Kummitusvauva ja muita epäonnistuneita kuvia yli sadan vuoden takaa

Jatkan isoisäni epäonnistuneilla kuvilla. Erinomaisten, jopa hienojen joukossa oli niitäkin, mutta ei epäonni aina vie kuvasta viehättävyyttä tai muuta mielenkiintoa. Yllä oleva kummitusvauva on tätini Pian noin vuonna 1906; ei lapsi jaksanut tai ymmärtänyt olla paikallaan edes valokuvaukseen tarvittua sekunninosaa. Niinpä hänen päänsä läpi näkyy takana olevaa makuuhuonetta ja esineitä.

Seuraava kuva on epäonnistunut sekä tähtäyksen että kehityksen osalta. Vatsan päällä roikkuneen peilikameran peili oli ehkä vinossa, tai tähtääminen muuten vaikeaa, mutta tavattoman monesta kuvasta puuttuu päitä tai muuta yläreunan tillpehööriä. Tässä isoäitini työntää vaunuissa isääni vuonna 1908, ja tätini Pian on jo päässyt harjoittelemaan naisen elämää. Sirot nukenvaunut näkyvät vielä kuvissa 1939 tai 1940, mutta sen jälkeen minulla ei ole niistä havaintoa. Hyvästä harjoittelusta huolimatta tätini ei tullut koskaan lähteneeksi lastenvaunulinjalle.

Sama tähtäysvirhe ja kehityksen epäonnistuminen vaivaa seuraavaakin kuvaa, joka esittää herrasväen huvittelua Naantalin kylpylälomalla 1905. Ilmeisen suosittuun tapaan naiset ovat eräänä päivänä pukeutuneet miehiksi, ja joillakin on vielä tekoviikset, tai piippu hampaissa. Hauskaa on ollut, hauskaa monien muiden seuraleikkien tapaan!

Viimeisen kuvan epäonnistuminen on johtunut lähinnä valotuksesta. Isoäitini siinä keikistelee kesäleningissään vuonna 1905, 23-vuotiaana. Tein kuvalle kaiken mitä ihminen ja fotoshoppi voi, mutta kuva on minun mielestäni tosi kaunis, ja olisi maalauksena aivan erinomainen sommittelua myöten.

Järkytys: Elli hukkasi lauman jäsenen

Vastoin tapojani kertomus perhepiiristä. Henkilöt: hyvin läheinen sukulaiseni Pappa, hänen vaimonsa Mamma, sekä heidän koiriensa grand old lady, rottschäfer tai schäferweiler Elli, 12 v. Lähde: Facebook.

Johdanto: Elli katsoo syvälle Pappan silmiin ja sanoo hillitysti: "Wou - ou - uuu - u". Suomeksi: "Kun asia nyt olisi niin, että ulkoa kantautuu kiinnostavia tuoksuja, niin että eikös lähdettäisi lenkille". Sopii Pappalle hyvin, samalla voidaankin saattaa Mamma bussipysäkille.

Elli jatkaa: "Tultiin pysäkille. Mamma jäi nuuhkimaan katosta, minä nuuhkin tienpenkan erittäin lupaavia tuoksuja. Välillä kävin tarkistamassa, että Mamma oli laumassa mukana, ja sitten jatkoin tienpenkan tutkimista. Lähdettiin sitten liikkeelle, mutta yhtäkkiä huomasin että Mamma oli kadonnut jäljettömiin. Katselin joka suuntaan, etsin, kieltäydyin jatkamasta matkaa ilman täyttä miehitystä. Mikään ei auttanut. Mamma oli kadonnut jäljettömiin!"

Pappa: "Elli oli poissa tolaltaan. Tilanne oli käsittämätön. Elli ei ole koskaan ennen hukannut ketään, lapsetkin se laskee rannalla useita kertoja minuutissa".

Mamma: "Voi! Vaikka Mamma yritti selittää Ellille, että Mamma menee töihin..."

Välihuomautus: Sulo-niminen koira inhosi yhteen aikaan busseja. Aina joku laumaan kuuluva saatettiin pysäkille, ja bussi vei sen pois. Heti bussin nähdessään Sulo alkoi haukkua harmista. Isäntäväki muutti strategian: nyt mentiinkin aina bussille jotakuta vastaan. Sulon mielestä bussit olivatkin oikein kivoja, kun ne aina toivat ihmisiä, eivätkä Sulon havaintojen mukaan enää vieneetkään niitä pois.

Elli on mokannut tänään pahan kerran. Älystä se ei ole kiinni. Ellin ymmärryskyky on erinomainen, monenlaiset kiertoilmaisutkin se ymmärtää itseään kiinnostavissa asioissa. Mutta nyt hurjaa vauhtia lähestyvä kesä houkutteli vanhan rouvan innostumaan liikaa. Huomiokyky petti. Hävettävää. Kun noita busseja paikalla liikkuu harva se minuutti, Elli ei lotkauttanut korvaakaan sille joka vei Mamman.

Yksi on varmaa. Kun Mamma illalla saapuu kotiin, vastaanotto on innokas. Miten Elli vastedes suhtautuu vaaralliseen pysäkkiin, se jää nähtäväksi.

