
En ole vielä lukenut professori Martti Häikiön elämäkertateosta V.A. Koskenniemestä, en muuta kuin Suomen Kuvalehden julkaiseman lyhennelmän yhdestä kirjan luvusta. Siinä kerrotaan 60-vuotiaan Koskenniemen rakkaudesta 23-vuotiaaseen Aila Meriluotoon. Aihe on tietysti medialle herkullinen, mutta sen yhteydessä julkaistut runo- ja päiväkirjasitaatit antavat aihetta monenlaisiin ajatuksiin.
Koskenniemi oli nostanut Meriluodon parnasson auringonhehkuun. Nuori runoilijatar on tietenkin häikäistynyt vanhan mestarin loisteesta. Häikiö mainitsee tässä yhteydessä 66-vuotiaan Goethen ja 33-vuotiaan Marianne von Willemerin suhteen, johon VAK ilmeisesti samaistui. Koskenniemen mukaan Mariannesta "kehittyi Goethen auringossa todellinen runoilijatar".
Nuori Meriluoto on päiväkirjassaan uhmakas. Hänen mukaansa "Koskenniemen rakkaus on loppujen lopuksi kuin menuetti. Hänelle sellainen ei ole uutta. Kaikki on kymmenet kerrat koettua, eleganttia, kevyttä, klišeitä - pelkkiä klišeitä". "Tietysti VAK on tosissaan, hän hehkuu kuin runoilija jonka lyyra jo soi hiukan ontosti. Eikä hän tiedä sitä". "Hän ei pysty enää elämään omaa elämää, omaa rakkautta". Mutta kaiken tämän jälkeen Meriluoto kuitenkin myöntää, että "kuitenkin me olemme sidotut yhteen, joillakin järjettömillä siteillä. Ehkä tämä on patologista, dekadenttia. Ehkä siinä on sen voima. Vain siinä".
Nuori Meriluoto ei tietenkään voi ymmärtää vanhan mestarin rakkautta. Hän näkee siinä vain yhden puolen, ikäeron, hiukan ontosti soivan lyyran, miehen kokeneisuuden runon ja rakkauden alalla. Hän, vaikka itsekin on taiteilija, ei vielä kykene näkemään sitä toista puolta, runoilijanrakkautta, jota niin nerokkaasti ovat analysoineet Heinrich Heine ("Lyrisches Intermezzo") ja Robert Schumann ("Dichterliebe"). Taiteilija reagoi maailmaan ja myös itseensä taiteellaan. Runoilijan rakastumisen tulos on runo, runokokoelma tai sata runollista kirjettä, ei välttämättä avioliitto, lapsilauma ja hopeahääpäivä.
Tämä ei ollenkaan vähennä runoilijanrakkauden syvällisyyttä, vilpittömyyttä eikä aitoutta. Siinä on vain sekaisin, yhtenä keränä runoilija, rakastettu - ja rakkausruno. Leoš Janáčekin ja Kamila Stösslován valtava kirjeenvaihto on vähäarvoisempi kuin sen suora tulos, 74-vuotiaana kirjoitettu 2. jousikvartetto "Intime Briefe", mutta sielullisena prosessina välttämätön mestariteoksen syntymiselle. Kamila oli 26-vuotias, kun hän ja 63-vuotias Janáček ensimmäisen kerran tapasivat, ja 11 vuotta myöhemmin, jousikvarteton sävellysvuonna, hän oli retkellä poikansa ja ihailijansa kanssa, kun tämä sairastui ja kuoli.
Kamila Stösslová (os. Neumannová), 1917
Muusan virassa toimiminen ei ole helppoa, ei varsinkaan sellaiselle joka itse on tietoisesti raivaamassa tilaa itselleen tässä maailmassa. Beatricestä tuli Danten ikoni vasta kuolemansa jälkeen, mutta 15-vuotiaana avioitunut Laura on hyvinkin saattanut tuntea Petrarcan, eikä tuossa asemassaan varmaankaan voinut ainakaan avoimesti mieltyä suuren runoilijan palavasta rakkaudesta. "Ulla Winblad" (Maja Stina Kiellström) ja hänen miehensä olivat ankaran närkästyneitä Bellmanin "törkeistä" runoista.
Laura de Noves
Martti Häikiö päästää meidät ankaran uteliaisuuden tuskista kertomalla, että Koskenniemi oli Meriluotoa kohtaan aina hyvin arvostava, kunnioittava ja hienostunut. "Suhde oli eroottinen, mutta siihen ei sisältynyt enempää, 'vaikka kerran se oli hyvin lähellä, mutta kun sanoin olevani koskematon, hän vetäytyi' ". Tämä Meriluodon kertoma on hyvin tärkeä tuon rakkaussuhteen ymmärtämiselle. Vaikka "muusa" naisena saattaisikin olla asiasta eri mieltä, vanha runoilija suojeli sekä itseään että rakastettuaan. Itseään hän suojeli, koska aktin loppuun viemisessä olisi aivan varmasti särkynyt muutakin kuin immenkalvo. Rakastettuaan hän suojeli realismin nimessä, sillä kahden niin erilaisen ja eri-ikäisen liitolla ei juuri ollut todellisia mahdollisuuksia.
Taiteilija on kuitenkin myös reaalimaailmassa elävä ihminen, molempia yhdessä, ja näitä osia ei voi repiä toisistaan irralleen.
Koskenniemi oli nostanut Meriluodon parnasson auringonhehkuun. Nuori runoilijatar on tietenkin häikäistynyt vanhan mestarin loisteesta. Häikiö mainitsee tässä yhteydessä 66-vuotiaan Goethen ja 33-vuotiaan Marianne von Willemerin suhteen, johon VAK ilmeisesti samaistui. Koskenniemen mukaan Mariannesta "kehittyi Goethen auringossa todellinen runoilijatar".Nuori Meriluoto on päiväkirjassaan uhmakas. Hänen mukaansa "Koskenniemen rakkaus on loppujen lopuksi kuin menuetti. Hänelle sellainen ei ole uutta. Kaikki on kymmenet kerrat koettua, eleganttia, kevyttä, klišeitä - pelkkiä klišeitä". "Tietysti VAK on tosissaan, hän hehkuu kuin runoilija jonka lyyra jo soi hiukan ontosti. Eikä hän tiedä sitä". "Hän ei pysty enää elämään omaa elämää, omaa rakkautta". Mutta kaiken tämän jälkeen Meriluoto kuitenkin myöntää, että "kuitenkin me olemme sidotut yhteen, joillakin järjettömillä siteillä. Ehkä tämä on patologista, dekadenttia. Ehkä siinä on sen voima. Vain siinä".
