Huijareita ja valeopettajia

Valeopettajia, -lääkäreitä ja jopa -lentäjiä on alkanut paljastua joka puolella. Media paisuttelee asiaa omalla tavallaan, mikä sekoittaa kysymystä entisestään. Seuraamissani blogeissa asiaa on tarkasteltu hyvin eri lailla. Rautarouva kärjistää asian jopa arveluun, että ammatteja ollaan kartellisoimassa, ja korostaa ettei muodollinen pätevyys välttämättä kerro mitään todellisesta pätevyydestä. Pro peruskoulu taas on yksiselitteisesti opettajarekisterin kannalla, ja kannattaa erikoiskoulutusta sellaisille aloille joissa käytetään paljon muodollisesti epäpäteviä opettajia.

Pulma on monitahoinen. Toisaalta on kysymys luottamuksesta, toisaalta käytännöstä. Helsingin yhtenäiskoulu oli yksityinen kokeilukoulu, jonka keskeisistäkin opettajista monet olivat muodollisesti epäpäteviä. Sen sijaan he olivat oman alansa ehdottomia asiantuntijoita, ja heistä tuli myös opettajina legendaarisia.

Jyrkkä kanta puoleen tai toiseen ei minusta tunnu kovin järkevältä. Selvät huijarit ja väärentäjät on epäilemättä syytä käräyttää, sillä semmoisesta on selviä lakipykäliä. Toisaalta muodollinen pätevyys ei aina takaa opettajan käytännöllistä kyvykkyyttä, joten jonkinlaista kohtuullista pitkämielisyyttäkin voisi joskus harrastaa.

Joillakin aloilla, varsinkin taiteen puolella kartellisoitumisen vaara on joskus ilmeinen. Erään nuoren säveltäjän töiden esittämistä yritettiin 60-luvulla estää vetoamalla siihen ettei hän ollut suorittanut muodollisia opintoja alan korkeakoulussa. Eksklusiivisuus on helposti käteen osuva ase kun taistellaan pienen ja kalliin taiteenalan asemista. Siinä käy helposti niin, että taideteoksen laatu ja merkittävyys jää sivuasiaksi, muodollisen tekosyyn jyräämäksi.

Vaikka monet asiat saavat median käsittelyssä vääristyneitä piirteitä, on silti hyvä että keskustellaan, vaikka reippaan lennokkaastikin. Maailma ei ole mustavalkoinen, herkkyys monenlaisille harmaasävyille on isoissa kysymyksissä olennaisen tärkeää.

Elementtien hurja taistelu - uusi tunnistustehtävä

Vaihteeksi tunnistustehtävä kirjallisuuden alalta. Kuka on kirjoittanut tämän mehevän tekstin, joka ammentaa kuvansa aina antiikista asti, Iliaasta Vergiliukseen. Tulen valta on taianomainen, ja liekeissä voi nähdä nopeasti vaihtuvia kuvia, Paholaisesta lähtien. Mutta mahtava on myös elementtien taistelu. Ei ihme, että palomiehet, tulitaistelijat ovat hyvin lähellä sankaritarinoiden ydintä.

Palokunta saapuu kiivaudessaan ja voimassaan.
Kaikki kadut julistavat sen kunniaa.
Jossakin palaa! Murhenäytelmän lakien alaisuudessa
syntyy taistelu jumaluuden ja jumaluuden välillä
- elementtien taistelu - samanlaatuinen kuin se, jota Homeros on kuvannut
Iliaan yhdennessäkolmatta laulussa. Saa nähdä kumpi voittaa.
- Ystäväni Orkilogos,
liittyisimmekö palokuntaan? Veden valta on suuri ja synnyttää
mahtavia höyryjä. - Selittääkseni ajatukseni lähemmin:
kun joku on kylvänyt piikiven suoniin kätkeytyviä siemeniä, joista Vergilius puhuu,
puhkeaa loistoon tulen kasvu, joka on sovittamattomasti vastakohtainen
maan kasvun eli puutalojen kanssa.
Epäilemättä tämä väkevä jumaluus saisi esteettä riehua
ellei maan kasvun kanssa liitossa olisi veden kasvu (palokunnan letkut).
Puhkeaa suuri taistelu, myytillinen taistelu. Sankarillinen muinaisuus
elää palomiesten kömpelön-väkevässä rituaalisessa tanssissa.
- Entä jos liittyisimme palokuntaan?
Seuraavan aamun lehdet kertoisivat, sysimustin kuvin ja lihavin otsikoin:
- Hefaistos näytti jälleen valtansa.
Ankaran taistelun päivä!
Voiton sai Skamandroon kypärpäät toki pistävin peitsin,
haarniskakilvin.

Vastaattehan taas ovelasti aihetta lähestyen...

Patautau - tahitilainen eroottinen tanssilaulu

Gauguin: Viaraumati tei oa (Hänen nimensä on Viaraumati

"Minä olen Auroan pikku helmisimpukka!"
"Ja minä olen Rairoan hiekkakäärme!"

Ikuinen taistelu on välillämme,
säälimätön sota,
joka aaltoilee edes ja takaisin.

Käärme kiemurtelee simpukan edessä,
se yrittää päästä sisään.
Simpukka puolustautuu,
se yrittää sulkea kuorensa.

