Minne katosivat blogieni musiikkinäytteet?

Moneen blogiini olen täällä liittänyt nuotteja ja niiden seuraksi mp3-linkin. Nyt jokainen äänilinkki on kadonnut jäljettömiin.

Sattuisiko joku lukijoistani tietämään syyn? Onko Googlella jokin tekijänoikeusklausuuli, johon vedoten se estää musiikin levityksen?

Jyrki Vihman Arpa (1955) - unohdetun kirjailijan maineen palautus

Kirjoitin Ylioppilaslehteen 7.9.56 laajan artikkelin nimeltä "Onko modernismi lahjattomuutta?". Tuon otsikon kaltaisia väitteitä sinkoili siinä ankarassa sodassa jota mediassa käytiin modernin taiteen puolesta ja sitä vastaan. Keskeisenä kohteena oli juuri tuolloin Jyrki Vihman ainoaksi jäänyt runoteos Arpa (WSOY 1955), jota pilkattiin karkeasti Suomen Kuvalehdessä. Uudessa Suomessa oli arvostelija suhtautunut uuteen runoon suopeasti, mikä sai V.A.Koskenniemen tuimasti tulistumaan. Lehti julkaisi kuitenkin myös modernismin ehkä teräväkynäisimmän etulinjasissin Tuomas Anhavan vastahyökkäyksen: "Nykyrunous ei eo ipso ole käsittämätöntä. Kysyä voidaan, kenelle se on käsittämätöntä. Koskenniemi on [...] osoittanut ymmärtävänsä sitä juuri niin paljon kuin tahtoo, mikä onkin iäkkäiden runoilijain ja kriitikkojen kohdalla yleistä".

Kiistan keskiöön joutui mm. Vihman runo "Suomalainen venelaulu":

Älä ota
tätä pois.
Ja kun vaietaan
suo tämän aueta
uuteen soutajaan
- salmiin kun yö uduin ajaa -
rauhasi: vajaa
ihanuudessaan.

Suo hiljaisuus
jota airo ei riko;
ei ruuhi liu'u, liukuu kuitenkin,
ei kuule korva - se kuuro olisiko?
ei suusi kuiskaa,
sana on väkevin.

Älä liikkua suo
toviin tuhdollaan
silmät saaneen
tavata katsovaan,
ken jatkaa kuvaa
yli kääntyjän loimeutuvaa
mahduttamaan.

Jouko Tyyri ehdotti Parnasson arvostelussa korjausta runon loppusäkeiden liiallisen kireyden laukaisemiseksi. Minä olin ehkä hiukan samaa mieltä, mutta pidin runoa silti niin kokoelman kuin yleensäkin nykyrunoutemme vahvimpiin kuuluvana. Vertailin sitä Hellaakosken runoon "Soutaja": "Erona on kuitenkin ennen muuta ajan käsittely; Hellaakoskella paikoillaanolokin on tapahtumista ajassa, Vihma puolestaan projisioi tapahtumisen uudelle tasolle - "suo tämän aueta uuteen soutajaan" ja "ei ruuhi liu'u, liukuu kuitenkin" - ja muuntaa ajan todellakin neljänneksi ulottuvaisuudeksi. Yhteismitallisesti arvioiden Vihman runo edustaa yhtä hetkeä, yhtä pistettä, Hellaakosken taas suoraa".

Parnasson arvioinnissaan myös Tyyri löysi esikuvaksi Hellaakosken, mutta lisäsi rohkeasti mukaan myös Siljon, ja kytki Vihman runot näin suomalaisen runouden jatkumoon. Tyyrin mukaan niiden lukija monesti "herpaantuu joutuessaan yhtä mittaa jännittämään tarkkaavaisuuttaan pitkien ja pedanttisesti kaiverrettujen sarjojen pysähdyspaikoissa ja alituisissa kamerakulman vaihdoksissa". Mutta samalla "tältä taustalta kohoaa useita hämmästyttävän eheitä, uljaita lauluja, valmiita ja välittömästi nautittavia runoja".

Se on totta - ja todistin Tyyrin väitteen oikeaksi tekemällä varsin hyvän laulun Vihman runoon "Kansanlaulu". Julkaisen täällä blogissa sen nuotin jossain vaiheessa. Monia Vihman runoja olisi syytä julkaista uudelleen, sillä hän on runoilijana päässyt unohtumaan useimmilta, eikä hän tämän kohun jälkeen enää halunnut jatkaa alalla. Haluan omalta osaltani olla palauttamassa varhaisen modernistimme mainetta; tässä eräs lyhyt näyte, runo nimeltä "Varjot":

Korjuiden Herra,
loitolla eilisistä
luo'on lyön viljaan.
Jos niittäjä vavahtaa
kieltoa ei ole, ei kysymistä.
Sirppini varjo
varjooni lankeaa.

Keskustelu Vihmasta keskeytyi syyskuussa -56, sillä tuolloin jysähti uuteen runouteemme sellainen pommi, ettei sen voimaa juuri enää kyetty ylittämään vuosisadan viimeisilläkään vuosikymmenillä. Siitä Kai Laitinen kirjoitti Helsingin Sanomiin 14.10.56, 20-vuotispäiväni aattona, kuuluisan arvostelunsa joka loppuu näin:

"Se antaisi aihetta laajoihin pohdintoihin; se houkuttelee, suorastaan haastaa, tulkintaan, esseeseen. Mutta en voi antaa periksi noille houkutuksille, vaan kiiruhdan niiden ohi ja jätän tällaiset työt aikakauslehtien arvostelijan tehtäväksi, sillä päivänkriitikkona tunnen itseni viestinjuoksijaksi, jonka velvollisuutena on mahdollisimman nopeasti saattaa lyriikan ystäville sanoma: ota ja lue! Runoilija on syntynyt".

Eeva-Liisa Mannerin "Tämä matka" oli ilmestynyt, ja heti Laitisen kirjoituksen luettuani ryntäsin Suomalaiseen kirjakauppaan ja ostin kirjan. Se kirja muutti lyyrisen maailmani kokonaan, mutta se onkin sitten toisen kertomuksen aihe.

Vaihto-oppilaana Waldeckin ruhtinaanlinnassa 1952

Tässä kuvassa on keskellä Waldeckin ja Pyrmontin prinssi Josias (16), ja mukana olen myös minä (melkein 16) ja sisarukseni. Isäni otti tuon kuvan Lylyisten täysihoitolassa Lohjalla elokuussa 1952. Oikea saksalainen prinssi suomalaisella maalaisnurmikolla?