Epäonnistuneiden valokuvien charmi II

Sadan vuoden takaiset negatiivit kehitettiin kotona, kuten minäkin tein mustavalkonegatiiveille loppuun asti. Varsinkin entiseen aikaan prosessi oli nykyistä hankalampi, ja tuloksena olikin melkoinen epäonnistumisten joukko. Milloin litkut olivat valuneet epätasaisesti, milloin negojen reunat olivat päässeet valottumaan. Tässä yksi näyte alkuperäisessä muodossa, vasten valumasuuntaa käännettynä:Tottakai vähän fotoshoppailin ja värittelin sitä. Sopivasti rajattuna kuvasta voisi saada oikein modäärnin abstraktin taideteoksen...Toisessa kuvassa on ilmeisesti joukko ihmisiä, sekä miehiä että naisia - ja väritettynähän siitä tuli kuin kuvaus helvetistä, ragnarökistä, Götterdämmerungista... Anteeksi, muinaiset sukulaiset!
Lasinegatiivien virheet ovat usein toisen laisia. Tässä on kuva, jonka lasi on särkynyt joskus pinnakkaisvedoksen tekemisen jälkeen, mutta ennen minun aikojani. Kuvan on ottanut isoäitini, edessä on hänen pikkusiskonsa Edith, ja takana pikkusisko Elsa. Rikkinäinen lasi antaa kuvalle aivan uusia ulottuvuuksia!Seuraavan kuvan on isoisäni Walter R. ottanut Tyrvään asemalla vuonna 1904. Kehitysprosessissa sattunut moka antaa itse asiassa varsin kauniin raamin, ja sijaitsee sitä paitsi kuvan tyhjällä alueella:
Negatiivien tahallinen pahoinpitely, rikkominen, tai polttaminen on tietysti kuulunut jokaisen kuvaajan varhaisiin leikkeihin. Parhaimmillaan on ehkä saatu aikaan jotain hauskaakin. Ylläolevat mokat sen sijaan eivät aikoinaan yhtään naurattaneet...

Epäonnistuneiden kuvien charmi

Ellei yllättäviä löytöjä enää tule, skannaan parhaillaan viimeistä isoisältäni periytynyttä negatiivinippua noin vuosilta 1909-13. Yli kolmen vuoden työ on tältä osin päättymässä. Tässä nipussa useimmat kuvat ovat tavalla tai toisella epäonnistuneita, ja tulleet niputetuiksi ehkä juuri siitä syystä. Se ei kuitenkaan vähennä niiden kiinnostavuutta. Yllä oleva kuva on n. vuodelta 1909; noin kolmivuotias tätini ei ole pysynyt hetkeäkään paikoillaan, ja hänen kasvonsa ovat suttuiset. Ympäröivät huonekalut esiintyvät näyttävästi myös hyvissäkin kuvissa, mutta oikeassa reunassa näkyy ilmeisesti makuuhuonetta. Ja huoneen seinällä on vanhin löytämäni todiste siitä, että edelleenkin kohtalaisen hyväkuntoinen kullan värinen komea kolmimetrinen seinävaate on ollut isoisäni kodissa jo yli sata vuotta sitten. Osasuurennoksessa siitä näkyy pieni osa:

Isoisäni on kevättalvella 1910 käynyt Tukholmassa, ja toisten negatiivien perusteella myös messukaupunki Leipzigissa tai Dresdenissä. Peräkkäisissä, vahingossa samaan kohtaan valottuneissa kuvissa näkyy tiivistelmä meno- tai tulomatkasta. Laiva on pysähtynyt jään reunaan arvatenkin Turun tai Ahvenanmaan saaristossa, ja päästää matkalaisia ulos. Toisessa valotuksessa on saavuttu lähelle vanhankaupungin satamaa. Pieni hinaaja puksuttaa lahdella, lunta on enää vähänlaisesti rantakortteleissa. Oikeassa reunassa näkyy kupolitorni, ja keskellä häämöttää ilmeisesti kuninkaanlinna.

Seuraava kuva on ilmeisesti isoisäni isän tuolloin (1910) omistamasta suuresta kodintavaroita myyneestä liikkeestä nimeltä Albion Lamppumakasiini. Ehkäpä mainostarkoituksia varten on kuvattu kaksi astiaryhmää, joiden taustaksi on sijoitettu joku seinällä roikkunut pahviplakaatti, takapuoli näkyvissä. Negatiiviin on kehitettäessä roiskunut jotain, joka on saanut aikaan vähän laajempia harmaita pyöreitä läiskiä, sekä pienempiä ja mustempia pisteitä. Taustan pyörylät erottuvat näistä vahingoista selvästi. Tuohon aikaan mainoskuvat olivat vielä useimmiten piirroksia, ja tämäkin kuva on ehkä tarkoitettu sellaisen pohjaksi. Oikeanpuoleisessa kannussa on heijastuma, joka kuitenkin on liian epäselvä näyttääkseen kuvaajan tai ikkunan.

Pian tämän kuvan ottamisen jälkeen Albion siirtyi Kluuvikadun kulmasta Aleksanterinkadun vastakkaiselle puolelle samaan suureen kaksikerroksiseen liiketilaan, jossa Fazerin musiikkikauppa sittemmin toimi vuosikymmeniä. Vuonna 1916 liike siirtyi isoisänisäni kuoleman jälkeen isoisäni johdettavaksi, ja tämä fuusioi sen ja toisen perimänsä firman (Wieniläis-Huonekaluvarasto) Stockmann-konserniin, joka näin kasvoi melkein kolmanneksella. Isoisäni kuului Stockmannin johtoon siitä lähtien, ja toimi lopulta myös sen toimitusjohtajana. Albion toimi Stockmannin korttelissa vielä useita vuosia omalla nimellään, kunnes tavaratalon valmistuttua sulautui siihen kokonaan.

Hämärtyvät muistot ja CSI-tekniikka

Tämä kuva on otettu noin vuonna 1910. Siinä näkyy neljä reellistä herrasväkeä järven jäällä. Tämä onkin sitten kaikki mitä kuvasta voi lukea. Ketään henkilöä ei voi varmasti tunnistaa. Isoisäni isä saattaisi partoineen istua toisessa reessä oikealta. Silti minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että kuva on 30-vuotiaan isoisäni ottama, ja että herrasväki kuvassa koostuu sukulaisista, suvun suvusta ja heidän ystävistään.

