Lisää itäkarjalaisen evakkotytön tarinaa

Viime vuoden joulukuussa kerroin aunukselaisesta pakolaistytöstä, jonka elämä yhdessä vaiheessa 1944-45 sivusi minua ja perhettäni. Monet kerrat olen tuon jälkeen ollut yhteydessä häneen ja hänen tyttäreensä, ja tänään kävin Varsinais-Suomessa häntä tapaamassa. 85-vuotias leskirouva K. on hyvässä kunnossa kaikin puolin, ja hämmästyttävä muisti on hänellä järjestänyt pienetkin detaljit esimerkillisen huolellisesti.

Minua toki kiinnosti se aika, jolloin 18-vuotias K. tuli meille muunmuassa minua hoitamaan. Mutta olin myös kiinnostunut hänen syntymäkodistaan Aunuksen Karjalassa, perheen historiasta neuvostojärjestelmän kurimuksessa, ja jännityksentäyteisestä ajasta valvontakomission eli venäläisten valvomassa Suomessa. On käynyt ilmi, että K.:n elämä olisi ollut minkä tahansa mestariromaanin aiheena mitä korkeinta luokkaa.

K.:n syntymäkoti oli pientilan päärakennus, melko komea karjalaistyylinen hirsitalo, jossa kaksikerroksinen asuinosa ja navetta olivat saman katon alla. Perheessä oli kaksi vikaa, he olivat jossain määrin "kulakkeja" - ja karjalaisia. Naapurissa asunut venäläinen kommunisti kävi ensi alkuun uhkailemassa, sitten veroilla kiristämässä, ja vei lopulta perheen lehmät. Tämän jälkeen vietiin huonekalut, ja sitten vaatteet ja muu irtain. Sairaalassakäynnin aikana vietiin talokin, ja siirrettiin valmiiksi valetulle kivijalalle Laatokan rantaan.

"Kulakit saivat mitä ansaitsivat", ja kommunistien omaisuus karttui. Tuon jälkeen isä vielä ehti rakentaa mökin paikalle jääneen tallin hirsistä - mutta sitten kohtalokkaana vainovuonna 1937 vietiin isäkin, hän "katosi" eikä hänen kohtalostaan viitsitty kertoa perheelle. Perheen naiset joutuivat alimman luokan työntekijöiksi kolhoosin pelloille.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Koulua käytiin - tietenkin - venäjäksi, ja K. kertoo että varsinkin saksan ja englannin opetus oli ollut hyvää. Sen seurauksena K. kykeni olemaan tulkkina alueelle suomalaisten kanssa tulleille saksalaisille, ja hänestä olisi tulliut myös erinomainen venäjän tulkki. Äidinkieli perheellä oli aunuksenkarjala eli livvi. Siitä ei ole mitään jälkeä K.:n puheessa, mutta ilmeisesti hän puhuu sitä vanhemman sisarensa kanssa, joskus, ainakin osittain.

Suomalaisten hyökkäyksen edestä syyskuussa -41 venäläiset pakenivat henkensä edestä kylän läpi. He halusivat kuivia vaatteita ja ruokaa. Niitä kun ei ollut, pakenijat löysivät sonnin ja ryhtyivät sitä teurastamaan. Mutta kohta paikalla olivat suomalaisetkin, ja siitä sitten syntyi isompikin teurastus, toteaa K. kuivasti. Pellolla olleet naiset ja lapset koottiin yhteen. Ruokahuollon kanssa olik sekavissa oloissa vähän niin ja näin, mutta saksalaisilta he saivat ensimmäisinä jotain syötävää. Sittemmin tilanne parani, kun sotilashallinnon alainen Vako oy sai kahvilat ja muut palvelut toimimaan, ja sitten nuori K.:kin pääsi kahvilaan töihin. Siellä hän tuli tuntemaan myös isäni, ja lopulta, erilaisten vaiheiden jälkeen hän liittyi perheeseemme. Mutta se onkin jo eri tarina, ja sen verran kuitenkin henkilökohtainen, etten käsittele näitä asioita blogissani. En myöskään, henkilöä suojellakseni, julkaise tässä sitä viehättävää isäni ottamaa kuvaa, jossa kovasti nätti ja aika onnellisen näköinen K. poseeraa pikkuveljeni kanssa.