Asia on niin, että Helsingissä järjestettiin olympiakisat, ja Waldeckin ruhtinaanlinnassa pienessä Arolsenin kaupungissa ajateltiin, että ruhtinaan veljen esikoispoika Josias voisi päästä katsomaan kisoja eräänlaisen vaihto-oppilasjärjestelyn kautta. Minusta tuli sitten se poika, joka matkusti tuohon pieneen ruhtinaskuntaan, josta harva on kuullutkaan. 1100-luvun kreiveistä periytyvä Waldeckin ruhtinassuku on kuitenkin sekaantunut lähes kaikkiin eurooppalaisiin kuningashuoneisiin Romaniasta Hollantiin ja Englantiin asti. Prinssi Josiaan isotäti oli Hollannin kuningatar... Kun näen Saksan nykyisen lipun:
näen siinä aina suoraan Waldeckin värit "schwarz-rot-gold". Tuota seikkaa Josias ei koskaan väsynyt kehumasta. Josiaan isä oli perintöruhtinaan nuorin veli. Me ajelimme hänen pitkänokka-Mersullaan ympäri kaunista ruhtinaskuntaa, kävimme kylpylöitä ja vanhaa linnaa katsomassa, eikä missään näkynyt sodan jälkiä vaikka rauhasta oli kulunut vasta kuusi ja viimeisestä sotarikosoikeudenkäynnistä kolme vuotta. Linna oli erinomaisessa kunnossa, ja sen salissa pidettiin silloin tällöin julkisia konsertteja. Ullakolla oli aivan valtava Märklin-pienoisratasysteemi, luultavasti hienoin koskaan näkemistäni.
Waldeckin ruhtinaanlinna Arolsenissa valmistui 1700-luvun alussa. Barokkia, mutta sisustuksessa on jo paljon rokokoota.

Melkoinen elämys oli metsästysretki Waldeckin suurissa metsissä. En muista kuinka monta pukkia tai villisikaa saatiin saaliiksi, mutta aivan toisen lainen muisto jäi kyllä mieleen. Istuimme niityn reunassa passissa Josiaan isän prinssi Georgin kanssa, ja yhtäkkiä huomasimme kuinka aukion toiselta laidalta irtosi pieni poukkoileva oranssinpunainen kerä, tuli aivan meidän vierellemme, ja osoittautui ketunpoikaseksi. Se nillitti meitä aikansa ja jatkoi sitten matkaansa. Me vilkaisimme hymyillen toisiimme, ja pysyimme liikkumattomina.

Waldeckin perintöruhtinaan elämän vaikea vaihe.

Josiaan setä, perintöruhtinas Josias oli toiminut SS-upseerina ja poliisikenraalina, ja tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Hänen kohdallaan vankeus kesti vain kolmisen vuotta, ja lopulta hänet armahdettiin kokonaan 1953. Sen verran vähiksi olivat syytteet ja todistelut käyneet. En ole aivan varma tapasinko ruhtinasta koskaan (hänen poikansa, suvun nykyisen päämiehen Wittekindin sen sijaan useasti), mutta toisen sedän, prinssi Maxin kylläkin. Hän oli erittäin mukava, mutta silti hiukan kiusallinen - hän nimittäin osasi hyvin ruotsia ja halusi aina puhua kanssani ruotsiksi. Ja minulla taas tuolloin saksa oli niin vahvasti päällimmäisenä, että huomasin välillä ajattelevanikin saksaksi, ja ruotsin puhuminen oli ison vaivannäön takana.

Ruotsinkielen jääminen saksan alle oli paluumatkalla johtaa pikku hankaluuteenkin. Kööpenhaminassa minun oli odoteltava pari kolme tuntia Tukholman junaa, ja päätin käydä lähistön isossa leipäkaupassa ostamassa matkaeväitä. Asiakkaita ei ollut, myyjättäriä senkin edestä. Mutta kun vahingossa tulin puhuneeksi saksaa, minua ei palveltu ollenkaan, vaan myyjättäret vetäytyivät keskustelemaan toistensa kanssa. Onnistuin lopulta sanomaan ruotsiksi, että olin Suomesta, en osannut tanskaa, ja että olin tulossa Saksasta. Saman tien nättiä poikaa olikin palvelemassa monta naista, ja taisinpa saada jotain ylimääräistäkin mukaani... Opin tuona hetkenä paljon asioita, joita en aikaisemmin ollut ajatellutkaan.

Josiaan luokan kanssa lähdimme sitten parin viikon luokkaretkelle Garmisch-Partenkircheniin. Siellä kiipeilimme Alpspitzen rinteillä, ja kävimme tietysti Saksan korkeimman vuoren Zugspitzen huipullakin. Polvihousuissa oli hartvinaisen mielenkiintoista laskea lumista rinnettä... Valitettavasti kaikki valokuvani epäonnistuivat huonon kameran johdosta, eikä minulla ole sellaisia näyttää. Mutta tuolla retkellä minusta tuli parantumattomasti alppihullu. Ja opin toisenkin asian.

Kuuluisan alppijärvi Eibseen rannalla oli yhtä kuuluisa alppihotelli, joka sodan jälkeen kuitenkin oli joutunut amerikkalaisten haltuun. Alue oli eristetty panssariverkkoaidalla, ja portilla oli iso juliste: "NICHT FÜR DEUTSCHE". Kun sotilaspoliisia ei näkynyt eikä muutakaan liikennettä, kävimme nopeasti raaputtamassa kylttiä. Meidän paetessamme paikalta siinä luki "N U R FÜR DEUTSCHE"! Jälkeen päin olen ymmärtänyt paremmin sellaisia ilmaisuja kuin "Suomi suomalaisille" tai "Vietnam vietnamilaisille"...

Minulla on veläkin minua pari kolme vuotta nuoremman prinsessa Rixan virkkaama punavalkoinen pipo, jonka tupsu heti juhlallisesti kastettiin tuoreella sektillä - joka maistuikin oikein hyvältä. Sama neiti Rixa pussasi minua kerran poskellekin. Oikean prinsessan pusuthan nyt ovat elinpiirissäni sen verran luonnollisia, ettei niistä sen enempää olekaan tarvis kertoa.
Waldeckin ja Pyrmontin prinssi Josiaksen krokettitaito oli ruhtinaallisella tasolla. Hän sanoi jokaisen onnistuneen lyönnin jälkeen suomeksi: "Vaatimaton mutta taitava!" - ja osaa sen lauseen tänäkin päivänä. Isäni Lohjan Lylyisissä -52 ottamassa kuvassa taustalla professori Heikki Järnefelt, josta olen kertonut aikaisemmin.

Sävelten maailma - aika paksu esikoiseksi

Menneisyyteni papereita selatessani olen aika lailla ihmetellyt sitä töitten määrää ja sitä luettujen, kuunneltujen ja omaksuttujen asioiden laajuutta joihin 50-luvun puolivälin vuosina kykenin. Kun aloin kirjoittaa Ylioppilaslehteen olin juuri täyttänyt 19 vuotta. Päivät kuluivat yliopistolla tai kirjastoissa tai kokouksissa, illat konserteissa. Sitten vielä tulivat keikat oopperassa ja vähän myöhemmin kirjastonhoitajan sijaisuus Sibelius-Akatemiassa. Kaiket yöt luin, luin, luin. Merkillistä miten paljon nuorukainen ehtii vuorokauden 25 tunnin aikana tehdä ja omaksua!