Nuori Meriluoto ei tietenkään voi ymmärtää vanhan mestarin rakkautta. Hän näkee siinä vain yhden puolen, ikäeron, hiukan ontosti soivan lyyran, miehen kokeneisuuden runon ja rakkauden alalla. Hän, vaikka itsekin on taiteilija, ei vielä kykene näkemään sitä toista puolta, runoilijanrakkautta, jota niin nerokkaasti ovat analysoineet Heinrich Heine ("Lyrisches Intermezzo") ja Robert Schumann ("Dichterliebe"). Taiteilija reagoi maailmaan ja myös itseensä taiteellaan. Runoilijan rakastumisen tulos on runo, runokokoelma tai sata runollista kirjettä, ei välttämättä avioliitto, lapsilauma ja hopeahääpäivä.
Tämä ei ollenkaan vähennä runoilijanrakkauden syvällisyyttä, vilpittömyyttä eikä aitoutta. Siinä on vain sekaisin, yhtenä keränä runoilija, rakastettu - ja rakkausruno. Leoš Janáčekin ja Kamila Stösslován valtava kirjeenvaihto on vähäarvoisempi kuin sen suora tulos, 74-vuotiaana kirjoitettu 2. jousikvartetto "Intime Briefe", mutta sielullisena prosessina välttämätön mestariteoksen syntymiselle. Kamila oli 26-vuotias, kun hän ja 63-vuotias Janáček ensimmäisen kerran tapasivat, ja 11 vuotta myöhemmin, jousikvarteton sävellysvuonna, hän oli retkellä poikansa ja ihailijansa kanssa, kun tämä sairastui ja kuoli.
Kamila Stösslová (os. Neumannová), 1917Muusan virassa toimiminen ei ole helppoa, ei varsinkaan sellaiselle joka itse on tietoisesti raivaamassa tilaa itselleen tässä maailmassa. Beatricestä tuli Danten ikoni vasta kuolemansa jälkeen, mutta 15-vuotiaana avioitunut Laura on hyvinkin saattanut tuntea Petrarcan, eikä tuossa asemassaan varmaankaan voinut ainakaan avoimesti mieltyä suuren runoilijan palavasta rakkaudesta. "Ulla Winblad" (Maja Stina Kiellström) ja hänen miehensä olivat ankaran närkästyneitä Bellmanin "törkeistä" runoista.
Laura de NovesMartti Häikiö päästää meidät ankaran uteliaisuuden tuskista kertomalla, että Koskenniemi oli Meriluotoa kohtaan aina hyvin arvostava, kunnioittava ja hienostunut. "Suhde oli eroottinen, mutta siihen ei sisältynyt enempää, 'vaikka kerran se oli hyvin lähellä, mutta kun sanoin olevani koskematon, hän vetäytyi' ". Tämä Meriluodon kertoma on hyvin tärkeä tuon rakkaussuhteen ymmärtämiselle. Vaikka "muusa" naisena saattaisikin olla asiasta eri mieltä, vanha runoilija suojeli sekä itseään että rakastettuaan. Itseään hän suojeli, koska aktin loppuun viemisessä olisi aivan varmasti särkynyt muutakin kuin immenkalvo. Rakastettuaan hän suojeli realismin nimessä, sillä kahden niin erilaisen ja eri-ikäisen liitolla ei juuri ollut todellisia mahdollisuuksia.
Taiteilija on kuitenkin myös reaalimaailmassa elävä ihminen, molempia yhdessä, ja näitä osia ei voi repiä toisistaan irralleen.
sunnuntai 24. tammikuuta 2010
Bulevardit ja romanttisuus - Haussmannin puolustus 2
Jo bulevardien rakennusaikana valitettiin, että Pariisista katoaa romantiikka, kun vanhoja kujia ja pikku aukioita tuhottiin väylän tieltä. Tuohon aikaan niin Pariisissa kuin esimerkiksi Roomassa asui taiteilijoita, jotka maalasivat suosittuja kuvia köyhien asumuksista ja elämästä. Pariisista minulla ei satu olemaan sopivaa kuvaa, mutta Roomasta kyllä, Ettore Roesler Franzin kuva ghettosta, joka sijaitsi Marcelluksen teatterin lähistöllä.
Tällaisia kuvia pidettiin, jos ei kauniina, niin vähintään pittoreskeina. Niistä ei välity hajuja, nälkää, sairauksia, eikä muuta onnetonta. Liittyikö katsojan kokemukseen jotain muuta, sitä minun on vaikea sanoa, jotain toimeen tarttumisen halua ehkä? Mutta siirretäänpä tuo kuva nykyaikaan! Tänään tuo ghetton sisäpiha olisi korjattu, maalattu, tuuletettu, desinfioitu ja puleerattu, muutettu turistipyydykseksi, ja lisätty kaikkiin suojelulistoihin. Köyhät, sorretut, sairaat ja onnettomat ihmiset olisivat korvautuneet vaurailla, hyvinpukeutuneilla ja siisteillä turisteilla, sekä siisteihin periodipukuihin puetuilla terveys- ja hygieniatarkastuksen läpäisseillä palveluhenkilöillä.
Olisimme tulleet takaisin tuohon kuvan tunnelmaan ehkä, mutta ei sen kuvaamaan todellisuuteen. Se todellisuus oli totisesti sellaista josta oli päästävä eroon! Ahtaissa ja sokkeloisissa rakenteissa ei välttämättä itsessään ole vikaa, ajatelkaamme vaikka Tallinnan tai Tukholman vanhaakaupunkia. Nehän ovat kaikkien matkailijoitten suosikkeja. Mutta niiden neliöhinnat ovat nousseet pilviin, ja sen mukana myös ihmiset ja olosuhteet ovat muuttuneet dramaattisesti.
Monet Pariisin köyhät joutuivat siirtymään sinänsä siistimpiin esikaupunkeihin. Mutta myös bulevardeilla heitä asui. He olivat päässeet uudenaikaisemman terveydenhuollon pariin, oppineet käyttäytymään ihmisiksi, ja päässeet nauttimaan ihmisarvoisemmasta ympäristöstä. Bulevardien uusrenessanssitalot olivat eräänlaisia monitoimikoneita. Niissä asuivat niin vauras keskiluokka, kuin myös alemman tulotason ihmiset. Tässä on eräs tyypillinen pariisilainen kerrostalo vuodelta 1858:
Katutasolla ja sen yläpuolella olevassa matalammassa mezzaninakerroksessa sijaitsivat kaupat. Pääkerroksia 2 ja 3 asuttivat ylemmän keskiluokan ihmiset, ja halvempia kahta ylintä kerrosta palvelusväki ja alempi keskiluokka. Täsmälleen sama asetelma on nähtävissä esimerkiksi Helsingin asuintaloissa uusrenessanssin ja jugendin ajoilta. Arvostelijat väittävät yhäkin, että tuo järjestelmä oli rakennettu ylempien luokkien tarpeita varten, mutta heiltä jää kaunansa keskellä huomaamatta, että myös vähemmän varakkaat ihmiset pääsivät näin nauttimaan siitä järjestyksestä, siisteydestä ja mukavuudesta, joka oli itsestään selvä vauraammalle väelle. Näin he myös saivat paremman lähtökohdan sosiaaliselle nousulle.