Käärme luikertelee aukkoon,
se katoaa sinne kokonaan, päästä jalkoihin.

"Au-e! Hännänpäätäsikö tulit hieromaan? Hi!"
"Au-e! Kaikki on sisällä, polvet ja varpaatkin! He!"

Jumalatar Teura on vihainen:
"Voi! Hän tuottaa minulle tuskaa!
Voi! Hän on avannut kuoreni!"

Tulee suuri jumala.
"Pelasta minut tuolta raakalaiselta!
Suuri jumala, pelasta minut!"

Helmisimpukka vetäytyy hiekkaan.
Hiekkakäärme palaa onkaloihinsa.

Näin narrataan viattomia poikia!
Näin narraa heitä nainen joka tuntee miehen!

Oi! Nainen joka tuntee miehen! Hi!
Oi! Nainen joka tuntee miehen! Ha!
Oi! Nainen joka tuntee miehen! Hi!
Oi! Nainen joka tuntee miehen! Ha!

(Suomennos saksankielestä KR. Tästä tulee vielä hauska juttu kera rumpujen...)

E te Atua - tahitilainen iltarukous

Kolmekymmentä vuotta sitten ostin Itä-Berliinistä viehättävän kirjan. Se sisälsi tahitilaisia kansantarinoita ja -runoja, toinen toistaan suloisempia. Kuvassa yllä (klikatkaa isommaksi!) on tahitilainen iltarukous, joka kuvaa mielestäni tavattoman hyvin ihmisen ikivanhaa ajattelua kaikkialla. Tekstin käyttäminen musiikin osana on tähän asti kilpistynyt siihen, etten ole löytänyt tarpeeksi luotettavaa tietoa enempää ääntämisestä kuin sanapainostakaan.

Googlaamisen perusteella näyttäisi siltä, että tekstin hurmaava vokaali- ja diftongipitoisuus vähenee selvästi, jos joudumme tulkitsemaan esimerkiksi diftongin ou pelkäksi u:ksi. Mistään en löytänyt selkeätä ohjetta myöskään painotuksesta, ja kielelle ominaisia äänettömiä klusiileja ei ole merkitty tekstiin.

Koska tiedän lukijakunnassa olevan kaikkien mahdollisten alojen erikoistuntijoita, vetoan nyt teihin! Älkää kuitenkaan luetelko alkeisasioita, sillä olen tonkinut verkkoa paljon Wikipediaa syvemmältä, käynyt sanakirjoilla jne. Mutta jos osaatte tahitia tai sen lähimpiä sukulaiskieliä, neuvonne voivat olla kullan arvoisia!

Mauruuru roa!

Mies ja nainen

Ghirlandaio: L'Annunciazione

Kun mies on hyvin nuori ja hyvin pieni, hänen äitinsä on hyvin iso ja hyvin vahva, kaikkivoipa ja kaikkitietävä, ja hän antaa miehelle myös hänen suuresti tarvitsemaansa ruokaa. Äiti pesee ja vaihtaa vaipat, ja huolehtii muutenkin miehen kaikkinaisista tarpeista.

Kun mies menee kouluun, hänen opettajansa on yleensä nainen, joka toimii äidin sijaisena. Myös opettaja on iso, vahva ja kaikkitietävä. Useita vuosia myöhemmin opettajaan saattaa liittyä muitakin, epämääräisempiä mutta silti hyvin pakottavan tuntuisia mielteitä.

Sitten tulee se aika, jolloin äiti pirauttaa muutaman kyyneleen, ja luovuttaa miehen nuoremman naisen hallintaan. Moni mies huomaa jossain vaiheessa, että naisen tahtoon on viisasta alistua. Tämä vaisto istuu itse asiassa miehessä hyvin syvällä. Ankarassa humalatilassa riehuva ravintolavieras poistuu paikalta helpommin, jos käskijänä on hento nainen, eikä raavas vahtimestari.

Jokapäiväisessä elämässä mies saa kaupan, viraston tai terveyskeskuksen tädeiltä kaikkea tarvitsemaansa apua ja neuvoa. Ja kun mies on jo hyvin vanha, sairaalan naiset ottavat äidin alkuperäisen aseman. He kääntävät ja pesevät miehen, vaihtavat vaipat ja antavat miehelle ruokaa.

Kiitos Jahve tästä luomistyöstäsi! Kyllä yksi kylkiluu on aika pieni hinta näin totaalisesta huolintatoimesta.

Silmä silmästä, apinan raivolla

Anonyymi-Aku, jota ehdin lainata kirjallisuusblogissa taannoin, kertoi kommentissaan käyneensä näyttelynavajaisissa, ja nähneensä siellä itseään kovin askarruttaneen taulun. Kuvauksesta kävi ilmi, että kysymyksessä oli Pirkka-Hämeen kuvataiteilijoiden näyttely Voipaalassa, ja se aprikoituttanut taulu on tässä:

Tämän Mikko Ylisen maalauksen Lex Talionis ("Sllmä silmästä") kuvasi minulle seinältä Ahti Karvonen; kiitos kuvaajalle. Kommentoija Aku kertoi ensimmäiseksi ahdistuneensa. Värit olivat levottoman kirkkaat, ja maalaustyyli melko naiivia, tunnelma oli sekava ja aggressiivinen. Mutta katseenvangitsijaksi kuvaan oli sijoitettu puolialaston nainen, joka sitten pani katsojan miettimään muitakin yksityiskohtia tarkemmin. Mutta miettimisen jälkeenkään kommentoija ei pitänyt taulusta.