Sitten joku ennakkoluuloton WSOY:llä keksi, että nuorta neroa olisi hyödynnettävä myös kirjankustannuksellisesti. Siellä oli päätetty julkaista ensimmäinen suomenkielinen "Konzertführer", musiikinkuuntelijan tietokirja. Valinta oli osunut amerikkalaisen D.Ewenin kirjaan "Music for Millions", jonka artikkelit oli suomentanut tamperelainen Oiva Talvitie. En koskaan tavannut Talvitietä, vaan koko suomennosnippu läiskäistiin minulle.

Nopeasti huomasin, ettei kirjan julkaiseminen tuossa muodossa ollut mielekästä. Säveltäjien ja musiikin valinta oli... no... hiukan rajoittunutta, tekstit pinnallisia, ja suomennoksessakin oli korjattavaa, ainakin terminologian kannalta. Päätin rakentaa kirjan aivan uudelleen. Kirjoitin siihen puolet lisää, ja muokkasin olemassa olevaa paremmin nykyaikaa vastaavaksi. Hankin kirjaan kuvituksen, ja luonnostelin taiton kirjasintyyppeineen hyvin klassiseksi (Garamond sen fontin piti tietysti olla!). Koko työn tein 19-vuotiaana, muiden töiden ja Wieniin suuntautuneen opintomatkani ohella, ja olin juuri täyttänyt 20, kun päiväsin esipuheen.

Koska tuo esipuhe kertoo ajastaan paljon, ja on muutenkin tuonaikaiseksi tekstikseni varsin hyvää, liitän sen tähän.

Alaikäisen teos (Sävelten maailma, WSOY 1956) sai kirjavan arvostelun. Toiset kehuivat, toiset, henkilökohtaiset vihamieheni lehdistössä, haukkuivat. Haukkumiset koskivat lähinnä modernien säveltäjien mukaan ottoa, ja sitä, että rohkenin yksin allekirjoittaa esipuheen, vaikka mukana toimitustyössä olisi ollut arvostettu kirjailijakin. Ei ollut. Koko kirja on minun, ja harmittaa vain se, etten ehtinyt perusteellisemmin korjata alkutekstien sävyjä ja painotuksia. Lisäksi kielentarkastajat olivat lisänneet omia virheellisiä käsityksiään kirjaan, kuten tapana oli. Bartókin 6. jousikvarteton osat sisältävät kaikki määreen "mesto", surullisesti. Kielentarkastaja ei tuntenut sanaa, ja korjasi sen muotoon "mezzo", "puoli(kas)". Nolo juttu, mutta minkäs teit. Jälkeenpäin kuulin muilta kirjantekijöiltä aivan hulvattomia tarinoita kaikkivaltiaitten kielentarkastajien möhläyksistä. Niitä vastaan ei ollut pullikoiminen, kuten ei oikein sopinut muutenkaan pullikoida tuona patriarkaalisena ja jähmeänä aikana.

Funtek - irvistys ja kirous

Kirjoitin Ylioppilaslehdessä 30.11.56 näin: "INFANTINO on murskannut sydämiä ja rumpukalvoja jo useamman viikon ajan. Hänellä onkin tosiaan kaunis tukka, hurmaava olemus ja kova ääni. Hyvästelemme hänet erittäin iloisena".

Kysymys oli italialaisesta tenorista nimeltä Luigi Infantino, joka lauloi oopperassa jotain roolia - en enää muista mitä. Hän jos kuka antoi kasvot pilakuvien itserakkaalle, oikuttelevalle ja ylimieliselle oopperatähdelle. Heti ensimmäisessä harjoituksessa hän huusi: "Haluan tänne nuoren pianistin enkä mitään vanhaa korrepetiittoria!". 'Vanha korrepetiittori' sattui olemaan itse Leo Funtek (1885-1965), oopperan kapellimestari, ja eräs suurenmoisimmista Suomessa toimineista muusikoista. Maestro ei sanonut mitään, mutta ensimmäisessä orkesteriharjoituksissa hän tuhahti soittajille: "Mine katso sanakirja, mite se 'infantino' tarkoitta. Se tarkoitta KUTALE!!!".


Funtekista on loputon määrä kaskuja. Hän oli sloveeni, syntynyt Ljubljanassa eli silloisessa Laibachissa, toimi varsin nuoresta lähtien Helsingissä, nai suomenruotsalaisen laulajattaren ja oppi ruotsin niin hyvin että kirjoitti arvosteluja Nya Presseniin ja muihin lehtiin. Suomea Funtek oppi sen verran, että osasi sinkauttaa kuuluisia kirousten säestämiä murjaisujaan aina kun sellaisiin tuli tarve.

Harva tietää, että minäkin olen ollut oopperalaulaja. Juuri noina 50-luvun puolivälin vuosina esiinnyin Flanderin lähettiläänä Don Carloksessa, johdin kuoroja ja soittajia kulissien takana, ja olinpa myös pappina Taikahuilussa. Jostain syystä Funtek inhosi Taikahuilua, ja ainakin niitä tempoja jotka saksalainen ohjaaja Boebel oli esimerkiksi pappien sisääntuloon määrännyt. Olin kerran itse jo näyttämöllä, kun Funtek kesken soiton mielenosoituksellisesti ja näyttävästi asetti tahtipuikon nuottitelineelle, otti liivintaskusta valtaisan taskukellon, katsoi sitä, ja haukotteli suurieleisesti. Ohjaajan lähdettyä Funtek nopeutti tempoa siinä määrin että meille tuli tosi kiirus steppailla näyttämöllä.

Erään esityksen jälkeen olin jo päässyt näyttämöltä alas kellariin kahville. Funtek oli juuri tulossa orkesterimontun rautaovesta, kun ohjaaja Kostermaa ehätti paikalle: "Onko professori kuullut ilouutisen? Professori saa johtaa Taikahuilun ylimääräisenä näytöksenä ensi lauantaina!". Funtekin naama vääntyi kuuluisaan irvistykseen: "Ja saattana pärkkele, mine luuli mine pääse KOKO ROSKA"!

Funtek johti mielellään Bruckneria ja muita itävaltalaisia mahtiteoksia. Hänen saapumisensa yliopiston juhlasalissa orkesterin eteen oli aina nähtävyys sinänsä. Hän liikkasi jalkaansa, ja pujotellessaan ensi- ja toisten viulujen välistä paikalleen hänellä oli aina jotain sanottavaa ohittamilleen muusikoille. Siihen aikaan salissa oli matalahko orkesterikoroke, ja kapellimestarilla vielä pyöreä koroke tämän päällä. Funtek nousi korokkeelleen, kääntyi ikäänkuin muodon vuoksi hurjasti suosiotaan osoittavan yleisönkin puoleen, mutta irvistäen pahasti ("Nå jaa jaa, klappa på nu bara som fan!"), kääntyi ja nosti puikkonsa ilman lisäviivyttelyjä.