K.:n oli tietysti saatava oleskelulupa Suomessa, ja käytävä ilmoittamassa Valpolle ettei halunnut palata Neuvostoliittoon. Isäni toimi tässä tytön avustajana, ja näiltä osin kaikki päättyi hyvin. Olen lukenut, että suomalaiset jopa viranomaisten vihjauksista onnistuivat pelastamaan tuhansia inkeriläisiä ja muita uhan alaisia heimolaisiamme parempaan turvaan Ruotsiin. Luulenpa, että harvalla nykysuomalaisella on täyttä kuvaa siitä ahdistavasta ajasta jonka neuvostovallan alta vapauteen päässeet pakolaiset joutuivat kokemaan. Ahdistavaa tuo epävarmuuden aika oli tietysti muillekin täällä, eikä suurimmalle osalle kansasta ollut mitenkään epäselvää millaisiin oloihin olimme jatkuvassa uhassa joutua.

Se vain on aina niin murheellista, että kun jotkut historian tai ihmisten vaiheet ovat riittävän kauan olleet sopimattomia ja kiellettyjä keskustelun aiheita, niiden vapautuminen tabun vallasta tapahtuu liian myöhään.

Tiedonvälitys ei enää ole median päätehtävä.

Matti Apunen, entinen Aamulehden päätoimittaja, nykyinen EVA:n johtaja, kirjoitti tänään 27.9.11 Helsingin Sanomiin merkittävän kolumnin. Siinä käsiteltiin median ja erään paikallispoliitikon kehittämää kohua Sääksmäen kirkon lähellä sijaitsevan pienen Rauhalan koulun rehtorista, jonka nimi mainittiin iltapäivälehtiä myöten. En siteeraa juttua, vaan pyydän teitä lukemaan jutun tästä.

Apusen totisesti herättävää juttua kommentoi tuoreeltaan vantaalaisen koulun opettaja blogissaan Pro peruskoulu. Hänellä oli kertoa lisää järkyttäviä tarinoita opettajien kohtelusta mediassa. Pyydän teitä lukemaan myös tämän kirjoituksen.

Bloggeri Vasarahammer käsittelee tänään perussuomalaisten ja median suhdetta, mutta puhuu samalla kovia sanoja median valheellisesta itsekuvasta. Hän toteaa, että

Media hakee yleisöä. Vasemmistolainen kielitieteilijä Noam Chomsky sanoi joskus, että median tehtävänä on myydä kohdeyleisöjä mainostajille. Siksi media uutisoi asioista, joilla se saa joko mahdollisimman suuren tai tietylle mainostajasegmentille sopivan kohdeyleisön. Internet-maailmassa tämä tarkoittaa klikkauksia, joita saa esimerkiksi tekemällä uutisen Pippa Middletonin pikkupöksyistä ja varustamalla sen tekstillä ”Katso kuvat”.

Vaikka kotimaan politiikka ei saakaan yhtä suurta yleisöä kuin pikkutuhmat kuvat julkkiksista, politiikkaa koskevilla uutisilla on myös oma kohdeyleisönsä. Tätä yleisöä ei välttämättä saa houkuteltua asiapitoisilla ja analyyttisilla jutuilla, vaan uutisista on tehtävä draamaa. Tässä mielessä Soinin ripitys Pietarin junassa tarjosi medialle parasta mahdollista raaka-ainetta, josta riitti vatvottavaa usean päivän ajaksi.

Tiedotusvälineet eivät siis pyri välittämään tietoa vaan luomaan draamaa. Ne itse asiassa tekevät kaikkensa välttääkseen tekemästä sitä työtä, joka on nimellisesti heidän tehtävänsä, eli etsimään tietoa tärkeistä asiakysymyksistä ja välittämään sitä.