Ylinen on tutkinut Hieronymus Boschinsa ja Brueghel seniorinsa töitä tarkoin. Hän on ottanut mukaan kaiken nykyajan kammotuksen. On saastuttava suurkaupunki, rajuilma, merihirviö, tulivuori, maanjäristys ja lentäviä vitsauksia taustalla, on tuotantoeläimen häkittämä ihmislauma, härän voittama matadori tai ratsastajan satulasta heittävä hevonen keskialueella, on pikkuötököitä ja matoja kaikenlaisia ponnistamassa nekin parhaansa.

Taulussa on luetteloituna suuri osa "päivittäisistä kauhuista" ("scare du jour"), sekä täytteenä aivan tavallista petoeläimen raatelua monina versioina. Jonkinlainen kompositiokin taulussa kaiken kaaoksen keskellä on. Mutta juuri tuo katseenvangitsija, nainen jota apina raiskaa takaa päin, on minun mielestäni ongelmallinen. Se tuo mukanaan porno- ja glamourteollisuuden kliseet, jotka kuitenkin jäävät toistumatta muualla taulussa. Se siis jää ikäänkuin tyhjäksi mainosmieliseksi katseen houkuttimeksi. Sen takaa ei paljastu oikeastaan mitään muuta kuin populistista kauhunhoentaa.

Taiteilijan raivo ihmiskuntaa kohtaan ei oikein realisoidu, vaan taulun voisi yhtä hyvin nähdä parodiana meidän mediaympäristöstämme. Raivon ilmaisu vaatii sekin kylmäpäistä artikulaatiota, ja sitä Ylisen taulussa mielestäni on liian vähän.

Taulussa on kuitenkin muutamia vahvoja kohtia. Oikeassa reunassa työntyy esiin norsunkärsä ja -jalka, ja ennen kaikkea vasemman alakulman välinpitämätön muovinen sarvikuono ja sen vieressä avainta nokastaan roikottava korppikotka ovat mainio kunnianosoitus Hieronymus Boschille. Juuri sellaista monimielistä ja arvoituksellista tyylittelyä kuva olisi saanut sisältää enemmän. Ja hurjana laukkaavaa mielikuvitusta. Nyt kuva jää vähän tyhjäksi, raivo ei tule jäsentyneenä ulos. Mutta Ylinen toi näyttelyyn silti kuvan, joka puhuttaa ja jää mieleen.

Panen tähän vertailukohdaksi Boschin maalauksen Viimeisestä tuomiosta. Muistutan vielä, että kuvaa klikkaamalla sen saa suurempaan kokoon.

Mouhijärvi-syndrooma

Suomalaista kyllä, Pisa-tutkimus ja Newsweekin laskelmat ovat herättäneet maassa hämmennystä, jopa raivoa. Ilta-Sanomat vaati Newsweekiä korjaamaan "laskuvirheensä", jotkut koulupoliitikot taas ovat kiistäneet Pisa-tuloksen vetoamalla siihen, että siinä kuvastuu vain meidän huonojen oppilaittemme paremmuus muiden maiden vielä huonompiin verrattuna.

Suomalaiset eivät kestä menestystä eivätkä kehuja. Se saa meidät punastelemaan ja epäilemään kehujan motiiveja. "Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?" Tai sitten moni kouluunsa tai maahansa katkeroitunut tuntee maton tempaistuksi jalkojensa alta, eikä anna periksi.

Enemmän kuin suomalaisten itseväheksyviä asenteita pelkään kuitenkin suomalaisen "vaatimattomuuden" toista ja ovelampaa ilmenemismuotoa, jota kutsun "Mouhijärvi-syndroomaksi". Luullakseni noin parikymmentä vuotta sitten kävi näet niin, että Aamulehti julkaisi tilaston Pirkanmaan kirjastoista. Siinä vertailtiin kirjojen määrää (ja taisi olla myös lainauksia) kunnan väkilukuun, ja ensimmäiseksi tuli pieni Mouhijärvi, toiseksi Valkeakoski. Joitakin aikoja myöhemmin luin, että Mouhijärven kunnallispampuille kuulemma riittää keskitasoinenkin kirjasto, ja määrärahoja piti leikattaman reippaasti.

(Mouhijärven kirjastolle kuuluu tänä päivänä toki parempaa, se kuuluu Pirkanmaan kirjastojen yhteiseen tietokantaan, joka puolestaan toimii erittäin hyvin ja tehokkaasti. Tämän sanon, jottei kauniista kunnasta jäisi väärää ja kielteistä kuvaa.)

Olen jo kuullut puhuttavan siitä, että "jos kerran koululaitoksemme on noin hyvä kuin väitetään, meillä on hyvin varaa vähentää uhrauksia sen hyväksi". Kumpusipa kouluvihamielisyys sitten oman kouluajan katkerista muistoista tai kateudesta enemmän koulutusta saaneita kohtaan, hyviä kansainvälisiä tuloksia voi hyvin käyttää tekosyynä opettajien ja koululaitoksen kurittamiseen.