Kun ensimmäinen osa noin puolen tunnin päästä oli valmis, Funtek kääntyi konserttimestarin puoleen ja murahti jotain - luulen kuulleeni sanat "lite bättre...". Ja kun koko Bruckner oli runsaan tunnin päästä valmis, hän jälleen kääntyi yleisöön päin - mutta astui harhaan ja putosi lattialle. Lähellä olleet riensivät huolestuneina auttamaan, itävaltalainen kapellimestari Peter Lacovich ensimmäisten joukossa. Mutta ukko torjui kaikki auttamiset, murahti varsin kuuluvasti "No saattana pärkkele kylle vanha juoppo osa kaatua!", kiipesi takaisin, ja otti vastaan yleisön hillittömän juhlinnan.

Sibelius-Akatemian vanhan talon alakerrassa oli kuuluisa ravintola, jossa minäkin kävin työmaaruoalla. Jouduin näet joksikin aikaa hoitamaan laitoksen kirjastoa viransijaisena. Ravintola kuitenkin jouduttiin lopettamaan, ja yleisesti oli levinnyt huhu että Sibeliuksen tyttäret olisivat paheksuneet että heidän isänsä nimeä kantaneessa laitoksessa oli anniskeluravintola. Oli miten oli, Funtek saapui lounaalle joka päivä ravintolan viimeisellä viikolla, pysähtyi portierin luona, antoi takkinsa, ja nosti nyrkkinsä näyttävästi kohti korkeuksia: "Saatans KÄRINGAR!!!" Vilkaisi tyytyväisenä minuun ja naurahti. Oli kantanut kortensa paheksunnan kekoon hänkin.

Samassa työmaaravintolassani tutustuin muuten Yrjö Leinoon, entiseen ministeriin, joka kertoi aivan hurjia tarinoita poliittisen uransa vaiheista, enkä yhtään ihmettele ettei hänen muistelmiaan uskallettu julkaista, vaikka Stalin ja Berija jo olivatkin kuolleet.

Funtek kasvatti suuren osan siitä kapellimestarien sodanjälkeisestä sukupolvesta, jota mm. Jorma Panula niin loistavasti edustaa, ja legendaarisena opettajana hänkin. Funtek hallitsi orkesterille kirjoittamisen suvereenisti. Sattui kerran niin, että sekä Maurice Ravel että Funtek saivat suunnilleen samoihin aikoihin päähänsä sovittaa Musorgskin kuuluisat Näyttelykuvat orkesterille. Ravel hehkutti orkesterilla niinkuin hän vain osasi, mutta Funtek valitsi toisen tien, intiimimmän, musorgskimaisemman - ja tarkemman. Ei ihme, että ainakin täällä soitetaan useammin Funtekin sovitusta kuin Ravelin. Se on yksinkertaisesti parempi. Ei niin näyttävä kuin Ravelin, mutta aidompi, slaavilaisempi jos näin uskaltaisi sanoa.

Minusta tuli arvostelija ja kulttuuriskribentti

Ylioppilaslehden musiikkiarvostelija Martti Vuorenjuuri (MiVi) oli siirtymässä Helsingin Sanomiin, ja hankki seuraajakseen minut. Ensimmäinen juttuni ilmestyi lehdessä 25.11.55. Tulin kirjoittajaksi keskellä suurta modernismitaistelua, joka ei koskenut vain sävellystyylejä, vaan myös musiikin esittämistä. Tämän päivän harrastajien on vaikea kuvitella sitä tasoa jolla konsertit huonoimmillaan tuolloin olivat. Kun olen sanonut, että meillä tänään on sata 15-vuotiasta jotka soittavat Sibeliuksen viulukonseerton yhtä hyvin kuin Anja Ignatius 50-luvulla, en paljon liioittele. Sen vuoksi tuosta lauseesta onkin suututtu, melkein yhtä pahasti kuin minuun suututtiin 1950-luvulla.

En kirjoittanut kovin hyvää tekstiä. Olin auttamaton besserwisser, välistä hiukan lapsellisenkin tuntuinen. Mutta taistelin 'hyvän asian' puolesta, ikkunoiden avaamisen ja umpion tuulettamisen puolesta. Polemisoin myös usein toisten kriitikoiden kirjoituksia vastaan, ja yritin osoittaa miten heikkoa ja henkilöön menevää yleinen argumentointi tuolloin oli. Päävihollinen löytyi nopeasti: Martti Turunen, silloinen kuorokulttuuri ja erityisesti vanhahtava ja huutava mieskuorolaulu. "Mylvivien urosten kerhot" oli ilmaisuni jota siteerattiin innolla sekä myötä- että vastakarvaan.

Karmeinta oli suuren oratoriokirjallisuuden joutuminen Suomen Laulun ja Martti Turusen monopoliksi. Toistan vielä kerran: ette uskoisi korvianne, jos voisitte piipahtaa näissä konserteissa 55 vuotta sitten! Tässä on aika tyypillinen juttu, vuoden -56 Matteus-passion esityksestä. Se on täynnä kirjallisuusviitteitä ja virheluetteloita, mitä heikentää tekstin luettavuutta, mutta ammatti-ihmisten lukemana vahvistaa myös omaa argumentointiani.



Ehdin noina muutamana Ylioppilaslehden vuotenani arvostelemaan lukuisien 1900-luvun jälkipuoliskon merkittävimpien muusikoiden ensikonsertteja. Sellisti Erkki Raution ensikonsertissa avustivat vanhemmat veljet Matti ja Paavo, ja ennustin veljessarjalle suurta menestystä. No, se oli helppo ennustus, ja toteutui nopeasti. Kanta- ja ensiesitysten kohdalla suvaitsin "vanhanaikaisuutta" paremmin kuin kiivas edeltäjäni MiVi. Vaikka teos oli tehty vanhanaikaisittain, niin minulle riitti että se liikautti minussa jotakin. Ja sen kerroin mielelläni muillekin.

Varsin pian ryhdyin kirjoittamaan raportteja erilaisista paneli- ym. keskusteluista. Wienin matkaltani kirjoitin sekä Ylioppilaslehteen että Uuteen Musiikkilehteen konserttikatsauksia, ja ensimmäisen kirjallisuusanalyysini (Jyrki Vihman esikoiskokoelma Arpa, 1956, ja pohdintoja modernismista runoudessa) kirjoitin heti kesän -56 jälkeen. Kirjallisuudesta tulikin ehkä tärkein sivuharrastukseni, mutta sen ohitti sittemmin aatteellinen ja filosofinen keskustelu mm. uskonnosta ja kirkon asemasta. Näistä jutuista ehkä kirjoitan vielä lisää myöhemmin.

"Jaa, jaa! sanoi kuninkaan äiti". - Lehtosen ja Metsänheimon kuuluisa Tarulinna

Lapsuuden satukirjoista aivan erikoisasemassa oli Joel Lehtosen Tarulinna vuodelta 1906. Lapsesta sadut olivat vähän pelottavuuden ja karkeuden välimailla, mutta aikuisena Lehtosen tekstiä lukee vallan ahmimalla. Mutta tuo kirja on jäänyt minun mieleeni varsinkin kuviensa tähden. Kuvat ja niiden alle lainattu pieni teksti ovat kuin aforismeja, ja toimivat hyvin sellaisinaankin.