Tiedotusvälineet kuitenkin pyrkivät uskottelemaan, että ne nimenomaan välittävät tietoa ja että poliitikot ovat median ”suurennuslasin alla”. Näin tehdään, koska totuuden kertominen veisi pohjan draamalta. Jos media suoraan myöntäisi metsästävänsä kohu-uutisia, lukijat eivät kestäisi moista rehellisyyttä vaan vaihtaisivat kanavaa.

Yllä mainittu peruskoulu-bloggeri kertoo opettajasta, jonka elämä ja toimeentulo käytännössä tuhoutui tällaisen median kehittelemän uutisankan vuoksi. Vaikka Rauhalan rehtorista tehdyt nimettömät valitukset osoittautuisivat perusteettomiksi, maine hänen nimensä ympärillä pysyy. Media ei koskaan julkaise uutisankan korjausta samalla julkisuusasteella.

Yhä vahvemmaksi muuttuu kuva häikäilemättömästä julkisesta toiminnasta, jonka tarkoitus ei ole tiedonvälitys, vaan ihmisten uhraaminen keinotekoisten kohujen uhreiksi. Muuan "kohuttu" kansanedustaja kuvaili äskettäin median edustajia röyhkeäksi, ylimieliseksi ja valehtelevaksi roskajoukoksi. Vaikka peräti enemmistö toimittajista olisi täysin kunniallista ja rehellistä väkeä, kuten yhä uskon, vastakkaisia esimerkkejä ja maineenpilaajia tuntuu astuvan esiin yhä tiheämmin.

Muinaisen kouluni rehtori sanoi kerran vanhempainkokouksessa: "Jos te vanhemmat suostuisitte uskomaan vain puolet siitä mitä oppilaat kertovat teille meistä, me puolestamme olemme valmiit uskomaan vain viidesosan siitä mitä he kertovat teistä meille". Tuo tehosi silloin, 35-40 vuotta sitten. Tänään rettelöivillä vanhemmilla on liittolaisenaan häikäilemätön media, joka vain odottaa pientäkin vihjettä mahdollisesta "kohusta", "skandaalista" tai "draamasta". Maksoi mitä maksoi, se saadaan kyllä aikaan.

Muuan reipas retkilaulu

Ilmari Krohn oli tunnetusti hyvin hurskas mies, ehkäpä voisi jopa sanoa että viattoman hurskas. Kerran 1950-luvulla esitettiin Helsingin Johanneksen kirkossa Bachin kantaattia 76 "Jesu der du meine Seele". Sen toinen osa ("Wir eilen") on sopraanon ja alton duetto, jossa he rientävät pelastamaan kiipeliin joutuvaa Jeesusta. Tuo musiikki on Bachinkin tuotannossa hurjaa polkkaa ja vielä siitä kiperimmästä päästä. Ei kestänyt montakaan tahtia, ennenkuin vanha professori karkasi pystyyn, huusi että "täällä on sielunvihollinen!", ja juoksi ulos.

YouTubessa on tästä duetosta lukuisia esityksiä. Jotkut ovat aivan tolkuttoman nopeita, jotkut kovin harrastelijamaisia. Ainoa hiukankaan kunnollinen esitys lienee tässä. Siitä kyllä kaipaa vähän isompaa orkesteria, ainakin kontrabassoa.

Krohn muuten hurskaana miehenä jätti suuresta kansansävelmäkokoelmastaan laulujen tuhmat sanat pois, ja kirjoitti niiden sijaan vain: "Sanat sopimattomat". Sellaisia lauluja olikin melkoinen määrä. Kerran muinoin istuin Matti Raution kanssa iltaa, taisi sekin olla 50-luvun lopulla, kun meille pälkähti päähän käydä teossarja läpi. Olisikohan Ilmari-sedältä jäänyt jotain huomaamatta?

Ehkäpä whisky antoi meille lisävoimia kovin turhalta tuntuvaan työhön. Ja lopulta se löytyi! Mukaan oli sittenkin lipsahtanut laulunalku, Krohnin reippaaksi retkilauluksi ymmärtämä (ja siteeraan sitä nyt ulkomuistista, sillä en ole löytänyt tuota laulua uudelleen):

"Lähtääs poijat reisulle ja ollaan kummulla yötä!
Kaks on perunaa pussissa ja lihamakkara myötä!"