Kuten bloggari Enkeliporsas sanoi tästä asiasta keskustellessamme, monia sivukirjastoja on ajettu alas vähän samanlaisella oveluudella. Ensin vähennetään aukioloaikoja, sitten todetaan että lainausmäärät ovat vähentyneet, ja sitten voidaankin kirjasto lakkauttaa. (Samoin on käynyt monien bussilinjojen maaseudulla. Ensin vähennetään vuoroja, sitten todetaan että matkustajia ei enää paljon ole, ja sitten lakkautetaan linja. Menettelemällä täysin päin vastoin olisi ehkä saatu aivan toisenlaisia tuloksia).

Kaikki edellä sanottu perustuu varsin sivistymättömään arvomaailmaan. Kieltämällä sellaisten asioiden merkitys, joita kohtaan syvimmiltään tunnetaan kateutta, saadaan itselle vähän parempi olo. Pitkän päälle tulos kyllä on vähän samaa kuin laskisi pakkasella housuihinsa - mutta sehän on jo ihan muiden ihmisten pulma sitten joskus.

Kirjallisuuden opetuksesta - uusi tunnistustehtävä

Dafnis kai Khloë -romaania käsittelevään juttuuni lähetti nimimerkki Anonyymi kommentin, jonka haluan tässä julkaista näkyvämmin:

Harmi että koulujen lukuohjelmat pitävät nykyisin sisällään ns.helppoa lukemista. Karkeaa ja suoraa tekstiä jossa ei anneta edes mahdollisuutta mielikuville. Esimerkiksi kouluissa suosittu Häräntappoase herkuttelee kirosanoilla,sekä kirjoitustyyliltään hyvin suoralla,puhekieleen verrattavissa olevalla muodollaan. Kaunopuheisuus on siis siitä hyvinkin kaukana.

Kieltämättä olisi hyvä ajatus saada myöskin vaihtoehtoista luettavaa,kuten yllämainittu Longoksen romaani. Tällainen kirjallisuus kun antaa lukijalle mahdollisuuden käyttää omaa mielikuvitustaan tarinan kehittyessä sekä kosketusta erityyppiseen kertomistapaan vaikka tätä mahdollisuutta jotkut kriitikot ehkä pitävätkin vanhanaikaisena tai jopa naurettavana. Sivistystähän on oppia katsomaan laaja-alaisemmin,myöskin kirjallisuuden saralla.

Anonyymi on oikeassa. Moni on minulle kertonut juuri Häräntappoaseesta, miten ankarasti sitä oli vihannut, ei sen pakollisuuden vuoksi, vaan Anonyymin esittämistä syistä johtuen. Kirjallisuuden opettajilla (sellaisiahan kaikkien aineiden opettajien pitäisi tavalla tai toisella olla) on kyllä yleensä suuria vaikeuksia oppilaille tarkoitetun kirjallisuuden valinnassa. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että peruskoulun yläasteella ja vielä lukiossakin oppilaiden henkinen taso vaihtelee rajusti, ja synkimpien arvelujen mukaan myös lukutaidossa on suuria, ehkä jopa hälyttäviä puutteita.

Vähän väliä näkee vieläkin keskusteltavan Kalevalan ja Seitsemän veljeksen poistamisesta lukuohjelmasta. Sellainen olisi kovin typerää, ja kertoo ehkä jotain myös tavasta tarjoilla niitä. Kalevalassa ja Kantelettaressa on kuulemma sanoja joita nykynuori ei voi ymmärtää. Mitä siitä? Sehän on yksi kielemme hienoista ominaisuuksista! Sitä paitsi luulisi yhtenä koulun tavoitteena olevan sana- ja sanontavaraston lisäämisen. Mutta totta on myöskin, että kaikille näitä kirjoja on turha tarjota. Ehkäpä selkokielisetkin kirjat täyttävät paikkansa, sillä lukeminen ylipäänsä on tärkeä asia, se kehittää tärkeitä "lihaksia" siinä kuin mikä tahansa fyysinen treenauskin.

Dafniksen ja Khloën jatkoksi tehtävä vähän samasta aihepiiristä:

Nuorukainen saapui rantaan, irroitti tytön vaatemytyn ja heitti sen varovasti rannalle. Ui sitten alemmaksi ja heitti sinne omat pukineensa.
"Sielläkö sinä vielä olet?" huudahti hän toisen rannan ruoikkoon - huudahti, vaikka oli koko ajan toivonut että niin olisi.
"Niin", vastasi tyttö. "Minä en muistanutkaan lähteä - minusta oli niin hauskaa katsella kun sinä uit."
"Tulisinkohan minä sinua vastaan - jos se tuntuisi turvallisemmalta ...?"
"Kyllä se tuntuisi", tyttö vastasi.
Häntä ei enää yhtään kainostuttanut, vaikka nuorukainen katsoi aivan suoraan. Hän tunsi sitä salaista riemua, mitä ihminen tuntee astuessaan arkimaailman rajojen yli sadun ja seikkailun maailmaan, jossa kaikki on luvallista ja pyhää ja jossa se tunne, että heitä on k a k s i omia salatuita teitään kulkemassa, on kuin puhdistava ja yhteensulattava tuli.
Nuorukainen ui nopeasti tyttöä kohti.
"Niinkuin Vedenneito ruoikossa!" huudahti hän ihastuneena, keskeyttäen uintinsa.
"Ja Ahti aalloissa!" vastasi tyttö riemusta säteilevin silmin, heittäytyen uimaan.