Bulevardien väliin jäi sitä paitsi paljon vanhaa rakennuskantaa, jopa meidän päiviimme asti säilynyttä. Siellä oli kätkössä myös paljon sitä vanhaa toimintaa, jonka katoamista aikoinaan niin surtiin. Sitä tarvitsivat myös bulevardien kakkos- ja kolmoskerroksen vauraammat ihmiset, sitä käsityöläisten ja työntekijöiden joukkoa, jota ilman mikään kaupunkiyhteisö ei toimi.
Tällaisia kuvia pidettiin, jos ei kauniina, niin vähintään pittoreskeina. Niistä ei välity hajuja, nälkää, sairauksia, eikä muuta onnetonta. Liittyikö katsojan kokemukseen jotain muuta, sitä minun on vaikea sanoa, jotain toimeen tarttumisen halua ehkä? Mutta siirretäänpä tuo kuva nykyaikaan! Tänään tuo ghetton sisäpiha olisi korjattu, maalattu, tuuletettu, desinfioitu ja puleerattu, muutettu turistipyydykseksi, ja lisätty kaikkiin suojelulistoihin. Köyhät, sorretut, sairaat ja onnettomat ihmiset olisivat korvautuneet vaurailla, hyvinpukeutuneilla ja siisteillä turisteilla, sekä siisteihin periodipukuihin puetuilla terveys- ja hygieniatarkastuksen läpäisseillä palveluhenkilöillä. Olisimme tulleet takaisin tuohon kuvan tunnelmaan ehkä, mutta ei sen kuvaamaan todellisuuteen. Se todellisuus oli totisesti sellaista josta oli päästävä eroon! Ahtaissa ja sokkeloisissa rakenteissa ei välttämättä itsessään ole vikaa, ajatelkaamme vaikka Tallinnan tai Tukholman vanhaakaupunkia. Nehän ovat kaikkien matkailijoitten suosikkeja. Mutta niiden neliöhinnat ovat nousseet pilviin, ja sen mukana myös ihmiset ja olosuhteet ovat muuttuneet dramaattisesti.
Monet Pariisin köyhät joutuivat siirtymään sinänsä siistimpiin esikaupunkeihin. Mutta myös bulevardeilla heitä asui. He olivat päässeet uudenaikaisemman terveydenhuollon pariin, oppineet käyttäytymään ihmisiksi, ja päässeet nauttimaan ihmisarvoisemmasta ympäristöstä. Bulevardien uusrenessanssitalot olivat eräänlaisia monitoimikoneita. Niissä asuivat niin vauras keskiluokka, kuin myös alemman tulotason ihmiset. Tässä on eräs tyypillinen pariisilainen kerrostalo vuodelta 1858:
Katutasolla ja sen yläpuolella olevassa matalammassa mezzaninakerroksessa sijaitsivat kaupat. Pääkerroksia 2 ja 3 asuttivat ylemmän keskiluokan ihmiset, ja halvempia kahta ylintä kerrosta palvelusväki ja alempi keskiluokka. Täsmälleen sama asetelma on nähtävissä esimerkiksi Helsingin asuintaloissa uusrenessanssin ja jugendin ajoilta. Arvostelijat väittävät yhäkin, että tuo järjestelmä oli rakennettu ylempien luokkien tarpeita varten, mutta heiltä jää kaunansa keskellä huomaamatta, että myös vähemmän varakkaat ihmiset pääsivät näin nauttimaan siitä järjestyksestä, siisteydestä ja mukavuudesta, joka oli itsestään selvä vauraammalle väelle. Näin he myös saivat paremman lähtökohdan sosiaaliselle nousulle.Bulevardien väliin jäi sitä paitsi paljon vanhaa rakennuskantaa, jopa meidän päiviimme asti säilynyttä. Siellä oli kätkössä myös paljon sitä vanhaa toimintaa, jonka katoamista aikoinaan niin surtiin. Sitä tarvitsivat myös bulevardien kakkos- ja kolmoskerroksen vauraammat ihmiset, sitä käsityöläisten ja työntekijöiden joukkoa, jota ilman mikään kaupunkiyhteisö ei toimi.
lauantai 23. tammikuuta 2010
Under der linden pianoversiona
Sanoin taannoin Walther von der Vogelweidesta kirjoittaessani, että aion saattaa oman versioni tästä laulusta paremmin saataville, sovittamalla säestyksen pianolle. Laulu on valmis - kas tässä näytteeksi ensimmäinen säkeistö laulusta. Liitän siihen myöhemmin äänen, jos onnistun.
perjantai 22. tammikuuta 2010
Pariisin bulevardit ja Haussmannin puolustus
Olen huomannut, että nykyään on muotia demonisoida arkkitehti Le Corbusier, niinkutsutun betonibrutalismin isä ja merkittävä kaupunkisuunnittelun ja arkkitehtuurin teoreetikko. Siinä samassa usein demonisoidaan paroni Georges-Eugène Haussmann (1809-91), joka todella pääsi ratkaisevasti muuttamaan Pariisin urbanistiikkaa.
Napoleon III kutsui tukijansa Haussmannin Seinen prefektiksi 1853, ja antoi tälle tehtävän modernisoida kunnianarvoisa pääkaupunki. Napoleon III:n idea oli leikata sokkeloiseen kaupunkiin leveitä bulevardeja, joille hän näki useita tärkeitä tehtäviä. Takana oli tietysti kapina 1848, ja barrikadit kapeilla kujilla. Mutta olivat myös synkät sairaustilastot, onneton ja toimimaton viemärijärjestelmä ja veden saanti, tulipalot, rikollisuus ja muut ongelmat.
Pariisi oli aivan liian vanhanaikainen, sokkeloinen ja epävakaa. Sinne tuli nyt aukaista leveitä bulevardeja, jotka yhdistivät liikenteen rautatieasemille, sekä muihin tärkeisiin kohteisiin. Oli rakennettava kokoajaviemärit vanhojen suoraan jokeen antavien sijaan. Oli rakennettava valtavia puistoja kaupungin keuhkoiksi, hautausmaita, sairaaloita, viihdettä ja teollisuutta. Oli johdettava akvedukteja kaupungin juomaveden turvaamiseksi jne.