Joku aika tuon jälkeen Rautio kävi Lahdessa Felix Krohnin synttäreillä, ja ilmapiirin tultua riittävän kosteaksi loihe lausumaan tuon runonpätkän. Felix laski painavan kätensä Matin olalle ja sanoi:

"Kuule Matti, kyllä me Ilmarin pojat tuo laulu tunnetaan!"

Sananvääntäminen oli hauskaa

Olen täällä joskus kertonut, miten abit keväällä -45 lauloivat Norssin portailla matematiikanopettajastaan Pullasta eli Saarialhosta, että "Pullan viikset on punaset / kuin Tornin huipulla lippu / jalajallaa jalajala vei vei vei / ku Tornin huipulla lippu". Valvontakomissio eli ryssä siellä silloin istui, ja kuten jälkeenpäin havaittiin yrjöili, paskanteli, särki, klottrasi ja varasteli.

Ryssän ulkonäköäkin ihmeteltiin. Kun suomalaiset sotilaat näyttivät ihan tavallisilta ihmisiltä myös muodoiltaan, kaikkine mundeerauksineen, niin ryssät pukeutuivat mahtipontisesti ja jäykästi. Pienimmälläkin, tikunlaihimmallakin äijällä oli valtavan leveät hartiat ja jättiläismäinen lakki. Aikuiset sanoivat että jos niitä neulalla pistäisi, ne posahtaisivat hirmuisella sihinällä kokoon.

Kovasti pelottaviltahan ne tietysti yrittivätkin näyttää. Mutta harvat meistä sentään pelkäsivät - sen verran syvä oli viha ja inho ja luottamuksen puute. Heti syksyllä, kun jo olin Norssin ensimmäisellä luokalla, opin isommilta pojilta hyvän väännöksen venäläisestä romanssista:

Synkkä on yö,
hirton hetki kun Stalinille lyö.
Molotoffi vain sellissään syö
hapankaalian-nostaan...

Puheita tietysti aikuisten toimesta hillittiin. Poliittisen korrektisuuden valvojia oli koulussakin. Yleensä me ymmärsimme että he olivat hinteliä ja luihuja kommunisteja, maan alta nousseita ja kovasti vallantäyteisiä. Mutta eiväthän he mitään voineet, jos me hoilasimme vain että "Synkkä on yö", kaikkihan toki tiesivät miten väännös jatkui, mutta kun niitä nimiä ei sanottu niin eihän meille mitään voinut.

Olihan niitä toisenlaisiakin väännöksiä. Ruman sanan sanominen oli muinoin hyvin arveluttavaa. Kaikki tiesivät jo loppusoinnun takia miten seuraava loru (stadinruotsalaisella slangilla) päättyi - mutta lällällää, eihän pahaa sanaa kumminkaan sanottu:

Vart ä Kalle?
Bakom stalle.
Va gör han dit?
Mokar sk... snö!

Isääni tuo ilmeisesti nauratti. Periaatteen vuoksi hän kuitenkin korosti että juttu meni kieliopillisesti väärin. Ei saa sanoa "vart" vaan "var", eikä "dit" vaan "där"...

Koulussa suosittu ohjelmanumero oli "huonokuuloisen" oppilaan esittämä runo, esimerkiksi Oksasen Koskenlaskijan morsiamet. "Opettaja" huusi tuon "oppilaan" korvaan runonsäkeen kerrallaan, ja oppilas lausui mitä hän luuli kuulleensa. "El', armas Annani, kalpene" - "El armas tammani halpene"... Me pojat melkein kieriskelimme maassa, mahaamme pidellen...

Taisin vasta pikkusisaruksiltani kuulla tuon klassisen väännöksen "Tiedän paikan armahan" -laulusta:

Tiedän paikan kamalan,
kouluhammasklinikan,
siellä hampaat revitään,
ikenet vain jätetään.

Siell on kaksi tätiä,
molemmat on mätiä... jne.