Mahdolliset kommentit ja arvaukset pyydän lähettämään edellisessä jutussa kuvattuun vihjeelliseen tapaan, jotta mielenkiinto ei sammuisi liian aikaisin.

Musikfrågan Kontrapunkt ja Kirja-Kontra - syvällä pedagogiikan ytimessä

Kaksitoista vuotta sitten esitettiin viimeiseksi jäänyt yhteispohjoismainen televisio-ohjelma Kontrapunkt. Siinä oli mukana kaikista viidestä pohjoismaasta kolmihenkiset joukkueet, jotka mittelivät aidossa maaotteluhengessä keskenään klassisen musiikin tuntemuksesta. Itse olin mukana Malmössä ja Kööpenhaminassa, sekä -98 Helsingissä, jossa me voitimme siihen asti voittamattomina pidetyt norjalaiset.

Oli mielenkiintoista havaita, että tuota "yläluokkaista" ja ruotsinkielistä ohjelmaa katsottiin ainakin täällä hyvin laajoissa piireissä, sellaisissakin jotka tuskin koskaan muuten olisivat seuranneet klassisen musiikin ohjelmia. Siinäkin mielessä ohjelman lakkauttaminen oli sivistyksenvastainen teko. En vieläkään tiedä täsmällisesti syyllisiä, mutta sellainen käsitys meille jäi, että päätös oli tullut Ruotsista. Joukkueemme häikäisevä tähti Ann-Kristin Schevelew saattaisi radiotoimittajana tietää paremminkin, mutta en ole muistanut kysyä.

Sten Bromanin ajoista Sixten Nordströmin vetämään sarjaan asti Musikfrågan Kontrapunkt edusti myös pedagogiikan syvimpiä oivalluksia. Mehän tiedämme todellisuudessa paljon enemmän kuin tiedämme tietävämme. Myös uusien asioiden oppiminen tapahtuu parhaimmillaan niin, että ne asiat kiinnittyvät aivoissamme jo valmiina oleviin "koukkuihin". Ne koukut pitää vain löytää, ja se tapahtuu viihdyttävästi ja hauskasti mm. ovelien vihjeiden avulla, vähä vähältä mahdottomia kytkentöjä pois sulkien.

Kontrapunktin lakkauttamisen jälkeen sain ajatuksen jatkaa samalla tiellä, mutta kirjallisuuden parissa. "Kilpailun" idea oli sama: esitin katkelman jostain kirjasta, ja sitten joukkueet saivat vuoron perään mahdollisuuden lähestyä oikeaa vastausta. Myös yleisöllä oli mahdollisuus osallistua. Kunnioituksesta mennyttä musiikkiohjelmaa kohtaan nimesin ohjelmani "Kirja-Kontraksi", ja vedin sitä vuosikaudet varsinkin Tampereen pääkirjastossa Metsossa. Kirjallisuusnäytteitä minulla on koossa puolisen tuhatta. Viime vuosien aikana olen jatkanut Kirjakontran kanssa Kangasalla - sinne on urkutehtaalle kokoontunut vuosittain joukko viimeisiä mohikaaneja, kirjallisuusarvuuttelun pinttyneitä ystäviä.

Yksi asia oli jyrkästi kielletty: kukaan ei saanut edes vahingossa möläyttää oikeaa vastausta heti. Sitä piti ennemminkin lähestyä vaivihkaa, ovelasti vihjaillen, niin että lopulta suurin osa yleisöstäkin ehti saada vapauttavan ja mieltä hyvittävän oivalluksen. Tällä tavoin suuri osa kuulijoista pääsi asiantuntijoiden rinnalla kaivelemaan aivojensa uumenia, ja löytämään sieltä paljon sellaista mistä ei oikeastaan ollut tiennytkään.

Tämähän se on tavallisen tietokilpailun dilemma: kysytään vaikkapa että "kuka voitti pronssia Melbournen olympiakisojen 400 metrin juoksussa, ja mikä oli aika?". Joku ilmoittaa että "Voitto Hellstén ajalla 46,20". Kuulijan reaktio on pelkkä "Aha"... Jos sen sijaan lähdettäisiin liikkeelle vaikka siitä, että juoksija taisi tulla maasta joka yleensä ei noissa geimeissä ole juhlinut, joku saattaisi ajatella että "voisikohan olla vaikka Suomestakin...", ja sen jälkeen että "keitähän juoksijoita meillä silloin oli...". Samalla tavalla saattaisi myös tuloksen haarukka supistua, monenlaisten ajatuskulkujen seurauksena, kunnes oikea aika löytyy.

Olen useasti yrittänyt saada tästä materiaalistani julki kokoelmia, joita voisi käyttää esimerkiksi koulujen kirjallisuudenopetuksessa. Ei ole onnistunut. Syitä (ja tekosyitä) on löytynyt aina kosolti jopa tekijänoikeuksia myöten, mutta perimmäisenä syynä lienee kuitenkin opettajien oma reviirinvarjelu.