Menneisyys ja muistot häviävät vähitellen juuri niin kuin kuva osoittaa. Kuva muuttuu rakeiseksi, peittyy vähitellen sumuun, ja katoaa lopulta negatiiviltakin fotoshopin ulottumattomiin. Valitettavasti CSI-ohjelmien ihmelaitteita ei ole eikä voikaan olla olemassa. Tiedättehän ne ohjelmat jotka suurentavat valvontakameran epämääräistä läiskää jatkuvasti tarkentaen, niin että läiskästä lopulta erottuu rannekello, ja siitä yhä suurentaen kellon näyttämä aika ja sen merkki, kellon lasissa näkyvä sormenjälki, sekä henkilön ympärillä inisevä hyttynen.

Kuitenkin meillä on epäsuoria keinoja tuoreistaa muistia, ja sijoittaa vanhoja valokuviakin järjellisen todennäköisyyden puitteisiin. Otan esimerkiksi ikivanhan värillisen muistikuvani noin vuodelta -39. Alle kahden sekunnin pituisessa muistivideossani minä vajaat kolmevuotiaana kierrän pyöreää kukkaistutusta ympäröivällä hiekkakäytävällä Gunvor-tädin perässä ja laulan Porilaisten marssia. Paikkana täytyy olla isovanhempieni vuokraama kesähuvila Sjötorp jossain Helsingin ja Porvoon välillä, luultavasti ei juuri Herttoniemeä kauempana. Sinne kulkivat mm. pienet höyrylaivat Svea ja Senta.

Kaikki tuota pikku muistikuvaa ympäröivä selostus on syntynyt muista lähteistä kootuilla todellisuuden murusilla. Itse asiassa Gunvor-täti on minulle vieläkin mysteeri. Joissakin 30-luvun lopun kuvissa esiintyy perheen kanssa nainen, josta olen vaistomaisen varma että hän on juuri tuo mystinen Gunvor-täti. Mutta sellaista tätiä ei esiinny missään sukujohdoksissa. Sen sijaan hän on kyllä syyskuussa 1950 lähettänyt isoisälleni onnittelusähkeen 70-vuotispäivän johdosta. Olen melko varma, että kaiken minulle kulkeutuneen paperisälän lomasta vielä löytyy mitätön ryppyinen paperinpala, joka selvittää Gunvor-tädin arvoituksen.

Samoin on laita tuon rekiajelukuvan kanssa. Kuvan ottaja on lähes täysin varma. Lähes täysin varmaa on, kuten sanoin, että henkilöt kuuluvat tavalla tai toisella sukuun. Kuva on lähes varmasti otettu Tyrvään ja Kiikan seudulla. Kiikassa sijaitsi sukukartanomme Ruotsila, suvun maaomaisuus laajeni Tyrvääseen juuri noina aikoina, ja sukuun liittyneitä sukuja asui juuri Kiikan-Tyrvään alueella.

Olen lukenut monia kuvauksia noissa kartanoissa vielä 1910 tienoilla vietetyistä juhlista, joiden aiheeksi riitti vaikkapa vain nimipäivä. Talvisiin juhliin saavuttiin suurelta osalta vielä reellä, hyvinkin parin kymmenen kilometrin päästä. Toki Ruotsilaan pääsi junallakin, sillä oli oma pysäkki Porin radan varrella. Mutta talvitiet yli vesistöjen olivat kaikkein näppärimmät, ja ne olivat myös sosiaalisesti antoisia, kun rekiä vähitellen kokoontui pitkäksi letkaksi. Hevosia vertailtiin toisiinsa, rekiä myös, ja sosiaalinen koheesio oli suuri.

Itse asiassa olisin voinut kirjoittaa kokonaisen laajan kertomuksen tuon epäselvän kuvan pohjalta, eikä se kertomus välttämättä olisi kaivannut vähäisintäkään fiktiota tuekseen. Sen sijaan muistin ja tekstien sirpaleita, lukemattomista kirjeistä ja korteista luettuja, sekä tiettyjä todennäköisyysarvioita kaiken koossa pitäväksi liimaksi. Näin hälventyvä muisti saa häviämistä hidastavia tukirakennelmia, aivan samalla tavoin kuin omista sirpaleisista muistoista rakentuvat kokonaisuudet saattavat muodostaa pohjan omalle elämäkerralle nuoruuden ajoilta.

Pitkäperjantai ja HS-raati

Nyt kun kynttilät ovat sammuneet kirkkojen alttareilla, ja syyllisyyden pitkä päivä on puolessa välissään, sopii tarkastella niinsanotun HS-raadin vastauksia kysymykseen "Onko Jeesuksen kärsimyshistoria ja ylösnousemus nykyisin puhutteleva kertomus?"

Ylivoimainen enemmistö vastaajista suhtautuu kristinuskon peruskertomukseen kunnioittavasti tai ainakin myötämielisesti. Monet toki esittävät varauksen, ikään kuin varmuuden vuoksi, ja kiistävät kertomuksen todenmukaisuuden. Mutta vaikka he näin yrittävät pudistaa päältään mahdollisuuden tulla leimatuksi "uskovaiseksi", he usein löytävät pääsiäisen tapahtumista loputtomasti yhteyksiä inhimillisen elämän peruskysymyksiin. Moni uskaltaa myös todeta kristinuskon ja länsimaisen kulttuurin syvän yhteenkuuluvuuden.