Kartalla tuo näyttää aika hurjalta. Vanhoja kortteleita puhkottiin, ja monet kaupunkilaisille rakkaat paikat katosivat. Citén kohdalla vasemmalla rannalla oli tällainenkin labyrintti:
Nyt sitä ei ole enää, sen halkaisee Boulevard St. Germain. Monet intressipiirit olivat aikeita vastaan. Niitä arvosteltiin monesta syystä. Että hallitsija voi tuoda joukkoja junalla ja viedä ne nopeasti tärkeisiin paikkoihin - ja näin tukahduttaa pariisilaisten lempipuuha kapinointi, mikä sitten toteutuikin erinomaisen hyvin kommunardikapinan yhteydessä. Että uudistus hyödytti eniten ylempää keskiluokkaa - ja niin se todellakin teki, mutta mahdollisti myös vaurastumisen. Jo tuolloin tiedettiin, että keskiluokan vaurastuminen ja tyytyväisyys rauhoitti yhteiskuntaa ja virkisti taloutta.
Tautitilastot kohenivat dramaattisesti. Rikollisuus ja muut alaluokan vitsaukset vähenivät, ja talous kukoisti. Liikennekin kulki paremmin, mutta siinä suhteessa miljoonakaupungin bulevardien rajat kyllä tulivat lopulta pian vastaan, kuten tämä kuva vuodelta 1902 osoittaa.
Jäljelle jäi yhä vielä elävä yleisvasemmistolainen kritiikki ja romantikkojen voivotukset, joihin palaan myöhemmin. Mutta pariisilaiset ovat ylpeitä bulevardeistaan, ja ulkomaalaiset kateita. Pariisista tuli kertaheitolla maailman laajin onnistuneen urbaanisen uudistuksen esikuva.
torstai 21. tammikuuta 2010
Pikajunaa työntämässä
Tämä tapahtui joskus 80-luvun alkupuolella. Silloinkin VR:llä oli vaikeuksia, mutta nyt ne riivasivat vain yhtä junaa, sitä jossa istuin. Tampereen pikajuna oli pysähtynyt jossakin Turengin kuusimetsässä päästääkseen vastaantulijan ohitseen. Vastaantulija tuli ja meni, mutta me pysyimme paikoillamme.
Sitten kuului kaiuttimista: "Olisiko junassa riskejä miehiä työntämään vähän, että saataisiin sähköä?" Olihan meitä, ja minäkin katsoin itseni sellaiseksi. Työnsimme ankarasti penkan pehmeässä lumisohjossa, ja juna alkoi ihme kyllä liikkua. Se liikkuikin kävelyvauhtia nopeammin, joten junantyöntäjille tuli melkoinen kiire kiivetä takasin vaunuihin.
Sellaista se kai on merihädässäkin, kun pelastusveneeseen tulee kiireistä tunkua. Minä olen huono käyttämään kyynärpäitäni, joten kiireisimmät menivät ensin, ja jäin itse viimeiseksi.
Viimeinen vaunu liukui ohitseni, mutta sain otteen sen viimeisestä rapunkaiteesta. Siinä roikkuessani sain ensin toisen, sitten toisen jalkani portaille, ja onnistuin kiipeämään sisään. Vaelsin vaunujen läpi paikalleni, kun kovaääninen jälleen alkoi puhua: "Omasta ja firman puolesta kiitän kaikkia työntäjiä!"
Vasta silloin tajusin, että olisin hyvin voinut jäädä junasta penkalle. Pilkkopimeässä, lumisohjossa olisin siinä yrittänyt seurata raiteita kohti seuraavaa asemaa? Kännyköistä ei tuohon aikaan osattu edes uneksia. Itse asiassa en todellakaan tiedä mitä olisin siinä tilanteessa osannut tehdä. Matkaseuraakaan minulla ei ollut, eikä kukaan olisi kaivannut junasta jäänyttä.
"Kaikkena oon ollu, paitten airanvittaksena". Jopa hiukan onnekkaana pikajunantyöntäjänä.
Sitten kuului kaiuttimista: "Olisiko junassa riskejä miehiä työntämään vähän, että saataisiin sähköä?" Olihan meitä, ja minäkin katsoin itseni sellaiseksi. Työnsimme ankarasti penkan pehmeässä lumisohjossa, ja juna alkoi ihme kyllä liikkua. Se liikkuikin kävelyvauhtia nopeammin, joten junantyöntäjille tuli melkoinen kiire kiivetä takasin vaunuihin.
Sellaista se kai on merihädässäkin, kun pelastusveneeseen tulee kiireistä tunkua. Minä olen huono käyttämään kyynärpäitäni, joten kiireisimmät menivät ensin, ja jäin itse viimeiseksi.
Viimeinen vaunu liukui ohitseni, mutta sain otteen sen viimeisestä rapunkaiteesta. Siinä roikkuessani sain ensin toisen, sitten toisen jalkani portaille, ja onnistuin kiipeämään sisään. Vaelsin vaunujen läpi paikalleni, kun kovaääninen jälleen alkoi puhua: "Omasta ja firman puolesta kiitän kaikkia työntäjiä!"
Vasta silloin tajusin, että olisin hyvin voinut jäädä junasta penkalle. Pilkkopimeässä, lumisohjossa olisin siinä yrittänyt seurata raiteita kohti seuraavaa asemaa? Kännyköistä ei tuohon aikaan osattu edes uneksia. Itse asiassa en todellakaan tiedä mitä olisin siinä tilanteessa osannut tehdä. Matkaseuraakaan minulla ei ollut, eikä kukaan olisi kaivannut junasta jäänyttä.
"Kaikkena oon ollu, paitten airanvittaksena". Jopa hiukan onnekkaana pikajunantyöntäjänä.
keskiviikko 20. tammikuuta 2010
Tervetuloa 1984! Tietämisen tuskast' pois!
Metsälehteen kirjoittaa kolumneja Metsäntutkimuslaitoksen professori Kari Mielikäinen. Uusimmassa kirjoituksessaan hän puuttuu ilmastohysteriaan:
Nykyisessä ilmastokeskustelussa on paljonkin väärää. Poliittisesti päätetyllä totuudella tutkijat luokitellaan maailman pelastajiin ja pettureihin. Kahtiajako vuohiin ja lampaisiin näkyy sekä tutkimuksen rahoituksessa että päättäjille esitettävän tiedon valikoinnissa. Pahimmillaan tietoja on salattu ja tutkimusaineistoja muokattu sopimaan etukäteen päätettyyn lopputulokseen.