Mutta vasta tänään tajusin, minkä vuoksi Tarulinnan kuvat ovat niin vetoavia. Sotavuoden 1943 klassiseen, vähän huonolle paperille painettuun kirjaan teki kuvituksen vasta 18-vuotias poika, nykyisin Pro Finlandia -palkittu kunniaprofessori Raimo Metsänheimo. Piirtäjän ikä selittää mainiosti kuvien lennokkuuden ja poikamaisen vitsin. Nuoret neidot on piirretty vähän ujostelevan kömpelösti, mutta vanhat akat, äijät, peikot ja noidat ovat sen hauskempia. Eikä mikään voi pojan mielestä olla somempaa kuin oikein iso syylä noita-akan nenässä!

Metsänheimo aloitti varsinaiset opintonsa Vapaassa Taidekoulussa vasta kolme vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen, ja piti ensimmäisen näyttelynsä Helsingissä 1947. Toivottavasti lajitoverini naapuritaiteen alalta suo minulle anteeksi näin monen kuvan luvattoman esittämisen, mutta nämä hänen nuoruudentyönsä ovat jääneet kansakunnan ikonografiaan sellaisella voimalla, ettei minulla oikeastaan ole muuta mahdollisuutta kuin näyttää nämä valikoidut kuvat, ja sanoa että "Jaa, jaa"!

Muusikoita ja säveltäjiä Jyväskylän kesissä 60-luvulla

Jyväskylän Kesän alkuperäinen sielu oli tietysti säveltäjä Seppo Nummi (1932-81), Nummen veljesten merkillinen kuopus. Hänellä oli loistava näkemys esimerkiksi Liedin olemuksesta, ja hänen omat laulunsa ovat hyvin herkkiä ja oivaltavia, varsinkin kun hän kirjoitti niitä veljensä Lassin varhaisiin runoihin. Nuo laulut eivät lainkaan vastanneet ajan musiikillista makua, ja muuan arvostelija luonnehtikin Nummea sanoilla "Pikku-Kilpinen nahkakansissa".

Löysin negatiivieni joukosta tämän nätin kuvan Seposta ja hänen tulevasta vaimostaan Auli Urastosta yliopiston päärakennuksen kampuksenpuoleisen mahtavan tiiliseinän edessä. Sepon posket ovat vielä sileät kuin hienoin porsliini, ja jo hänen ulkonäössäänkin yhdistyy merkillisesti hienostuneisuus tai peräti hienostelu, sekä vilpitön avoimuus. Koskaan hän ei epäillyt kykyjään saada maailman superkuuluisuudetkin vierailemaan suomalaisessa pikkukaupungissa. Kaiken piti olla suurenmoista, ja kaikki yleensä olikin suurenmoista...
Jyväskylän paikallisia musiikin suuruuksia oli emigranttitaustainen pianisti Dimitry Hintze, monien huomattavien pianistiemme opettaja. Tässä hän on kävelyllä pienen poikansa kanssa.
Jyväskylässä toimi vielä Kesän alkuvuosina kihlakunnantuomari ja pianisti Kurt Walldén (1906-79). Hän oli isovanhempieni perheen usein nähty ystävä, ja vanhimman tätini luokkatoveri SYK:sta. Minä tunsin Kurren jo pikkupojasta alkaen; isoäitini oli varmaankin ottanut hänet siipiensä suojaan, entinen oopperalaujatar kun oli, ja pitipä tädistänikin tulla pianisti. Kurre oli mm. Musiikkikirjastoseuran puheenjohtaja monien muiden luottamustehtäviensä ohella, ja siinäkin yhteydessä jouduin tapaamaan häntä usein.
Suomalaiset säveltäjät olivat paikalla nuorimmista lähtien. Joonas Kokkosesta (1921-96) oli jo tulossa musiikkielämämme paavi ja ylivaltias. Hän oli korostetun, suorastaan pingotetun vakava (ja oikeastaan totinen) taiteensa kanssa, ja hänellä oli suuri aversio sekä äärimodernismia että "viihteeksi" arvioimaansa musiikkia kohtaan. Hän raivostui minun 4. jousikvartetostani, jossa esiintyi pätkä valssia ja pätkä buugiwuugia, niin kovin että ilmoitti ettei hänen kappaleitaan saa esittää samassa konsertissa kuin minun. Onneksi tuo kielto ei koskaan täysin onnistunut.
Kokkosen suurin viha kohdistui kuitenkin avantgardistiseen musiikkiarvostelija Martti Vuorenjuureen (1932-2009), joka ensimmäisenä lanseerasi Stockhausenin ja Boulezin musiikkia Suomeen. Hän jättikin musiikkimaailman vähitellen, ja kirjoitti sitten tunnetun saunakirjansa. Mutta jo 50-luvulla hän oli tehnyt avantgardistisen ääniteoksen Huxleyn Uljaan uuden maailman pohjalta vuonna -58. Olavi Paavolainen hyllytti teoksen, joka esitettiin vasta vuosien päästä. Vuorenjuuri oli nopea ja räikeä journalisti, joka mullisti Helsingin Sanomien kriitikkona (1958-63) musiikkikirjoittamista, ja avasi tien sitten Seppo Heikinheimolle. Alla olevasta kuvasta Kokkonen olisi ehkä pitänytkin, näyttäähän "MiVi" tuossa aivan Draculalta, joka on valmis hyppäämään Ilpo Saunion (?) kimppuun...
Ulkomaisista säveltäjävieraista oli ehkä merkittävin unkarilainen avantgardisti György Ligeti (1923-2006), jonka musiikkia suuri yleisö voi kuulla esimerkiksi Kubrickin Avaruusseikkailu 2000 -elokuvassa. Ehdin juuri väittelemään hänen kanssaan keinovarojen taloudellisuudesta, eli siitä onko mitään järkeä kirjoittaa äärimmäisen monimutkaista kudosta jos saman äänellisen tuloksen saisi aikaan yksinkertaisemmillakin konsteilla, kun minulle tuli tieto silloisen nuorimman poikani syntymästä - ja salamannopea lähtö Helsinkiin. Vuosi oli 1965.
Minulle huomattavasti läheisempi oli japanilainen Toshiro Mayuzumi (1929-1997), joka oli eräs parhaista yhdistämään japanilaista perinnettä modernismiin. Eräs tykästymiseni kohde oli hänen Nirvāna-sinfoniansa, jonka kolmannessa osassa hän kääntää temppelikellojen äänispektrit orkesterikudokseksi. Mayuzumin kanssa istuin harjun rinteellä unohtumattomasti kokonaisen valoisan ja lämpimän kesäyön illasta aamuun, ja siinä tuli keskusteltua niin Japanin kielestä ja kulttuurista kuin buddhalaisuudesta ja muista uskonnoista. Joidenkin vuosien ajan meillä tämän jälkeenkin oli kirjeenvaihtoa. Siinä missä Stockhausen jäi minulle kokonaan vieraaksi ja Ligeti liian ankaraksi, siinä Mayuzumista jäi minulle inhimillinen ja monin tavoin kiehtova muisto.