Sitten on tämä aggressiivinen vähemmistö, joka suhtautuu kysymykseen jyrkän kielteisesti, ivallisesti ja jopa lehden toimituksen sisäistä kristillistä salaliittoa uumoillen. Merkillisen selvästi tämän joukon kirjoitustyyli eroaa myönteisesti suhtautuvista. Karkeata alatyylisyyttäkään ei kaihdeta. "Lähinnä ahdistavaa paskaa. [...] Hyi saatana", sanoi yksi. Moni vähättelee pääsiäiskertomukseen myönteisesti suhtautuvia "harvalukuiseksi joukoksi". "Pääsiäisen kärsimysnäytelmä on se, että yksi uskonto saa edelleen muiden yläpuolella mellastaa Suomessa valtionuskontona, myös päiväkodeissa ja kouluissa". Aina niin omahyväinen Kari Enqvist sanoo että tuo kertomus ei näy "yhteiskunnassa tai intellektuaalisessa elämässä juuri lainkaan". Yksi vielä ihmettelee: "...minun on vaikea käsittää, että niin moni tosissaan uskoo juutalaisen saarnamiehen sovittaneen heidän syntinsä"... Ja tietysti tämä onneton Umayya Abu-Hanna päästää taas suustaan näitä onnettomia sammakoitaan: "...nykypäivänä nuoriso on vegaanista ja tuskin innostuu koko tarinasta, jossa Jumalan lihan ja veren syönti ja juonti on keskeistä".

Minun on jälleen lainattava viisasta Matti Apusta, ja yhdyttävä hänen ihmetykseensä:

"Toisten syntien kantaminen on aina puhutteleva tarina. Sille pitäisi olla tilausta tässä ajassa, kun ihmiset ovat vakuuttuneita omasta etevämmyydestään.

On ällistyttävää, miten medialukutaidollaan ylpeilevät, kouluja käyneet nykyihmiset eivät näe Raamatun kertomusten symbolisia ominaisuuksia vaan pitävät niitä hassutuksiin taipuvaisten satuina".

Mikä museo?

Tämän kuvan löysin skannatessani isoisäni negatiiveja 1910-luvun alusta. Kuva on jostain museosta, jossa klassinen muotokieli on yhdistetty kauniisti toimiviin valoikkunoihin holvien laessa. Sattuisiko joku lukijoista tunnistamaan paikan? Museo ei sijainne Pohjoismaiden ulkopuolella, tuskinpa Ruotsinkaan. Negatiivien joukossa oli näet lukuisia kuvia varsinkin Tukholmasta.

Eksakti runosarja

Tämän kuvan otin noin vuonna 1969; siinä istuu Helsingin Yhtenäiskoulun opettajainhuoneessa eräs koulun perustajista, sen matematiikanopetuksen guru, filosofi, loogikko ja legendaarinen sadunkertoja Simo Sivenius. Hän julkaisi Filosofisen yhdistyksen vuosikirjassa XIV 1947 artikkelin Ajatuskalkyylin perusteet, jossa kehitti eksaktin binäärisen kaavan kaksiarvoisen ajattelun lauseille ja niiden keskinäisille suhteille.

Sivenius lähti perinteisistä totuustaulukoista. Niissä ajatusobjektilla A (esimerkiksi "sataa") voi olla vain kaksi arvoa, tosi tai epätosi. Jos ajatukseen A rinnastetaan tavalla tai toisella toinen ajatus B (esimerkiksi "olen iloinen"), sillä ovat nämä samat kaksi arvoa. Mutta kaiken kaikkiaan A:lla ja B:llä on 16 erilaista mahdollisuutta toteutua tai olla toteutumatta yhdessä. Syntyy seuraavanlainen kaavio. Siinä 0 merkitsee epätotta ja 1 totta. Esimerkiksi ajatus 2) tarkoittaa, että ei-A:sta seuraa B, mutta sitä mahdollisuutta ei ole että A olisi totta. Esimerkkejä käyttäen siis "Sataa, ja olen iloinen", mutta myös vähintään se ettei mahdollisella auringonpaisteella ole merkitystä mielentilalleni, jopa niin että yleensä ottaen aina vain sataa.

1 1 0 0 ...A
1 0 1 0 ...B
--------
0 0 0 0 ...0)
0 0 0 1 ...1)
0 0 1 0 ...2)
0 0 1 1 ...3)
0 1 0 0 ...4)
0 1 0 1 ...5)
0 1 1 0 ...6)
0 1 1 1 ...7)
1 0 0 0 ...8)
1 0 0 1 ...9)
1 0 1 0 ...10)
1 0 1 1 ...11)
1 1 0 0 ...12)
1 1 0 1 ...13)
1 1 1 0 ...14)
1 1 1 1 ...15)

Tämä taulukko sisältää kaikki perinteisen logiikan konnektiivit, kuten disjunktion, konjunktion, implikaation ja ekvivalenssin, sekä tietysti niiden negaatiot. Käymättä sen tarkemmin kiinni teoriaan voidaan todeta, että normaalipuheessa tulee jatkuvasti vastaan loogisia aukkoja, joita on siis täsmennyksin pakko selitellä. Hyvään runouteen kuuluu kuitenkin usein myös looginen tarkkuus - ja ainakin sellaiseen olisi hyvä pyrkiä. Seuraavassa EKSAKTISSA RUNOSARJASSA yritän sitä. Olkoon ajatus A1 = pouta (tai auringonpaiste), jolloin A0 = sade. Minäkeskeisesti B1 = olen iloinen, ja B0 = olen surullinen. Katsotaanpa osaanko olla ilmaisussani tarkka.

1)
Olen surullinen ja ulkona sataa.

2)
Katso: sataa
minä olen hyvillä mielin

3)
sataa
yhdentekevää se

4)
Nyt armas aurinko loistaa,
mut' murhetta ei se voi poistaa.

5)
Satoi tai paistoi -
minä se vaan olen surullinen...

6)
Sateesta riemuitsen
mutta auringon loiste tekee minut surulliseksi

7)
Sateesta en sano mitään,
mutta kuka nyt poudasta riemuitsisi!