Hän lisää:
Massiiviset neuvottelut, valtaisa byrokratia, saastuttamisen salliminen päästökaupan nimissä ja likaisen teollisuuden siirtyminen sopimuksen ulkopuolisiin maihin takaavat järjestelmälle varsin mustan hiilijalanjäljen, mutta sitäkin suuremman budjetin.
Minkälaisissa maissa on totuttu näkemään tieteenkin valjastamista politiikan palvelijaksi, suurta ja läpinäkymätöntä byrokratiaa, sekä massiivista salailua? Tietenkin diktatuureissa ja muissa pappisvaltaisissa yhteiskunnissa. Mutta me olemme myös kovaa vauhtia menossa kohti diktatuuria, ja meille valehdellaan yhtä sumeilematta.
Äsken yölähetyksenä nähty ranskalainen dokumentti Afghanistanin sodasta paljasti karmean totuuden maahan virtaavien rahojen kohtalosta. Sota on valtaisa bisnes. Pientä on se, että paikalliset pomot kähmivät surutta länsirahaa, ja rakentavat köyhien slummien päälle mahtavia palatseja itselleen. Pahempaa on se, että lännen liike-elämä ja järjestöt kahmivat avustuksista suurimman osan itselleen.
Esimerkkinä käytettiin mm. erään sairaalan lisärakennusta. Sen määrärahoista YK ja muuan italialainen järjestö kaappasivat "kuluihinsa" suurimman osan, ja loput menivät paikallisille jobbareille. He rakensivat kyllä sen lisärakennuksen, mutta jo neljän vuoden kuluttua on osoittautunut, että se on kokonaan käyttökelvoton ja romahtamisvaarassa. Ja jobbarien palatsi on ilmeisesti jo kohoamassa Kabuliin.
Obamalla ei ole pienintäkään mahdollisuutta lopettaa sotaa, eikä EU:nkaan piirissä ilmeisesti pidetä mitään kiirettä. On kysymys aivan liian suurista rahoista. Päättäjien henki tämmöisessä kuviossa on mitätön pikkuseikka. Jälleen valtaisa valheen verkko, jota ei sovi lähteä repimään.
Meillä on valmisteilla laki, jolla voidaan tehokkaasti estää ajatusrikollisuuden harjoittamista netissä ja muussa julkisuudessa. On käynyt ilmi, että siihen jätetään tarvittava soveltamisvara kaiken laisia tilanteita varten. Se on määrä hyväksyä ennen vaaleja, millä pyritään luonnollisesti estämään vallanpitäjiä uhkaava poliittinen liikehdintä.
Meille valehdellaan, meitä hämätään ja meitä johdetaan harhaan. Demokratiaa rapautetaan monin tavoin, ja aivan berlusconilaiseen tapaan pääosa mediasta on tiukasti ruodussa. Harvainvallalle rakennetaan vankkaa perustusta. Orwellin vuosi 1984 on lähempänä kuin luullaankaan.
Nykyisessä ilmastokeskustelussa on paljonkin väärää. Poliittisesti päätetyllä totuudella tutkijat luokitellaan maailman pelastajiin ja pettureihin. Kahtiajako vuohiin ja lampaisiin näkyy sekä tutkimuksen rahoituksessa että päättäjille esitettävän tiedon valikoinnissa. Pahimmillaan tietoja on salattu ja tutkimusaineistoja muokattu sopimaan etukäteen päätettyyn lopputulokseen.
Hän lisää:
Massiiviset neuvottelut, valtaisa byrokratia, saastuttamisen salliminen päästökaupan nimissä ja likaisen teollisuuden siirtyminen sopimuksen ulkopuolisiin maihin takaavat järjestelmälle varsin mustan hiilijalanjäljen, mutta sitäkin suuremman budjetin.
Minkälaisissa maissa on totuttu näkemään tieteenkin valjastamista politiikan palvelijaksi, suurta ja läpinäkymätöntä byrokratiaa, sekä massiivista salailua? Tietenkin diktatuureissa ja muissa pappisvaltaisissa yhteiskunnissa. Mutta me olemme myös kovaa vauhtia menossa kohti diktatuuria, ja meille valehdellaan yhtä sumeilematta.
Äsken yölähetyksenä nähty ranskalainen dokumentti Afghanistanin sodasta paljasti karmean totuuden maahan virtaavien rahojen kohtalosta. Sota on valtaisa bisnes. Pientä on se, että paikalliset pomot kähmivät surutta länsirahaa, ja rakentavat köyhien slummien päälle mahtavia palatseja itselleen. Pahempaa on se, että lännen liike-elämä ja järjestöt kahmivat avustuksista suurimman osan itselleen.
Esimerkkinä käytettiin mm. erään sairaalan lisärakennusta. Sen määrärahoista YK ja muuan italialainen järjestö kaappasivat "kuluihinsa" suurimman osan, ja loput menivät paikallisille jobbareille. He rakensivat kyllä sen lisärakennuksen, mutta jo neljän vuoden kuluttua on osoittautunut, että se on kokonaan käyttökelvoton ja romahtamisvaarassa. Ja jobbarien palatsi on ilmeisesti jo kohoamassa Kabuliin.
Obamalla ei ole pienintäkään mahdollisuutta lopettaa sotaa, eikä EU:nkaan piirissä ilmeisesti pidetä mitään kiirettä. On kysymys aivan liian suurista rahoista. Päättäjien henki tämmöisessä kuviossa on mitätön pikkuseikka. Jälleen valtaisa valheen verkko, jota ei sovi lähteä repimään.
Meillä on valmisteilla laki, jolla voidaan tehokkaasti estää ajatusrikollisuuden harjoittamista netissä ja muussa julkisuudessa. On käynyt ilmi, että siihen jätetään tarvittava soveltamisvara kaiken laisia tilanteita varten. Se on määrä hyväksyä ennen vaaleja, millä pyritään luonnollisesti estämään vallanpitäjiä uhkaava poliittinen liikehdintä.
Meille valehdellaan, meitä hämätään ja meitä johdetaan harhaan. Demokratiaa rapautetaan monin tavoin, ja aivan berlusconilaiseen tapaan pääosa mediasta on tiukasti ruodussa. Harvainvallalle rakennetaan vankkaa perustusta. Orwellin vuosi 1984 on lähempänä kuin luullaankaan.
Lapsimuotia 1909-11. Walter Rydmanin kuvia.