Tämän kirjoitettuani huomasin, että kaikki mainitsemani miehet ovat jo kuolleet. Minä sentään elän vielä, ja yritän kirjoittaa pääosan muistoistani talteen jälkeläisiä varten. Kaikki tämänkin blogin kuvat ovat omiani, enkä halua että niitä käytetään mainitsematta nimeäni.

Alvar Aallon kaupungissa

Kesistä Jyväskylässä olen jo jotain kertonut. Niistä riittäisi kokonaiseen kirjaankin - ajatella nyt: muutamia viikkoja joka kesä 50-luvun puolivälistä 60-luvun lopulle asti paikassa, jossa vilisi suomalaisen kulttuurin kuohukermaa kaikista ikäluokista, sekä ulkomaisia suuruuksia hengästymiseen saakka. Ne jokavuotiset viikot sisälsivät myös seurustelua ja yksityistä elämää, joka jää ikuisesti kertomatta; ei laatunsa vaan yksityisyytensä vuoksi.

Ollaan siis Alvar Aallon kaupungissa, ja Aallon monumentaalisella kampusalueella. Se merkitsi jatkuvaa arkkitehtuuriturismin virtaa, ja usein itse mestarikin oli paikalla. Mutta ei huolta, talossa oli myös paikallinen kuuluisuus, pienikasvuinen pedelli, joka oli tarkoin kuunnellut Aallon ja muiden selvityksiä, ja "korvasi" joskus arkkitehdin omalla jäljittelemättömällä tavallaan.Akateemikko poistuu talosta, ja melkein kuvastakin. (Kaikki tämän jutun kuvat: Kari Rydman).

Aallon kuuluisa koetalo sijaitsee lähistöllä Muuratsalossa, ja sinne tehtiin myös retkiä. Seuraavassa kuvassa odottavat moottoriveneeseen nousua mm. taiddehistorian professorini Helsingistä Lars Pettersson oikealla, ja Päivö Oksalan poika Teivas, itsekin pian antiikin ja muunkin kirjallisuuden erikoistuntija, suomentaja ja professori.Seuraavassa kuvassa Aalto on kotipihallaan, ja häntä seuraa "Suomen Ateenan" patriootti ja patronus Päivö Oksala.
Aallon arkkitehtuurin kanssa olin tekemisissä kaiken aikaa muutenkin. Sen klassisuus, ylevyys, mutta myös viihtyisä kodikkuus teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, enkä ole koskaan kyennyt ymmärtämään sitä suoranaista asenteellista vihaa, jota jo tuolloin, ja varsinkin Aallon kuoleman jälkeen hänen töitään kohtaan on osoitettu. - Mutta kun Jyväskylässä oltiin, piti tietysti myös käydä ihailemassa Säynätsalon kunnantaloa, josta otin minäkin suunnilleen samanlaisen kuvan kuin kaikki muutkin yleensä ottavat:

Jussi Tenkku ja minä ehtoollisviinit pelastamassa

Tutustuin Jussi ja Liisa Tenkkuun Järvenpään seurakuntaopistolla, ja yhteydenpito oli varsinkin 50-luvun puolella varsin tiivistä. Liisa (s. 1919 Simelius-Simojoen pappissukuun) oli musiikinopettaja, ja samalla uralla olin jo itsekin. Koulujen musiikinopetusta oli uudistettava ankarasti, joten aiheesta riitti keskusteltavaa. Jussi (1917-2005) oli pappi, mutta myös filosofian tutkija ja myöhemmin varsinkin etiikkaan perehtynyt filosofian professori. Hän oli erityisen joviaali mies ja loistava jutunkertoja. Eräs viimeisistä pappistehtävistä oli, että hän vihki minut ja ensimmäisen vaimoni Paulan. Siitä tosin pahoitti mielensä piispa Elis Gulin, johon olin tutustunut Ylioppilaslehden ympärillä käytyjen paneelikeskustelujen aikana.

Jussi Tenkku oli Nivalasta ja körttisukua. Hän jaksoi vitsailla aiheesta, ja nimitti vaimoaan aina "sukuunnaiduksi", ei "oikeaksi ihmiseksi". Sama leppoisa suhtautuminen hänellä oli nuoruuden virkaansa ja kirkollisiin asioihin yleensä. Uskallan nyt kertoa tarinan, joka joskus olisi herättänyt monellakin suunnalla pahennusta.

Opistolle oli nimittäin saapunut joukko saksalaisia mitä lie herrnhutilaisia, jotka sisustivat yhden luokkahuoneen kappeliksi. Tuusulan kirkosta he hakivat kaksi litraa ehtoollisviiniä, mutta sitä kului heiltä vain puolisen litraa. Loput oli heidän mielestään kaadettava viemäriin. Eipä kai Tuusulan kirkko olisi kestänytkään viininsä saksalaisen voimallista siunaamista...

Liisa Tenkku sai tehtäväkseen tuhota keittiössä tuo puolitoistalitrainen viinimäärä, mutta varmuuden vuoksi hän kysyi neuvoa asiasta mieheltään, varsinaiselta asiantuntijalta. Jussi oli asiantuntija myös jalojen juomien osalta, ja niinpä hän ja minä sitten opiston keittiössä joimme hartauden vallitessa tuon maukkaan portviinin, Liisan vahtiessa ovella. Tämän hurskaan toimituksen jälkeen siirryimme Tenkkujen talolle, jossa jatkoimme illan viettoa.

Jussille tuli mieleen, että mikäli juodun ehtoollisviinin määrä voitaisiin jakaa pitemmälle aikavälille, miten kauan olisimme siis "synnittömiä", ottaen vielä huomioon tavanomaista vahvemman saksalaisen siunauksen. Tuo kysymys saattoi putkahtaa esiin muusta keskustelustamme, jossa käsiteltiin uskonnonhistorian erikoisuuksia ja hassunkurisia teoreettis-teologisia kysymyksiä joita tuon historian aikana oli pohdittu. Vastausta kysymykseen en muista, eikä sillä ollut tietenkään asiallista merkitystäkään.
Jussi Tenkku 50-luvun lopulla Järvenpäässä. Kuva KR.

Jussin tarinavarastosta kuulin yhden huomattavan kertomuksen erään juhannuksen saarnasta sodan jälkeen. Tuolloin vallinneen elintarvikepulan vuoksi monet papit kävivät kotipitäjässään pitämässä ns. voisaarnoja. Niin teki myös se rovasti, jonka juhannussaarna jakautui kahteen osaan. (Tämä pitäisi nyt kuulla riittävän hitaalla pateettisella papinnuotilla, jonka minä teologisen pätevyyteni vuoksi tietysti osaan...). Ensimmäinen osa käsitteli seuraavia asioita:

"Rakkaat seurakuntalaiset! Me olemme tulleet kokoon tänne Herran huoneeseen tänä kauniina juhannussunnuntaina. Me olemme tulleet kokoon metsien takaa, me olemme tulleet kokoon järvien takaa, me olemme tulleet kokoon. Me olemme tulleet kokoon khirkkhovhenheillä, me olemme tulleet kokoon linja-autoilla, me olemme tulleet kokoon pholkuphyörillä, me olemme tulleet khokoon."