Panen tähän yhden esimerkin siitä helpoimmasta päästä:

Niin hän lauloi lapsellensa; eikä kantele niin heleästi helise kuin hänen äänensä silloin sunnuntailakeassa tuvassa. Mutta koska hän oli lakannut laulamasta, katseli hän ääneti kauan ulos akkunasta korkeuteen päin; ylös pyhään, pyörryttävään korkeuteen hän katseli; ja hiilakas ja puhdas oli taivas, ei nähty yhtään pilven haitaletta kaarevan kannen alla; ainoastaan poutapääskynen, tuskin silmin näkyvä, siellä väikkyi, lentäin sinne, tänne, keveänä ja vilkasna kuin onnenlapsen aatos. Siinä hän istui, ja poski, päivän polttama, painui vasten uneliaan lapsen ohausta, mutta siniset silmät ylös sinisiin avaruuksiin katsoivat, ja rauhasta välähteli otsa.
Palasipa metsästä mies ja kuuli pihalle vaimonsa laulun, joka hänestä ei vielä koskaan ollut kaikunut niin ihanasti. Hän astui sisään, käyskellen perille, ja istui vaimonsa viereen; se oli ystävällisyyttä, jota hän harvoin ennen oli osoittanut. Kerkeästi kääntyi vaimo hänen puoleensa, laski lapsen hänen polvellensa, painoi otsansa vasten miehen rintaa ja hyrskähti väkivaltaiseen itkuun. Mutta löipä mies nyt käsivartensa ympäri hänen kaulansa, pyhkien erään suikulan tuosta pellavakeltaisesta tukasta hänen korvansa taakse. Siinä he istuivat tyynenä sunnuntai-iltana valkealla rahilla valkean pöydän päässä.

Olisiko käännöskirjallisuutta? Jos ei, olisiko modernin kirjallisuutemme merkkiteos? Kävisikö kieliasusta ilmi jotain? Jne., jne...

Jos tämän joku lukee, lähettäisikö Kontrapunktin ja Kirja-Kontran hengessä ovelasti vihjailevia kommentteja? Onneksi minun ei tarvinnut lukea tätä katkelmaa ääneen - en ole siinä koskaan onnistunut ilman sitkeätä, ahdistavaa palaa kurkussani. Niin kaunista tämä teksti on, itse asiassa kauneinta mitä tiedän.

Nuorta rakkautta unelmien Kreikan kadonneessa idyllissä

Metsästäessäni Lesboksella näin nymfien pyhässä lehdossa kauneimman näyn mitä koskaan olen nähnyt. Se oli maalaus, rakkauskertomus. Lehto sinänsäkin oli kaunis puineen, kukkineen, puroineen - yksi lähde ravitsi kaikkea, niin kukkia kuin puita. Mutta maalaus oli vielä viehättävämpi. Se kuvasi rakkauden kohtaloita ihmeen taidokkaasti, niin että monet matkailijatkin saapuivat paikalle sen maineen houkuttelemina - nymfejä rukoilemaan ja taulua katselemaan. Siinä oli naisia lapsivuoteessa ja kietomassa vastasyntyneitä kapaloihin, pienokaisia heitteille jätettyinä, lampaita ja vuohia heitä imettämässä, paimenia jotka ottivat lapset omikseen, nuoria jotka vannoivat rakkauden valoja, rosvojen ryöstöretki, vihollishyökkäys ja paljon muuta, ja kaikki liittyi rakkauteen. Kun sen näin, ihastuin, ja minussa heräsi halu kirjoittaa taulun kertomus sanoiksi.
Etsin siis käsiini tulkitsijan, joka kertoi minulle taulun tapahtumat, ja sepitin nämä neljä kirjaa, uhriksi Rakkaudenjumalalle, nymfeille ja Panille ja iloksi kaikille ihmisille. Kertomukseni voi parantaa sairaan ja lohduttaa murheellista, muistuttaa rakastavaa ja opettaa sitä joka ei vielä ole rakastanut. Sillä kukaan ei koskaan ole kyennyt välttämään rakkautta eikä tule kykenemäänkään, niin kauan kuin on olemassa kauneutta ja silmät sitä näkemään. (Suomennos Maarit Kaimio).

Tämä on erään historian kuuluisimman romaanin esipuhe. Itse tarinan juoni alkaa vapaasti kerrottuna tähän tapaan:

Lesboksen saarella, lähellä Mytilenen kaupunkia, eli rikkaan miehen vuohipaimen nimeltä Lamon. Hän löysi kerran vuohen, joka imetti poikavauvaa. Lamon otti pojan hoitoonsa, ja antoi sille nimen Dafnis, "laakeripuu" (jotta nimi kuulostaisi paimenen nimeltä).
Pari vuotta tämän jälkeen meni lammaspaimen Dryas onkaloon jota kutsuttiin 'Nymfien luolaksi'. Dryas löysi sieltä tyttövauvan, jonka otti omakseen, ja antoi sille nimeksi Khloë, "vihreä verso".