Tässä kuvassa (Walter Rydman keväällä 1909) ollaan kävelyllä ehkä Kaivopuistossa. Isoisäni isä kauppias ja valtiopäivämies Victor Rydman, hänen miniänsä Karin, sittemmin isoäitini, ja heidän 3-vuotias esikoisensa Pian, tätini. Seuraavassa kuvassa tätini ja koira Tommi Thalia Cafén edessä. Arvelen että tuo kahvila sijaitsi Vilholan talossa Kansallisteatterin vieressä.
Seuraavassa kuvassa, vähän aikaisemmin kevättalvella, isoäitini ja tätini ovat tulossa kotoaan Vilholan talosta, ja mahdollisesti menossa Victorin luo. Matka ei ollut pitkä. Ensin torin yli ja vanhan asemarakennuksen ohi. Se oli yhä paikallaan suunnilleen nykyisten raitiotiekiskojen päällä poikittain, tuli ulos uuden asemarakennuksen seinästä kuin pitkulainen patti. Aseman rakennustyöt ovat ehtineet jo Kansallisteatterin luo. Sitten Hakasalmenkatua ylös, sen Skohan talona tunnetun rakennuksen ohi, jonka paikalle on rakennettu uudemman arkkitehtuurimme voittamaton helmi eli Makkaratalo. Keskuskatua ei vielä oltu avattu, niin että Hakasalmenkatu päättyi Aleksanterinkadulle. Ja sittenpä oltiinkin perillä komeassa Hermeksen talossa Aleksanterinkatu 19.
Vuotta tai kahta myöhemmin isäni jo pystyi tulemaan kävelyretkille. Hyvin merkittävä tuon kevätpäivän täytyi olla, sillä isoäitinikin on pannut todella parasta päälleen - ja päähänsä. Isäni on perinyt valkoisen takkiinsa siskoltaan.
Seuraavien kahden kuvan paikat kun pystyisinkin selvittämään. On ehkä kesä 1911. Ollaan keskustassa ja ihan sen lähellä rantalaiturilla. Maailma oli vielä järjestyksessä, ainakin yläluokan perheen näkökulmasta. Vain isääni ärsytti, luultavasti nuo hankalat vaatteet ja mokoma hattu.
maanantai 18. tammikuuta 2010
Autokaksoset etelänmatkalla. Mitä, missä, milloin, ja ketkä?
Perheessä säilyneen 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä olevan negatiivimassan joukossa on usean kymmenen kuvan sarja, jossa neljä suomalaista pariskuntaa matkailee n. vuonna 1926 tai-27 Saksassa ja Etelä-Ranskassa, ehkä myös Italian puolella. Heillä on saman merkkiset autot, toinen umpikorinen ja toinen kangaskattoinen, mutta merkistä en ole saanut selvää. Autojen rekisterinumerot ovat A-5239 ja A-2781, ja ne on ilmeisesti rekisteröity 1926.
Jäähdyttäjän päällä ovat tällaiset merkit ja vempeleet, tunnistaisiko joku ne:
Joukossa oli myös kuva, jossa kiusallisen tutun näköinen mies istuskelee vaimonsa (?) kanssa Chevroletin alustalla. Taustalla on valmis auto joka muistuttaa umpikorista A-5239:ää. Kävi mielessä, että Chevyn alustalle ehkä rakennettiin se avoauto A-2781. Tunteeko kukaan tätä miestä?
Molemmat seuraavan kuvan naisista ovat selvästi ulkomaanretkellä mukana:
Tässä on A-5239 jossain siellä etelämmässä. Huomatkaa miehen kamera!
Avoauto A-2781 on tässä ilmeisesti suomalaisella tiellä:
Osa näistä negatiiveista oli kotelossa, jonka päällä luki "fröken Greffe". Nimi saattaisi myös olla Graeffe. Lukijoitteni joukossa on automobiiliväkeä. Löytyisikö heiltä tietoa näistä autoista ja henkilöistä? Tarvittaessa voin lähettää lisää kuvia.
sunnuntai 17. tammikuuta 2010
Erikoinen näkymä Katajanokan jugendiin - "Tommi letar"
Isoisäni Walter Rydman otti tämän kuvan vuonna 1905, ja antoi sille nimeksi "Tommi letar", 'Tommi etsii'. Tommi oli Walterin koira 1900-luvun alussa, ja tulemme näkemään hänet vielä uudestaankin täällä blogissa.
Tommilla oli kuuluisia tuttavia, ennen muuta Lucas, isäntänsä Eugen Schaumanin uskollinen ja älykäs kumppani. He olivat tavanneet toisensa Kaisaniemen puistossa sen traagisen päivän aattona, jona Lucas jäi yksin, tuli epätoivoiseksi, menetti täysin mielenrauhansa, niin että isännän lähisukulaisten oli autettava hänet rajan yli herransa luo.
Isännät olivat tuolloin puhelleet keskenään kenraalikuvernööri Bobrikovin karkeasta sortopolitiikasta. Walter oli harmitellut, ettei maasta löytynyt yhtään rohkeaa miestä vapauttamaan maata tuosta vihatusta venäläisestä. "Älä huoli", oli Lucasin isäntä tokaissut tuohon, "kyllä sellainen löytyy!"
Tommilla oli kuvanottohetkellä kiinnostavaa tekemistä. Ratapölkkyjen kitkeränvahvan tervanhajun joukosta hän oli erottanut muutakin, kuullut ehkä lupaavaa rapinaakin. Katajanokan satamaa oltiin juuri rakentamassa, levittämässä meren päälle, ja yksi komea tullimakasiini oli jo rakennettukin. Uusia raiteita tehtiin edellisten viereen, ja ratapölkyt odottivat asettamistaan kiskojen alle.
Walter otti tämän kuvan tietysti ystävästään, eikä varmaankaan ajatellut kuvaavansa historiallista dokumenttia. Hänellä oli tuolloin vatsan päällä roikkuva peilikamera, josta aukeava maailma oli tietysti aivan erilainen kuin näkymä ihmisen katsekorkeudelta. Peilikameran näyttämä maailma oli niin sanoakseni Tommin tasoinen.
Mutta mitä tuolta pölkkykasan ja rautatievaunujen takaa näkyy? Kaksi Kruunuvuorenkadun uutta ja kaunista jugendtaloa. Vasemmalla on Waldemar Wileniuksen piirtämä Kruunuvuorenkatu 5 - Kauppiaankatu 1-3, kaunis talo jossa on pohjoiseurooppalaisen renessanssin ja barokin muistumia. Ja oikealla on Usko Nyströmin ja hänen työtovereittensa Petreliuksen ja Penttilän suunnittelema Kauppiaankatu 2 - Kruunuvuorenkatu 7.