8)
Tämä ikuinen pouta,
ja minähän olen kuin peipponen!

9)
Auringon kanssa kilpaa mieleni loistaa,
sade saa minut kyyneliin.

10)
Satoi tai paistoi -
minä se vaan olen iloinen!

11)
Sateesta en mene sanomaan,
mutta aurinko riemastuttaa minut!

12)
Poutaa pitelee,
mutta ilosta ja surusta päätän kyllä itse.

13)
Pouta ei minuun niinkään vaikuta,
mutta sateella minäkin itken.

14)
Vain sateesta voin sanoa tarkasti:
sadetta en sure!

15)
Suren taikka iloitsen -
mitä tekemistä siinä on säällä?

Jaa niin, nolla-ajatus puuttuu vielä. No, siitä voi selvitä vaikka näin:

0)
...tämä kaikki on niin mieltä vailla...

Pelkäänpä että runoissani on vielä tarkistamisen varaa. Mutta kokeilkaapa itse muilla mahdollisuuksilla, vaikkapa niillä loogikkojen klassisilla "Salamoi" (A, 0 = ei, 1 = kyllä) ja "Jyrisee" (B, 0 = ei, 1 = kyllä). Siitäpä saatte kattavan säätiedotuksen ensi kesälle!

Ilta-Sanomat valehteli minulle. Nyt puhutaan korvaussummista.

Mitäpä me mistään asioista tietäisimme, elleivät varsinkin iltalehtien uutterat salapoliisit tonkisi viimeistäkin piilopaikkaa ja kauimmaistakin jätesäkkiä, ja toisi sitten kauniiden ja rohkeiden ja kadehdittavien iljettävät puolet meidän tietoomme. Iltalehdet "tutkivat", "selvittävät" ja "paljastavat", ja toimittajat käyttävät näitä termejä tiuhaan, kai tiuhemminkin kuin yliopistoväki. Tästä voimmekin saada sellaisen käsityksen että lehtitalot tekevät parempaa ja tähdellisempää työtä kuin niin kovin yliarvostetut akateemiset tieteilijät. Saahan jälkimmäisiltä niin usein epämääräisiä vastauksia vaikkapa sellaisiin selviin kysymyksiin, kuin "Onko pimeää energiaa olemassa", "Altistaako influenssarokotus muihin tauteihin" tai "Onko keynesiläinen talouspolitiikka tullut tiensä päähän".

Mutta onko tämä totta?

Tämän viikonvaihteen Ilta-Sanomat julistaa etusivullaan tekevänsä neljän suuren puolueen puheenjohtajien paheista, synneistä ja pahimmista mokauksista "100 paljastusta"! Selaaminen tuotti suuren pettymyksen. Toimittaja oli antanut kullekin puheenjohtajalle 25 kysymystä, joihin kukin vastasi halunsa mukaan. Eihän lehti paljastakaan mitään, vaan haastateltavat paljastavat - jos paljastavat. Merkitseehän tuo sana sitä että jotain on yritetty piilotella, mutta joku penkoo asioita ja paljastaa salaisuudet. Esimerkiksi rahakätkön, huumeviljelmän tai aviottoman lapsen.

Ilta-Sanomat valehteli minulle, ja huijasi minut ostamaan lehden kahdella eurolla ja 52 sentillä. Lehti ei paljasta yhtään mitään, vaan Soini paljastaa, että on saanut 20 vuotta sitten ylinopeussakon, että hänellä on taskussa noin 300 euroa rahaa, ja ettei hän puhu julkisesti parisuhteesta. Urpilainen paljastaa, ei lehti, että hänen suurin paheensa on salmiakki. Lehti ei ole tehnyt Kataiselle ruumiintarkastusta, vaan Katainen kertoo itse ettei hänellä ole taskussaan ollenkaan rahaa. Lehti "paljastaa" Kiviniemen "paljastaneen", ettei aio vastata kysymykseen ensikännistä.

Ilta-Sanomat on siis valehdellut minulle, ja narrannut minut ostamaan viikonloppunumeronsa. Vaadin rahani (2,52 €) takaisin, ja vaadin lehteä myös maksamaan tämän blogitekstin kirjoittamiseen kulutetulta työajalta 100 euroa, sekä aiheutetusta mielipahasta arviolta vähän useampinumeroisen summan. Tämä summa rakentuu siten, että lakimieheni arvioi minkälaisen korvaussumman saisi vielä läpi, ja siihen sitten lisätään lakimiehen palkkio. Kävikö nyt selväksi? Amerikkalaista oikeudenkäyttöä televisiosta tutkineena ilmoitan jo etukäteen, että käytän hyvin kalliita lakimiehiä.

Kuka on kuvan söpö mies?

Tein 60-70-lukujen vaihteen tienoilla muotikuvauksia eräälle pienelle putiikille. Negatiiveja skannatessani (ja joutavia tuhotessani) törmäsin sarjaan joka tehtiin Katajanokalla romutusta odottelevassa ruosteisessa laivassa. Etsin todella usein vähän ränsistyneitä takapihoja ja muuta romanttista urbaania kuvien taustoiksi. Ruostelaivasarjassa huomioni kiinnittyi miespuoliseen mannekiiniin, joka tuntuu kovin tutulta.

Jos nuori mies on se joksi häntä ainakin aluksi arvelin, hänen täytyy olla mukana persoonakohtaisista syistä, esimerkiksi boutiquenomistajan tuttavana. Hänellä oli tuolloin sen verran kova boomi harrastusalallaan, että tuskin hän ihan vain palkattuna esiintyisi kuvissa. Kasvoiltaan hän on minulla vähän pyöreämpi kuin monissa saman aikaisissa netistä löytyneissä kuvissa. Alla on toinen kuva, jossa kasvot ovat selvemmin nähtävissä.
En yleensä välttämättä tiennyt mallien nimiä, tai en ainakaan merkinnyt niitä muistiin. Näin ollen myös kuvien nainen on minulle Nescio. En toki odota että kukaan lukijoistani häntä tunnistaisi, mutta kaiken varalta kysyn kumminkin.