Kirja on tietysti kreikkalaisen Longoksen (n. 100- ja 200-lukujen vaihde) kuuluisa romaani "Dafnis ja Khloë". Sen hän ilmeisesti kirjoitti Rooman keisarikunnan ihanimman kauden loputtua, aikana jolloin Nervan, Trajanuksen, Hadrianuksen, Antoninuksen ja Marcus Aureliuksen sivistynyt hallinto vaihtui elostelevien ääliöiden ja karkeiden raakalaisten mielivaltaan, ja barbaarit alkoivat lopullisen vyörytyksensä.

Longoksen romaani on antiikin viimeisiä merkittäviä paimenrunouden esimerkkejä. Muutamia vuosisatoja aikaisemmin olivat kreikkalaiset aloittaneet tämän kirjallisuuden lajin, joka nuoren erotiikan ihanaan varjoon kätkeytyen ylisti yksinkertaista maalaiselämää, joka oli vastakohta kaupunkien moraaliselle rappiolle. Longos sijoitti tarinan Lesboksen saarelle, joko siksi että hän itse oli lesboslainen, tai sitten kunnioittaakseen saaren jo antiikin aikana suunnatonta mainetta paimen- ja lemmenrunoelmien kotina.

Longoksen romaanissa poika- ja tyttölapsi tapaavat toisensa paimenina, tyttö 13 ja poika 15 ikäisenä. He kiintyvät ja rakastuvat toisiinsa, ja varttuessaan löytävät toisensa myös ruumiillisesti, vähä vähältä. Tämän pääaiheen ohella juonessa on seikkailuja, ryöstöjä, sekä jännittävä tapahtumakulku ennen onnellista loppua, jolloin nuoret saavat toisensa ja palaavat kaupungista maaseudun idylliin.
_ _ _ _ _

Keskiajalla nämä "paimenidyllit" heräsivät uuteen kukoistukseen trubaduurien ja minnelaulajien runoissa, ja renessanssi toi tämän maalaisuutta ihannoivan antiikin kirjallisuuden osaksi Euroopan uusvanhaa sivistystä.

Muinaiset IDYLLIT olivat aivan erityisen merkittäviä 1700-luvun lopulla. Silloin kyllä esimerkiksi Bellman irvaili niitä epistoloissaan, mutta varhaiset kansallisromanttiset kirjailijat ottivat ne tosissaan. Nuoren Runebergin runoissa (ja runoelmassa 'Hanna') idea eli täysillä.

Kerrotaan, että Longoksen romaanin saksannos oli valtaneuvos Goethella tämän kuolinvuoteen vierellä. Uudemman ajan ihmiset tuntevat romaanin ehkä Maurice Ravelin baletista. Ravelin musiikin suurenmoisin osa on kuvaus auringonnoususta 'unelmien Kreikassa'. Tämä aivan myyttinen päivännousun kuvaus on Daphnis et Chloë-baletin 2. orkesterisarjan alussa. Kuunnelkaa, ja ihmetelkää samaan aikaan miten häikäiseviä sävyjä suuresta sinfoniaorkesterista voikin saada irti! Sekä romaanin kymmenesti lukien, että Ravelin musiikin sadasti kuullen ihmettelen vain ristiriitaa nykyisen todellisuuden kanssa:

Ihanan muinaisen Kreikan lähteiden, lehtojen, metsien ja viljavien peltojen sijassa on nyt pääosin kuivaa pensaikkoa, palanutta ruohoa ja eroosion tuhoamaa rannikkoa.

Romaanikirjailija Longoksen kielenkäyttöä tai romaaninkonstruktiotaitoa ei kovin suuresti ehkä ole ylistetty. Mutta on toki huomautettu, että hänen kirjassaan päähenkilöiden tunteet ja tunnelmat ovat sensuellisuudessaan aikaansa verrattuna poikkeuksellisen hienosti kuvattuja. Mutta vaikka viimeisten 1800 vuoden aikana kirjailijoilla olisi ollut hyvästi aikaa ylittää hänen monin tavoin naiivikin tuotteensa, en muista uudemmasta kirjalllisuudesta ensimmäistäkään teosta, jossa olisi käsitelty nuorta rakkautta ja sukupuolista lähentymistä tuoreemmin, raikkaammin tai suloisemmin kuin Longoksen romaanissa.


Minusta kirjan tulisi kuulua koulujen lukuohjelmaan.

Keisarinnan soutajatar Lydia Haaranen - "eli vain syksystä jouluun"...

Kaisa Kyläkoski kirjoitti pari päivää sitten "keisarinnan soutajattarista". Tapahtumia 5.8.1885 pidetään suomalaisten kansallispukujen historian alkukohtana.

Keisari Aleksanteri III vieraili tanskalaissyntyisen keisarinna Marian kanssa tuolloin ensi kertaa Lappeenrannassa. Suomalaiset olivat valmistautuneet vierailuun hyvin huolella. Tapahtuman piti olla näytös suomalaisuudesta, jolla on emämaahan verrattuna aivan oma vanha kulttuurinsa. Niinpä naisjärjestöt olivat järjestäneet keräyksen, jolla hankittiin keurulaistyyppinen vene keisarinnalle lahjoitettavaksi. Soutajiksi oli valittu eri maakunnista ja ja säädyistä kahdeksan nuorta naista, ja he soutivatkin upeasti lipuin ja tekstiilein koristetun veneen keisarinnoineen huvijahdilta kylpylän laituriin.