Tuskinpa Walter aavistikaan, että hän 1930-luvun alussa tulisi muuttamaan tuohon Nyströmin taloon, ja että se myös tulisi olemaan hänen kotitalonsa loppuun asti. Tuo rotevan romanttinen massiivi olisi jo kolmas saman arkkitehdin piirtämä Walterin kotitalo. Hän oli ilmeisen kiinnostunut Nyströmin toimiston töistä, kuvasi niistä useita, ja tämän rakennuksen jo siinä vaiheessa kun se oli kuoriutumassa telineistä.
Olisipa Walter oivaltanut kuvata nuo rakennukset edes silmäinsä korkeudelta! Olisi ollut lähestulkoon viimeinen hetki saada tallennettua niiden kauniit (ja Wileniuksen kohdalla vielä herkät) fasadit! Jo kahden vuoden päästä Walterin tulevan kotitalon eteen nousi Selim A. Lindqvistin sisänsä ihan hieno "Makasiini 5", ja myöhemmin rakensi Kesko mahtailevan pääkonttorinsa Wileniuksen talon eteen.
Tämä itsessään hauska ja hyvä kuva osoittaa, miten valokuvat saattavat sisältää paljon sellaista informaatiota, jota kuvaajan useimmiten on mahdotonta kuvaushetkellä tajuta.
Liitän tähän loppuun kuvan Tommin kaverista Lucasista ja hänen kuulusta isännästään.
lauantai 16. tammikuuta 2010
Sk2 "Pikku-Rusko" n:o 362 Tyrvään asemalla
Tämän kuvan otti isoisäni Walter Rydman vuonna 1902 Tyrvään asemalta. Skannasin sen lasinegatiivilta, jonka rispaantuneet reunat jätin näkyviin. Ne kertovat ensinnäkin negatiivin iästä ja teknisestä laadusta, ja muodostavat sitten kuvalle myöskin esteettisen kehyksen.
Virkamiessuku liikkui erityisen paljon, myös sen naimattomiksi jääneet naiset, jotka sinkoilivat vierailuille kirjeistä, korteista ja muista dokumenteista päätellen kaiken aikaa Helsingissä, Turussa, ja sitten myös Porissa ja Nokialla. Suvun keskuspaikka vielä 1902 oli Ruotsilan kartano Kiikassa, ja lähisukua oli Tyrväässä mm. Vännin suurtilalla, Jaatsin talossa ja pappilassa. Rautatie oli luonnollisin ja nopein tapa liikkua. Ruotsilassa oli Porin radan seisake, jota käytettiin tarvittaessa. Muun muassa Ruotsilassa pidettyihin juhliin saavuttiin hevosten ohella myös junalla.
Tyrvään asema oli keskeinen, jos matka oli Helsinkiin, Turkuun tai Tampereelle. Kaunis veturi on Sk2 "Pikku-Rusko", jonka huippunopeus oli n. 60 km/t. Matka Tyrväästä Helsinkiin kesti noin 5 - 6 tuntia, kun jouduttiin kiertämään Tampereen kautta, ja matkalla oli pysähdyksiä riittämiin. Veturia n:o 362 ei enää ole, mutta saman sarjan vetureita on museoissa muutamia.
En ole aivan varma, onko etualan virkamies itse asemapäällikkö, vaiko vain junanlähettäjä. Hänen takanaan on nimittäin tulossa täymustiin pukeutunut nappiherra, joka vaikuttaa paljon arvovaltaisemmalta. Laiturilla odottaa huivipäinen rahvaannainen tavarakärrynsä kanssa, sekä rennon muodikkaasti seisova nuori säätyläisnainen, jota epäilen isoisäni 25-vuotiaaksi isoksisiskoksi. Miehenä olen tietysti kiinnittänyt huomiota hänen sutjakkaan vartaloonsa, jota hame ja puku eivät suinkaan peitä, ennemminkin korostavat.
Vanhan Tyrvään historioitsijat voinevat selvittää virkamiesten todennäköiset henkilöllisyydet. Aseman rakennuksista näkyy vain muutama. Niitä tuskin on ollut olemassa enää pitkiin aikoihin.
perjantai 15. tammikuuta 2010
Uskottomuus - ja moraaliargumenttien symmetria
Mail Online -verkkolehti kertoo seitsemän vuotta aviossa olleesta rouvasta, joka alkoi epäillä miestään uskottomuudesta. Hän tekeytyi Facebookissa 21-vuotiaaksi blondibimboksi, opiskeli nuorisokieltä lyhenteineen ja kirjoitusvirheineen, ja alkoi flirttailla pahaa aavistamattoman miehensä kanssa. "Suspicious that her husband of seven years was cheating on her, or at least capable of infidelity, she posed as a much younger - and less eloquent - woman on Facebook", kertoo uutinen. Pian viestinvaihto muuttuikin seksinsävytteiseksi. Ja rouva otti eron.
Tiger Woodsille tapahtui vähän saman kaltaista. Täydessä hormonivarustuksessa olevalla miehellä on joskus ylitsekäymättömän vaikea olla lankeamatta täysillä paahtavan misulauman puristuksessa. Ja Tigerhan lankesi, valitettavasti monta kertaa...
Käy se toisinkin päin. Uskoakseni myös naisilla on todettu kiivasta hormonitoimintaa, ja hyvin moni heistä on loppujen lopuksi myös vieteltävissä. Tiedetäänhän, että ovulaatiovaiheessa naiset kiihottuvat komeista alfakarjuista, kun heille taas paria viikkoa myöhemmin oikein hyvin kelpaa arkinen, hellä ja huolehtiva pehmoisä. Niin kävi Marjan Juhani Ahon tragediassa Juha, näin on käynyt tilastojen mukaan yhä useammassa avioliitossa jossa nainen on pettänyt ja vaihtanut miestä, ja onpa aiheesta tehty hauska oopperakin, Mozartin Cosi fan tutte (nimittäin: le donne).
Kummankin sukupuolen edustajista monella, hyvin monella on luonnollisista syistä johtuva vaara joutua vietellyksi. Nyt onkin kysymys käännettävä vähän toiseen muotoon. On aika yksipuolista kysyä, onko oikein tulla vietellyksi ja pettää puolisoaan. Voisi myös kysyä, onko oikein yrittää vietellä henkilö, josta tiedetään että hän on vakinaisessa suhteessa.
Kaikessa moraalisävyisessä pohdinnassa olisi aina muistettava argumenttien symmetrisyys. Muussa tapauksessa argumentoinnista tulee vino ja toispuolinen, eli viime kädessä arvoton. Aviovaimo, joka kokeilee miestään mahdollisesta vieteltävissä olemisesta, syyllistyy toispuoliseen argumentointiin, eikä uutisen rouvan selitys "It wasn't about trapping him. All I wanted to do was find out the truth" ole millään tavalla validi.