Aino Foster Jenkins

Kuvissa amerikkalainen Florence Foster Jenkins ja Aino Ackté, mielivaltaisessa järjestyksessä.

Kuuntelin Ykköseltä juuri 1900-luvun alkupuolen suomalaisia levytyksiä, Aino Acktéta ja Wäinö Solaa. Pakko sanoa taas kerran ihan suoraan: he lauloivat kaameasti ja huonosti! Vaikka kuinka ottaisi huomioon alkeellisen levytystekniikan, kaiun puutteen ja muun sellaisen retuššoivan kuorrutuksen, nuo levyt riisuvat laulajan aivan alasti. Pienetkin virheet tekniikassa ja esityksessä korostuvat karrikatyyrimaisesti.

Ei ole ollenkaan kysymys taiteellisten käsitysten muuttumisesta. Heidän tekniikkansa ja sävelpuhtautensa suhteen voi esittää kritiikkiä ilman että kysymys on "taiteellisista" käsityksistä. Väitän, etteivät Ackté tai Sola pääsisi alkueristä jatkoon missään nykyajan valtakunnallisessa laulukilpailussa. Mikäli sitten pääsisivät edes alkukilpailuun. Yhtäläisyydet Florence Foster Jenkinsin kanssa ovat ilmeiset.

Tiedän, että moni taidemusiikin hienostoon kuuluva suuttuu tästä pahanpäiväisesti. Voihan se tietysti olla anakronistista vertailla menneen ja nykyajan laulajia, mutta toisaalta: eikö ole pienoinen ristiriita varhaisvaiheemme laulajattarien tekniikan ja heidän ylvään omahyväisyytensä ja itserakkautensa välillä?

Kauan sitten tulin tokaisseeksi, että koska muistan oikein hyvin juhlitun Anja Ignatiuksen soittamassa Sibeliuksen konserttoa, arvelen että tänään meillä on puolen sataa 15-vuotiasta jotka selviytyvät samasta konsertosta ainakin teknisesti ottaen paremmin. Nousihan haloo silloinkin, ja minulle kerrottiin etten ole persona grata musiikkiylhäisömme keskuudessa. En osaa tuosta ihmeemmin suuttua, kun en siihen hienostoon ole koskaan kuulunutkaan.

"Urasi kannalta ei ole eduksi, jos laulat tuon Rydmanin lauluja", kerrottiin Ylessä pian neljäkymmentä vuotta sitten eräälle nuorelle oopperalaulajattarelle. Minullekin tuosta ulkopuolella olosta on ollut hyötyä. Ei rahallista, päin vastoin. Mutta ainakin on joutunut jokaista ratkaisuaan miettimään vähän enemmän, valtavirrassa valumisen sijaan...

Natura-ryöstö

Tämän maanantain 11.4. MOT-ohjelma kävi läpi Natura-suunnitelmaa ja sen syntyä yhden esimerkkitapauksen avulla. Esityksestä kävi ilmi, että ympäristöviranomaiset ja -poliitikot ovat tehneet alusta pitäen raskaita virheitä, hämäyksiä, jälkikäteisiä muutoksia päätöksiin, ynnä muita laittomuuksia. Kuten monet maanomistajat ovat alusta pitäen epäilleet, Natura-menettelyyn on mahtunut paljon kierouksia, ja osoitettiinpa sekin miten Korkeimman hallinto-oikeuden tuomarit kesken kaiken muuttivat valituksen käsittelyn perusteita.

Jos MOT:n ohjelman väitteet pitävät paikkansa, oikeus ja kohtuus olisi käynnistää laaja operaatio Natura-rikosten ja laillistetun maanryöstämisen tutkimiseksi. Muussa tapauksessa MOT:n toimituskunta on haastettava oikeuteen vakavasta rikkeestä ja viranomaisten halveksunnasta, tai miten nuo lakitermit sitten kuuluisivatkin.

Jos MOT:n toimitusta ei haasteta oikeuteen, sen väitteet on epäsuorasti tunnustettu oikeiksi. Mikäli minkään laista tutkimusta ohjelman paljastamista asioista ei sitten käynnistetä, viranomaisten totalitaristinen mielivalta maankäyttöasioissa tulee jatkumaan. Elämmekö kafkalaisessa maailmassa?

Anna koskematonta luontoa ihmettelemässä

Iltalehden viikkoliitteessä Anna Abreu kertoo nauttineensa luonnon koskemattomuudesta. Hän oli Thaimaassa tekemässä uuden levynsä promokuvia niin pienellä saarella, että siellä oli vain yksi ravintola, yksi baari, kaksi rantaa ja muutama bungalow. "On hienoa huomata, että maailmassa on vielä jotain näin koskematonta", Anna huokaisee herkistyneenä.

Mielenkiintoista miten venyviä käsitteet voivat olla. Keskeltä "koskematonta luontoa" mennään kuvausten välillä koskemattoman luonnon ravintolaan syömään, ja otetaan iltapäivädrinksut koskemattoman luonnon baarissa... Olen joskus lukenut sellaisen ehdotuksen, että Ruoveden Helvetinkolulle olisi vedettävä autotie, ja koskematonta villiä luontoa katsomaan tuleville pitäisi rakentaa parhaalle näköalapaikalle parkkitilat ja ravintola/kioski...