Saarnan jälkiosa käsitteli seuraavia asioita:

"Rakkaat seurakuntalaiset! Kun me nyt lähdemme täältä, täältä Herran huoneesta tänä kauniina juhannussunnuntaina, me lähdemme täältä metsien taa, me lähdemme täältä järvien taa, me lähdemme täältä. Me lähdemme täältä khirkkhovhenheillä, me lähdemme täältä linja-autoilla, me lähdemme täältä pholkuphyörillä, me lähdemme thäältä!".

Jussi ei osannut sanoa, kuinka paljon voita ja läskiä rovasti sai, mutta ei siinä kirkossa koskaan oltu kuultu näin kaunista juhannussaarnaa! Nuorten pappien pitäisi ottaa tällaisista opikseen!

Tenkuilla oli tytär Marja, jonka tietysti tapasin jo pikkulikkana Järvenpäässä. Pari kymmentä vuotta myöhemmin hän tuli vastaan Pantheonin torilla - hän oli naimisissa amerikkalaisen kanssa, ja asui Rooman keskustassa. Hänen vanhempansa olivat opiskelleet Amerikassa, kuulin myöhemmin, mutta vasta nyt tänä vuonna sain tietää heidän elämästään ennen sotia ja sotien aikana. Liisa näet lähes 90-vuotiaana julkaisi pariskunnan päiväkirjat sodan ajalta nimellä "Inkeriläisiä siirtämässä". Helsingin Sanomien Markus Jokelan ottama kuva Liisasta vuodelta 2008 on alla, kun en vielä löytänyt omaa ottamaa:

Kotimusiikkia Järvenpään seurakuntaopistolla 1950-luvulla

Järvenpään Seurakuntaopisto tuli minulle tutuksi 1950-luvun lopulla, ensin siellä järjestettyjen Kotimusiikkiviikkojen vuoksi, ja sitten siellä vaikuttaneiden Jussi ja Liisa Tenkun ansiosta. Kotimusiikkiviikot lähtivät liikkeelle vakaalta saksalaiselta, jo 20-luvulla syntyneeltä pohjalta. Muistelen, että niitä alussa johti musiikinopettaja Heiner Garff, luullakseni Kasselista. Laulu ja nokkahuilunsoitto oli luonnollisesti keskeinen osa tätä toimintaa, mutta se vuosi jolloin Matti Rautio johdatti paikalle SYK:n orkesterin oli komea. Tuolloin soitettiin (ja tanssittiin!) Bachin Brandenburgilaisia konserttoja, ja ikuiseksi muistoksi minulle jäi Bachin d-molli-kaksoiskonserton hidas osa, jossa muistini mukaan toisena solistina oli Hannele Angervo. Kuka oli toinen, en muista, mutta sen muistan että kyyneleet valuivat yhden jos toisenkin kuulijan poskella.

Tässä kuvassa on Matti Rautio, armoitettu ja henkevä musiikkimies ja musiikkikasvatuksen pioneeri:

Myös Ahti Sonninen kävi katsomassa nuorta musisointia.

Fazerin nuottiosaston päällikkö Kai Kavanto, hieno ja innostunut mies josta minulla on paljon muistoja.

Keitä ovat nämä neidot?

Tässä on Jussi Tenkku, pastori ja sittemmin filosofian professori Jyväskylässä ja Helsingissä. Hänestä ja vaimo Liisasta minulla on sen verran paljon kerrottavaa, että teen sen erikseen.

Anki. Kuvia folk-keväästä 1960-luvulla.

Vanhojen negatiivieni skannauksessa olen päässyt 1960-luvun puoliväliin, ja kuviin folk-leiristä jossain Helsingin länsipuolella. Joku lukijoista saattaa muistaa tarkemmin milloin ja missä näissä kuvissa ollaan. Kävin esikoiseni Janin kanssa tuossa tapahtumassa, Anki Lindqvistin yllyttämänä. Hänestä oli tullut oppilaani Taideteollisen kamerataiteen osastolla, mutta jo ennen sitä olin ihastunut hänen musikaaliseen laulutapaansa. Bossen ja Robertin kanssa laulanut Anki oli kansanmusiikkiaallon ensimmäisiä edustajia Suomessa, ja minusta tuo populaarimusiikin laji oli erinomaisen tervetullut tuolloisen kevyen musiikin teollisuuden keskelle. Tässä kuvassa Anki istuu kedolla kaikessa suloisuudessaan. Huomatkaapa muodikas hattu!

Esikoiseni Jan oli tuolloin ankarasti rakastunut Ankiin lähes 15 vuoden ikäerosta huolimatta. Muistelen, että Ankilla oli pienoisia vaikeuksia ottaa vastaan hyvin nuoren mutta hyvin hartaan ihailijansa viestintää - osittain siitä johtuen, että poika meni tapojensa vastaisesti lähes mykäksi, tuijotti vain lumoutuneena. Noin vuotta ennen Ankin kuolemaa puhuin hänen kanssaan viimeksi, ja tokihan hän vanhan ihailijansa muisti, Tieteen päivien karismaattisen pääsihteerin. Sittenhän kävi niin, että molemmat kuolivat seuraavana vuonna 2007, Jan keväällä ja Anki syksyllä.

Folk-tapahtuman kuuluisin osanottaja oli intiaanityttö Buffy Sainte Marie, Kanadan suuri lahja folk-musiikille. Tässä kuvassa hän vaikuttaa vähän väsyneeltä tai poissaolevalta. Ehkäpä kansainvälisillä lavoilla viihtynyt lauluntekijä oli hiukan outo olento tuohivirsuisessa kotikutoisuudessamme?

Kansanmusiikista kun oli kysymys, ei voitu ajatellakaan jättää syrjään sen grand old mania Martti Pokelaa. Hänellä oli mukanaan melkoinen määrä pillejä, puhaltimia ja jousisoittimia. Tässä hän soittaa jouhikkoa.

Banjopojista olen tunnistavinani nuoren Pertsa Reposen vasemmalla. Hänen kanssaan minulla oli vielä 70-luvullakin jonkin verran yhteistyötä.

Lopuksi lennokas kuva Päivi Paunusta, joka aivan ilmeisesti suunnittelee aamutoimien aloittamista, jossain vaiheessa.

Kaikki kuvat Kari Rydman, noin vuonna 1966.

Veren haju kiihottaa median demoneja

Johann Heinrich Füssli (1741-1825): Painajainen

Joka päivä, joka Jumalan päivä joutuu ihmisten puheita kuullessaan, näkyvintä mediaa seuratessaan ihmettelemään sitä ilkeyden ja pahantahtoisuuden pohjatonta liejua, joka velloo ihmisyhteisön alla, päällä ja sisällä. Hyväntahtoisuus, myötämieli ja ystävällisyys ovat kadonneet jonnekin, ja ne on korvattu aggressioilla, juonitteluilla, vihalla ja katkeruudella. Koska ihmisten enemmistön elinolot ja elämisen laatu tuskin voivat olla niin katastrofaalisella tasolla, että se selittäisi heidän käytöstään, ei ilmeisesti voi päätyä muuhun tulokseen kuin että kysymys on perustavanlaatuisesta inhimillisestä ominaisuudesta.