Ankara rasismin vastustaja, joka esittää toiskulttuurisen mokailijan edesottamuksille lieventävänä asianhaarana tämän kulttuuritaustan, ei ota huomioon symmetriaa, ja osoittaa tällä vahvaa käänteistä rasismia. "Minkä he voivat taustalleen/uskonnolleen (mutta me sen sijaan voimme)".
Uutisen mies osoittautui moraaliltaan horjuvaksi. Uutisen vaimo samoin. Mutta eri syistä.
Tiger Woodsille tapahtui vähän saman kaltaista. Täydessä hormonivarustuksessa olevalla miehellä on joskus ylitsekäymättömän vaikea olla lankeamatta täysillä paahtavan misulauman puristuksessa. Ja Tigerhan lankesi, valitettavasti monta kertaa...
Käy se toisinkin päin. Uskoakseni myös naisilla on todettu kiivasta hormonitoimintaa, ja hyvin moni heistä on loppujen lopuksi myös vieteltävissä. Tiedetäänhän, että ovulaatiovaiheessa naiset kiihottuvat komeista alfakarjuista, kun heille taas paria viikkoa myöhemmin oikein hyvin kelpaa arkinen, hellä ja huolehtiva pehmoisä. Niin kävi Marjan Juhani Ahon tragediassa Juha, näin on käynyt tilastojen mukaan yhä useammassa avioliitossa jossa nainen on pettänyt ja vaihtanut miestä, ja onpa aiheesta tehty hauska oopperakin, Mozartin Cosi fan tutte (nimittäin: le donne).
Kummankin sukupuolen edustajista monella, hyvin monella on luonnollisista syistä johtuva vaara joutua vietellyksi. Nyt onkin kysymys käännettävä vähän toiseen muotoon. On aika yksipuolista kysyä, onko oikein tulla vietellyksi ja pettää puolisoaan. Voisi myös kysyä, onko oikein yrittää vietellä henkilö, josta tiedetään että hän on vakinaisessa suhteessa.
Kaikessa moraalisävyisessä pohdinnassa olisi aina muistettava argumenttien symmetrisyys. Muussa tapauksessa argumentoinnista tulee vino ja toispuolinen, eli viime kädessä arvoton. Aviovaimo, joka kokeilee miestään mahdollisesta vieteltävissä olemisesta, syyllistyy toispuoliseen argumentointiin, eikä uutisen rouvan selitys "It wasn't about trapping him. All I wanted to do was find out the truth" ole millään tavalla validi.
Ankara rasismin vastustaja, joka esittää toiskulttuurisen mokailijan edesottamuksille lieventävänä asianhaarana tämän kulttuuritaustan, ei ota huomioon symmetriaa, ja osoittaa tällä vahvaa käänteistä rasismia. "Minkä he voivat taustalleen/uskonnolleen (mutta me sen sijaan voimme)".
Uutisen mies osoittautui moraaliltaan horjuvaksi. Uutisen vaimo samoin. Mutta eri syistä.
"Den smala stigen" - herrasväki tulossa teatterilta
Tämän kuvan nimeksi isoisäni Walter Rydman on antanut "Den smala stigen", "Kapea polku". Säätyläisperhe on ilmeisesti kevättalvella 1905 tulossa Kansallisteatterilta, mutta tori on vielä keskeneräinen ja loskaa täynnä. Ilmeisesti toria ei vielä ole kokonaan edes kivetty. Pahimman kohdan yli on asetettu lautoja, ja niitä pitkin ovat helmojaan nostaen, vähän horjahdellen kulkemassa perheen naiset, ehdottomassa arvojärjestyksessä.
Silinteripäinen herrasmies on tullut ensimmäisenä, huomaa kuvaajan ja naurahtaa. Hän on eräs Helsingin tunnetuimmista litografeista, Tukholmassa syntynyt 56-vuotias Gustaf Arvidsson, jonka firma sijaitsee Kolmikulma- eli Dianapuistossa Yrjönkadun ja Uudenmaankadun kulmassa.
Sitten tulevat perheen naiset arvojärjestyksessä. Ensimmäisenä Emilie Hillebrandt, Prahassa syntynyt saksankieliseen kirjanpainajasukuun kuuluva 55-vuotias rouva Arvidsson. Hänen perässään tulee tyttäristä vanhin, 23-vuotias Karin, josta myöhemmin on tulossa minun isoäitini. Sitten seuraa ilmeisesti nuorempi tytär Elsa joka opiskelee Ateneumissa piirtämistä (sitä taitoa tarvitaan kirjapainohommissa), sekä kuopus Greta, joka on ehkä viidentoista.
Peräpäätä valvoo neitien isoveli Leo, jos olen tunnistanut oikein. Taustalla on herrasmies koirineen - tosin he näyttävät kulkevan eri suuntiin. Tuohon aikaan ei koiria kaupungissakaan pidetty hihnassa, ainakaan en olle yhtään sellaista kuvaa nähnyt. Ne olivat kuitenkin ilmeisen hyvin kasvatettuja. Koira on huomannut teatterin kulmalla Kaisaniemen puistosta ja kuuluisalta joutsenlammelta tulossa olevat kaksi nuorta miestä. Lienevätkö tuttuja, odottaako koira heitä?
Eliel Saarisen piirtämän uuden asemarakennuksen työt ovat juuri alkaneet tai alkamassa, mutta sivusiipien kohdalla ei vielä näy mitään rakennustyötä. Vanha asemarakennus nököttää vielä alun toista kymmentä vuotta uuden aseman edessä, poikkipuolin nykyisiä raitiovaunukiskoja. Kansallisteatteri on valmistunut pari vuotta sitten, ja siellä täällä kohoaa uuden modernin pääkaupungin muita upo uusia loistorakennuksia. Helsinki on kohoamassa Euroopan suurkaupunkien joukkoon, mutta kovin pahasti työ on vielä kesken. Ei se mitään, säädynmukaisesti pukeutunut herrasväki tietää, että hienoa on tulossa, ja kestää väliaikaiset hankaluudet.
Alla on toinen kuva, luultavasti samana päivänä otettu. Siitä näkyy, että myöskään Vilholan taloa ei vielä ole olemassa, luultavasti ei edes luonnoksena arkkitehti Nyströmin pöydällä. Takana näkyy Itäisen teatterikujan ja Mikonkadun pohjoispään puutaloja Kaisaniemen puiston vierellä. Niitä ei enää ole.