Täytyyhän ihmisten päästä nauttimaan koskemattomasta luonnosta! Se on vain käymässä niin harvinaiseksi, että parkkipaikan takainen villinä kasvava joutomaakin on monelle kesytöntä koskematonta luontoa.

Mieleen tulee vain kysymys, kuinka tyytyväisiä Anna ja muut koskemattomaan luontoon kaipaavat olisivat, jos sellaiseen joskus eksyisivät? Siis sellaiseen jossa ei ole edes yhtä ravintolaa eikä - kauhistus - minkäänlaista baaria! Kaupunkilaista sydäntä alkaisi nopeasti kouristaa pelko ja kauhu: entä jos täällä on vaikka villejä eläimiäkin, jotka karjuvat uhkaavina yössä...

Kuin salama! Skandaali Pernambuco-oopperan esityksessä!

Helsingin Yhtenäiskoulussa tein oppilaille "oopperoita", näytelmiä ja kantaatteja. Lukuvuonna 1970-71 vein V luokan kanssa televisioon heille tekemäni oopperan "Kuin salama..." (Katkelma oopperasta Pernambuco, kirjoittanut pakinoitsija Olli). Valitettavasti teevee ei välittänyt säilyttää nauhaa; jäljellä on vain harjoituksissa ottamiani kuvia ja ääninauhan kopio. Ooppera alkaa näin:Pernambuco (Jan Rydman) on laulaen, orkesterin säestämänä kohottanut tikarinsa surmatakseen rakastettunsaOlivian (Tytti Markkula), joka laulaen, orkesterin säestämänä huutaa apua. Hänen ystävättärensäZinaida (Marja Aalto) juoksee laulaen, orkesterin säestämänä etsimään apua, huomaamatta että kunnon miesOrinoco (Tomi Päiväläinen) jo laulaen, orkesterin säestämänä on rientämässä avuksi.

Kuten huomataan, päähenkilöiden hahmot edustavat oopperataiteen eri aikakausia. Samoin tekee myös kuoro. Poikavaltaisen luokan tytöt ovat jonkinlaisia viikinkiamatsoneja tai oikeammin valkyrioita,
kun taas pojat muodostavat kolme ryhmää, roomalaiset soturit, kreikkalaiset soturit, ja jääkiekkosoturit (mustine silmineen ja laastaroituina):




Ooppera etenee "kuin saalamaa" aarioiden ja kuorokohtausten siivittämänä. Kukin päähenkilö laulaa (liikkumatta omilta paikoiltaan) aarioita odotettavasta surmatyöstä: "Mää iisken, iihihiihi-hiisken petolliseen sun syydämeen tän tii tän tii tän tiikarin!", kuoro toteaa väliin "Kuin saalamaa...", ja kumpuaapa neito Zinaidalta herkkä ariosokin "Mä juoksen kuin lentää lintu pieno, min kaikuu laulunhelkkä vieno, kun kaukaa sinivuorten takaa aurinko säteitänsä jakaa..."

Tässä tilanne kun asiat oopperassa vielä ovat hyvin, tai siis hyvin huonosti...
Sitten tapahtuu skandaali. Lavalle kiipeää isäntämies Taavetti Kallenpoika Mähönen, joka ilmoittaa, että "se on niin halavatun pitkäpiimäinen salama että teillä on sitä varrotessa aikaa reilata minunkin asiani!", ja ryhtyy puhumaan Puhunperän tieossuuskunnan papereista jotka ovat viipyneet Helsingissä vuosikausia, ja ilmeisesti joutuneet tänne oopperatalon käsiteltäviksi. Kaikki menee hösseliksi, ja Taavettiinkin tarttuu oopperan henki, kun häntä kuoron toimesta raahataan pois näyttämöltä: "Paperit tänne! Kuin saalamaa..."

Tarkkasilmäinen havainnoija voinee Tieteen päivien edesmenneen pääsihteeri Pernambucon lisäksi bongata kuvista mm. arkkitehti Ilosen, toimittaja Leikolan ja kirjailija Nummen...

Mies palaa työmaalle silmä mustana

Vuoden 1971 negatiivien skannauksessa törmäsin hauskaan kuvaan. Autossa istuvalla herrasmiehellä on silmä mustana, ja ympäristö vaikuttaa hyvin talviurheilumaiselta. Rakennukset kuuluvat Pohjan pitäjässä sijaitsevalle Kisakeskukselle, jossa Helsingin yhtenäiskoulun luokat kukin vuorollaan kävivät viettämässä talvisia urheilupäiviä. Auton herrasmies ei suinkaan ole saanut mustaa silmäänsä kotiväkivallan seurauksena, vaan on tulossa ottelusta. Hän on HIFK:n jääkiekkoilija, keskushyökkääjä numero 16, Jorma Rikala, kouluni voimistelunopettaja.

Kuvan ottamisen aikaan Rikala oli jo kaksinkertainen Suomen mestari. Tänä vuonna oli tulossa pronssia, samoin seuraavana. Kolmas mestaruus tuli 1974. Myöhemmin hän valmensi HIFK:ta, ja johdatti joukkueen mestariksi 1980 ja 1983. Varsinainen maalitykki Rikala ei ollut, mutta esimerkiksi alivoimapelissä hänen ketjunsa oli sitkeä ja loistava. Vaikka Rikala sai 1980 vuoden parhaan valmentajan palkinnon, ja johti joukkueen kahteen Suomen mestaruuteen, hänestä ei syystä tai toisesta koskaan tullut varsinaista kiekkoilun kiintotähteä tai legendaa. Googlasin jääkiekkosivustoja, ja löysin hänestä myös vastustajien ylistäviä mainintoja. Ennen kaikkea häntä kuvattiin hienoksi ja sympaattiseksi ihmiseksi. Ja pitkäaikaisena opettajatoverina voin yhtyä tähän. Ehkä on niin, että media rakastaa outoja, raakoja ja väkivaltaisia tyyppejä enemmän.