Tätä laulettiin tietysti kansakouluissa, jonkalaisessa en koskaan ollut, ja hammaslääkärinkin tunsin vain yksityisenä lääkärinä.

"Lokki kivellä" -tyyppisistä väännöksistä kuulin vasta isompana, mutta kyllähän samalla viisiin muutenkin väänneltiin, molemmilla kielillä. Kun ensimmäisen kerran törmäsin Tove Janssonin muumikirjojen käsitteeseen "klippdass", ymmärsin heti mistä se oli tullut. Lapsethan ovat varsinaisia tahmatassuja, "klibbtassar", josta satavarmasti pikku Tove jo väänsi "klippdassin". "Dass, dasset" tarkoittaa puuseetä eli ulkokäymälää. Katsokaapa muuten googlesta mikä yhteys Linnéllä, tieteellä ja dassilla on...

Lopetan ehtoollisen asetussanojen väännökseen, jota meillä usein käytettiin niin pöydässä kuin muuallakin: "Kiitti ja murisi".

Tulee hot myös kot - puh myös pyh

Äidilläni oli tapana puhella ja huomautella värikkäällä tavalla, joka aikoinaan jäi muistiin kirjoittamatta ja lähteiltään selvittämättä. Perheen loreen kuului hänen ansiostaan sanontoja joiden lähtökohtaa voisi yrittää etsiä esimerkiksi Haapaveden - Kokkolan akselilta, Lappeenrannasta, sekä ennen kaikkea kuitenkin SYK:laisesta nuoruudesta 20-luvun alun Helsingissä.

Ensin mainittuun suuntaan voisi viitata sanonta "Oov vait vasikka" johon saattoi tulla jatkoksi esimerkiksi "nenäs on ku lusikka" tai jotain muuta sen kaltaista. Helsinkiin viittaa epäilemättä keittiössä kuultu Merikannon Kesäillan valssin sävelmällä hyräilty "Paa-nep...pas sop...paan pip...puu-ri... Et...tei see sop...paa hap...paa-ne". Nuoriso oli tuolloin vähintään yhtä kekseliästä vääntelemään tekstejä kuin nykyään. Minun sodanjälkeiseen kouluaikaani sijoittuu (äidin vähän paheksuma) väännös muovileluja tehneen Telexin mainoksesta "Telex Tekomunat Teidänkin Tenaville".

Aivan varmasti myöhäisintään sota-aikaan liittyy hierojan lyhenteinen lehti-ilmoitus jota siteerasin otsikossa. Hän tuli siis "hot. myös kot.", hän vastasi "puh. XX XXX myös pyh.", ja hänen "as." eli asuntonsa oli "pih. per.". Kunnianarvoisa pakinoitsija Olli olisi voinut tällaisen tarita, mutta kun en sellaista muista. Asiayhteydestä riippuen äidin (ja sitten meidänkin) suusta tuli milloin "hot myös kot", milloin "puh myös pyh", ja joskus myös "pih per", jos vaikka oltiin maalla ja sattui hätä yllättämään.

Kokkola-svenskaan liittyivät tietysti monet puolikieliset tai kyökkiruotsalaiset sanonnat, joista päällisimpänä tulee sukuvirheen vähän ekivookiksi muuttanut kylvettäjän ilmoitus "Där sku va en kar ledi för komsrådinnan". Sekakieli ja kyökkiruotsi ovat kiehtova aihe sinänsä, mutta sattuisiko kohdalle yhtään lukijaa joka muistaisi noita suomenkielisiä höpötyksiä?

Tuoreimmat loukkaantumistapaukset

Samana päivänä kuin Jussi Halla-aho kirjoitti kuuluisaksi tulleen provokaationsa Facebookiin, kirjoitin minä lähes samansuuntaisen kommentin omalla puolellani naamakirjaa. Sanoin jotain sellaista, että jos kreikkalaisten asenteet ovat sellaisia kuin media kertoo, ainoa konsti saada maan hallinto kuriin on sotilasjuntta. En pysty siteeraamaan sen tarkemmin, sillä tekstini on kadonnut, ehkä koko keskusteluosiokin.