On kuin menossa olisi kaikkien sota kaikkia vastaan. Media juoksee tapahtumapaikoille heti kun veren tuoksu tuntuu saalistajan nenässä. Ihmisten silmille leväytetään valtaisia otsikoita. Heille uskotellaan, että median raatelemat uhrit ansaitsivat itse kohtalonsa. Heille valehdellaan, että median tehtävä on paljastaa väärinkäytöksiä ja rikoksia. Ei muuten ole. Se on poliisin ja tuomarien tehtävä. Median tehtävä on hyötyä kaikesta maailmassa tapahtuvasta pahasta, ja tätä tehtävää toteuttaessaan se kohtelee kaikkia jo etukäteen rikollisina. Kun joku median teurastama osoittautuukin kuta kuinkin syyttömäksi ja tavalliseksi pulliaiseksi, media ei pyytele anteeksi, vaan temmeltää jo seuraavan kimpussa.

Kerrankin on oltava feministien kanssa yhtä mieltä. Media kohtelee naisia eri lailla kuin miehiä. Yksi naiskansanedustaja erehtyy menestyksensä vuoksi vauhtisokeuteen, ja kun käy ilmi ettei hän pääse ministeriksi, hän pikapäissään kiukuttelee vaihtavansa puoluetta. Sopivasti pala palalta tarjoiltuna tämä aivan tavallisen tuntuinen pikkujuttu saadaan muutamien vuosien jälkeen tuntumaan shakespeare-luokan draamalta. Toinen nainen pääsee ministeriksi, mutta mediaörkit eivät unohda että hän oli nuoruudessaan missi ja alusvaatemalli. Tämän vuoksi hän oli virassaan pilkattavan huono. Vain pari päivää sitten näin hänet lehden sivulla jälleen alusvaatteissaan, kun haluttiin ohimennen muistuttaa miten huono hän ministerinä oikein olikaan.

Kolmaskin nainen oli päässyt ministeriksi, mutta luopui tehtävästä, ja ilmoitti että hän asettaa perheen ja lapset etusijalle elämässään. Taivas, miten kekseliäitä syitä hyeenat keksivätkään hänen muka todellisiksi eroperusteikseen; ystävällisin niistä oli: "Ei pärjännyt". Neljäs naispoliitikko menetti kasvonsa, kun miespomojen painostaessa kiukuspäissään purskahti itkuun - kuvien kanssa tietysti, ja varmemmaksi vakuudeksi vielä väreissäkin...

Kiitos median me tiedämme nyt, että maata johtava parlamentti on täynnä valehtelijoita, roistoja, omanonnenonkijoita, pellejä, päästään vinksahtaneita ja täysiä mielipuolia. Eduskunta on kuin käärmeenpesä, jonne media tekee täsmäiskuja: "Eroatteko?" "Pyydättekö anteeksi (meiltä), että ette heti tunnustaneet kaikkea (meille)?" Toimittajien menestyneimmällä roikkuu vyössä naispääministerin päänahka, ja kymmenet muut kadehtivat häntä ja jahtaavat itselleen samanmoisia voitonmerkkejä. Kansanedustajan tai pääjohtajan skalppi riittää paremman puutteessa.

Ja sitten tämmöinen minunkaltaiseni luuseri menee oikein nettiin ja itkee siellä maailman pahuutta. Enkö muka tiedä, että ihminen on perimmältään paha, ja että kielteiset tunteet ne vasta pitävätkin tämän maailman liikkeessä ja dynaamisena? En. Minusta mikään muu kuin uskonnollinen dogmi ei väitä ihmisen olevan perimmältään paha. Minusta ihmiset tekevät pahoja tekoja samalla tavalla kuin vähän vaurioitunut kone alkaa yskiä. Normaali terve ihminen haluaa elää rauhassa muitten kanssa, ja suhtautuu toisiin myötämielisesti ja myötätuntoisesti. Normaalilla terveellä ihmisellä on omatunto, joka alkaa kolkuttaa pahantahtoisesta ajatuksestakin.

No, mutta eivätkös nämä median hirviöt sitten ole ihmisiä? En oikein tiedä. Eivät he siltä oikein tunnu. Heidän kysymyksenasettelunsa tuntuu tuiki toisenlaiselta kuin omani. En tunnista heidän tekemisissään normaalin, terveen ja hyväntahtoisen, omantuntonsa kanssa painivan ihmisen merkkejä. Pitäisikö sittenkin ryhtyä uskomaan maailmassa riehuviin ja ihmisiä villitseviin demoneihin?

Kivaa huvittelua: Vähän vanhanaikainen viulusonaatti

Säveltäjän elämä ei ole pelkkää otsaryppyjen keräilemistä, sulkakynän teroittamista tai lommoposkista totisuutta. Joskus on hauska pelkästään huvitella. Esimerkiksi nyt, kun kekkasin kirjoittaa nostalgisen viulusonaatin, täynnä viulun schmalzia ja lennokasta soinnutusta. Joku olisi voinut kirjoittaa tämänlaisen sonaatin 20-, 30- tai jopa 40-luvulla, muta minäpä tein sen nyt! (Paheksuvaa mutinaa ja vähättelyä vakavamielisten kollegojen suunnasta)...

Kappaleen nimi on Sonata nostalgica per violino solo e pianoforte op. 122, ja siitä on valmiina kaksi ensimmäistä osaa. Osa 1 on nimeltään L'Estate molti anni fa, ja osa 2 on Ritratto della Signorina ***. Kolmas osa on tanssi, eikä se vielä ole valmis. Tässä on molempien valmiiden osien ensimmäiset sivut. Lisäsin niiden alle kokonaiset äänitiedostot näistä osista, itsensä Sibeliuksen (versio 6) soittamana. Ovat sen verran namuja että vähän hävettää...



Osa 1 (mp3):

Osa 2 (mp3)

Synnin palkka on kuolema

Blogosfäärissä riemastellaan tällä hetkellä muutamilla sitaateilla. Ensimmäinen on Greenpeacen sivuilta:

The politicians have failed. Now it's up to us. We must break the law to make the laws we need: laws that are supposed to protect society, and protect our future. Until our laws do that, screw being climate lobbyists. Screw being climate activists. It's not working. We need an army of climate outlaws.

We know who you are. We know where you live. We know where you work.
And we be many, but you be few.

Ja toinen, täydentävä sitaatti on blogisti Tiedemieheltä, joka ensin hekumoi ajatuksella palkkamurhaajista, ja julistaa sitten:

Ilmastoskeptikot ovat rikollisia, joiden rikos tappaa todennäköisesti vielä hurjan määrän ihmisiä.
Ilmastoskeptikot ovat syyllisiä ilmastonmuutokseen.

Minusta tuli "ilmastofasisti" sekunnin murto-osassa, kun kehtasin ihmetellä eräiden ilmastotutkijoiden tekemiä väärennöksiä. Hyvä tietää, että olen nyt myös "rikollinen". Ja synnin palkka on, kuten tunnettua, kuolema.