Rikala oli kunnioitettu, rakastettu ja hieno opettajatoveri ja opettaja. Hänen herkkyytensä huomasin joskus, kun olin tehnyt uuden romanttisen laulun. Esitin sellaiset koulussa usein ensimmäisenä hänelle, ja havaitsinpa jonkun kerran raavaan taistelijauroon silmissä hienoista kosteutta. Tällaiset ominaisuudet saattavat useinkin osua samaan henkilöön. Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen kaikkien aikojen painija, helläluonteinen Aleksandr Karelin, runouden ja kirjallisuuden ystävä ja opetustieteiden kandidaatti.

Kuvaan palatakseni, en harmikseni löytänyt yhtään Kisakeskus-kuvaa Rikalasta niiltä kerroilta kun hän palasi työmaalle purukalustoa menettäneenä. Rikalan paluu matsista olikin aina sekä oppilaitten että opettajien suosima veikkausten kohde. Mutta oli hauska palata näihin muistoihin juuri tällä hetkellä kun HIFK pitkästä aikaa on jälleen taistelemassa Suomen mestaruudesta.
Lisäys: Tässä kuvassa Rikala on Kisakeskuksessa 1973 esikoiseni luokan kanssa. Syöpään kuolleen urheilijapoikani aarteisiin kuului - kiitos Rikalan - sekä legendaarisen Carl Brewerin että maalivahti Wetzellin maila. Calle B. oli se mies, joka käytännössä perusti kovaa ja sitkeästi pelaavan HIFK:n maineen, sekä pelaajana että valmentajana. Sen maineen mukaisesti pidettiin 70-luvulla itsestään selvänä sitä, että mikäli IFK oli jotakin Färjestadia vastaan pelatessaan 3. erän alkaessa tappiolla 0-5, se voittaisi lopulta 6-5. Ja näin tapahtui. Ja saattaa tapahtua vieläkin, kun loppuottelut käynnistyvät Jyväskylää vastaan...

Palanut kirkko

Skannatessani negatiiveja vuosilta 1970-71 törmäsin yllättäen kahteen kuvaan, joita en muistanutkaan ottaneeni. Ne esittivät palaneen kirkon sisätiloja alttariseinälle itään ja pääovelle länteen:


Ainoa palanut kirkko Helsingin lähiseuduilta jonka muistin oli Karjalohjan kirkko, ja googlattuna asia varmistui. Olin siis melko tuoreeltaan käynyt paikan päällä katsomassa näitä surullisia raunioita. Aika lailla surulliseksi tulin myös, kun näin millainen tämä 1860 valmistunut kirkko on tänään (kuva on Wikimedia Commonsista):

Kirkko on katettu, ja sinne on rakennettu penkit. Lehterit pylväineen on poistettu. Miljöö on minimalistinen, ja itse asiassa se on lattiapinnaltaan aivan liian leveä, ollakseen akustisesti tyydyttävä. Aika karmaisevia olivat tiedot raunioiden historiasta. Ne seisoivat paikallaan, kunnes puut ja ruohot valtasivat sen. Vasta 1987 Museovirasto ilmoitti, että rauniot on suojattava enemmän rapautumisen estämiseksi. Vaihtoehtona ilmoitti Pioneerikoulu, että se voisi harjoitustyönä räjäyttää kirkon rauniot. Sen Museovirasto kumminkin torjui. Kirkkosali katettiinkin 1990-91, mutta siinä onkin sitten lähes kaikki.

Mielenkiintoista on, että Museovirasto vaati kirkon kattamista, vaikka rapautuminen oli jo pitkällä. Paljon kuuluisamman raunion, Pälkäneen vanhan kirkon kattaminen samasta syystä on taas ollut viraston mielestä tuomittavaa, vaikka rakennus onkin huomattavasti pienempi kuin Karjalohjan kirkko.

Pälkäneen rauniokirkko on ollut suomalaisen perinteen kannalta häpeäpilkku jo viimeiset 182 vuotta. Kirkkoa kohdannut vandalismi paikallisen asujamiston taholta oli sitä luokkaa, että Z. Topeliuskin puuttui asiaan julkisesti. Vähitellen raunioita on alettu kunnioittaa, onhan kirkko jo yli puolen tuhannen vuoden ikäinen - ja sentään kirkkonakin toiminut yli 300 vuotta. Mutta että kirkko katettaisiin, ehkäpä muutenkin restauroitaisiin, se on Museovirastolle kauhistus. Se suojelee raunioita, ei ehjiä taloja. Rauniot ovat romanttisia, jälleenrakennuksista puuttuu joku ihmeellinen ja salaperäinen "aitous"...

Verkossa oli ainakin vuosia sitten "kirkonpolttamis"-sivusto, nykyisen "eroa kirkosta"-sivuston selvä edeltäjä. Tässä ylen huonossa henkisessä ilmapiirissä voivat vanhat kirkot joutua yhä suurempaan vaaraan. Yllätin itseni ajattelemasta, että jos Pälkäneellä sattuisi olemaan riittävästi muslimeja, annettaisiin raunio heille. Muslimeilla sentään periaatteessa on kunnioitus ainakin joitakin pyhäkköjä kohtaan... Tosin, huomautti siihen mediaan perehtynyt parempi minäni, muslimithan räjäyttelevät innolla moskeijoita, mikäli ne ovat eri lahkokunnan omistamia... Pitänee sittenkin mieluummin luottaa johonkin ihmeen synnyttämään kristilliseen herätysliikkeeseen, joka hamassa tulevaisuudessa saattaisi muuttaa asioiden tärkeysjärjestystä.