Koska vierailu oli suuri mediatapahtuma, luulisi että soutajattarista ja tapahtumista olisi säilynyt enemmänkin kuvia. Mutta toistaiseksi olen törmännyt vain yhteen. Siinä poseeraa neljä soutajattarista, tunnetuimpana heistä 27-vuotias näyttelijätär, Leppäkosken kartanon rengin tytär Ida Aalberg, sonnustautuneena kuten kansallispukuteoreetikot sanovat "Hämeen" pukuun. Ida oli jo kansainvälinen teatteridiiva; tuona vuonna hän oli esiintynyt Tukholman Kuninkaallisessa teatterissa Ofeliana - suomenkielellä! Kuin sattumalta hän sitten lausui iltajuhlassa keisariparille Suonion eli Julius Krohnin suomenkielisen runon. Tässäkin oli suomalaisten järjestäjien taholta selkeä viesti. Keisaripari kuuli suomenkieltä nyt ensimmäisen kerran, niin vakuutettiin, ja olivat kovin ihastuneita kielen kauneuteen. Kohteliaisuuksia puolin ja toisin, ja niiden alla paljon piiloviestejä.

Mainittakoon, että juhlatalo, ravintoloitsija Fontellin omistama, oli sisustettu ja koristeltu suorastaan "venäläisvastaisesti", eli suomalaisiksi mielletyillä aiheilla, päätekijöinä arkkitehti Jac. Ahrenberg ja taidemaalari Fanny Churberg. Venäläiset eivät mahdollisesti huomanneet mitään erityistä, sillä myös noilla "suomalaisilla" symboleilla oli ilmeisen bysanttilainen tausta.

Mutta palataan kuvaan. Tuolilla istuu soutajattarista vanhin, Mustasaaren rovasti Gustaf Cannelinin tytär Emmy Lapväärtin puvussa. Hän oli itse asiassa jo rouva Stenius, ja 34 vuoden ikään oli jo ehtinyt synnyttää seitsemän lasta. [Ilmeisesti tässä on virhe - katso kommenttia] Seisomassa on kaksi nuorimmista, Alma Mathilda Ahnger Kuopiosta, 20, pohjoissavolaisessa puvussa, sekä maanviljelijäntytär, 18-vuotias Lydia Haaranen Tohmajärveltä äyrämöispuvussa. Olen käynyt mainittujen naisten tietoja lävitse HisKin ja muiden lähteiden avulla, mutta aivan ensimmäiseksi googlasin Lydian, varmaankin tytön herttaisen ulkonäön takia.
Törmäsinkin heti traagisiin tapahtumiin. Uuden Suomettaren numerossa 23/1886 kerrotaan, että keisarinnaa soutamassa ollut tyttö oli oleskellut Pielisjärvellä, jossa oli kuollut paikkakunnalla riehuneeseen kulkutautiin. Lydia oli syntynyt 18.9.66, ja kuoli 15.1.86, eli oli tuolloin 19 vuoden ja vajaan kolmen kuukauden ikäinen. Kulkutauti oli pilkkukuume, joka leviää vaatetäiden välityksellä. Se oli tuskallinen, myös keskushermostoon ja sydänlihakseen vaikuttava tauti, johon kuolleisuus ennen antibiootteja oli jopa 50%. Pielisjärvellä sairastui Sortavalasta tulleiden kerjäläisten levittämään tautiin sata henkilöä, ja heistä kuoli 20, Lydia heidän mukanaan. "Eli vain syksystä jouluun"...

En lähtenyt sen tarkemmin tutkimaan Haarasen sukua, joka näytti runsaat sata vuotta sitten olleen Tohmajärven yleisimpiä, ja ovatpa Haaraset tänäänkin kunnan piirissä näkyvissä asemissa. Lydian on täytynyt olla toimelias nuori nainen, jo senkin vuoksi että hänet oli valittu soutajaksi. Ainakin kolmen lapsen kummina hän esiintyy kirkonkirjoissa, ja minulla on se epämääräinen kuva että Alma Ahnger tunsi Lydian. Äyrämöispuku, Alman isä syntynyt Kivennavalla, isoisä Äyräpään kihlakunnantuomari jne.

Varmaan löytyisi lähteitä soutajien valitsemisperusteista ja tuttavuussuhteista. Naisjärjestöjen verkoston on täytynyt olla jo tuolloin varsin tiivis ja kattava. Lydia Haaranen oli ainoa soutajista joka ei ehtinyt elää normaalia avionaisen elämää. Oululaisesta käsityöläisen tyttärestä Anni Junttilasta lapinpukuineen en tosin ole löytänyt tietoja. Almasta tuli lääkärinrouva, 20-vuotiaasta Ellen von Troilista (Houtskärin puku) keisarinnan hovineiti ja myöhemmin everstinna, 24-vuotiaasta Hanna Andersinista koulunjohtaja ja Helmi Stenbäckistä papinrouva.

Ida Aalberg solmi Lappeenrannassa tuloksekkaat suhteet sekä Pietariin että Kööpenhaminaan, joissa esiintyi sittemmin tiuhaan. Hän oli oikeastaan ainoa, jolle tuo Lappeenrannan spektaakkeli toi todellista ammatillista hyötyä. Mutta minulle tuo spektaakkeli tuo nyt mieleen vain suloisen Lydian karun kohtalon...