Poliittisista tarkoituksenmukaisuussyistä Halla-ahon tekstiä väänneltiin sen verran että saatiin "skandaali" aikaan. Presidenttiehdokas Lipponen käytti tilaisuutta hyväkseen ja heitti täyslaidallisen jätettä Timo Soinin ja Halla-ahon suuntaan. Älykkäänä miehenä Lipponen tietysti osasi lukea Halla-ahonsa oikein, mutta menetteli moralistiseen pikkupoliitikkotapaan. Teennäinen loukkaantuminen on tänään muotia, ja menee läpi mediassa.

Oletetaanpa, että EU panee kovat piippuun ja alkaa säädellä eurovaltioiden budjetteja ja taloustoimia. Voidakseen toimia näin EU:lla on oltava riittävät mahdollisuudet kurinpitoon ja riittävän kovat sanktiot huijareita kohtaan. Jos pelkkä paheksunta riittäisi, Kreikka olisi jo mallioppilas. Mutta ei ole, vaan kiemurtelee ja hangoittelee vastaan. Jotain muita keinoja pitäisi olla, mutta mitä - paitsi vastuuntuntoinen väliaikainen väkivaltakoneisto?

Mutta eihän tällaista saa sanoa edes vanha höperö sinecausa-professorikaan. Kun kuitenkin esimerkiksi hollantilaiset, saksalaiset ja The Economist-lehtikin vaativat oikeudellisia voimatoimenpiteitä edesvastuuttomia hallituksia kurittamaan, mitä he sitten tarkoittavat muuta kuin paheksuvia ja tuomitsevia lausuntoja? Millä tavalla Al Capone ja pojat taltutettiin Chicagossa? Sovittelevilla puheillako? Etteivät vaan tarkoita... Tiedätte Kyllä Mitä... Jota Ei Saa Sanoa Ääneen...

Koska olen tässä jo ehtinyt loukata eli olla eri mieltä monien kanssa, antaa sitten mennä loukkauslinjalla eteenpäin. Uusin "rasistifirma" Fazeriin kohdistunut loukkaantuminen johtui tästä kuvasta:
Helsingborgissa ilmestyvän sanomalehden kolumnisti veti herneen nenäänsä, näki kuvassa juopon, ja loukkaantui kiinalaisten puolesta. Hän sai heti loukkaantumisfalangin kokoon, ja sen pommitus on johtanut siihen että Fazer vaihtaa logoa. Minä tosin näen kuvassa vain sympaattisen ja iloisen kiinalaistytön, aivan yhtä sympaattisen ja iloisen kuin Lakupekka. Lakupekankin kielto johtui jonkun ulkomaalaisen ammattihäirikön mesoamisesta.
Mainitsin tästä jo lounaspöydässä tutulle pariskunnalle. Mutta huomasin että he molemmat katsoivat minua kiinteästi silmälasiensa läpi. Tarkoittivatko he pilkata minua, joka tihrustelin lehteä omien lukulasien avulla? Että minulla olisi muka huonot silmät? Mitä enemmän mietin pariskunnan käytöstä, sen vakuuttuneempi olen siitä että he yrittivät loukata minua vihjailevasti. Hymyilivät vielä ryökäleet minulle! Jos nyt jostakin pitäisi loukkaantua, niin tästä nyt ainakin. Tulen vaatimaan heiltä anteeksipyyntöä ja silmälaseista luopumista!

Kikkuratukka ja pieni

Tein 30 vuotta sitten akka- ja ukkokuoroilleni 21-lauluisen kansanrunokantaatin Rakkauden rieha, ja siitä tuli sen verran suosittu, että kiersimme ympäri maata sitä esittämässä. Muutamat sen lauluista ovat eläneet kantaatin ulkopuolistakin elämää, ennen muuta n:o 16, "Mull on heila tässä kylässä, kikkuratukka ja pieni". Mieskuoron osalta ei voisi helpompaa laulua kuvitellakaan, mutta solistin täytyy tietysti soveliaassa määrin eläytyä laulun hupaisaan sanomaan. Laulun teho on tietysti loistavissa kansanrunojen ilmauksissa, mutta ehkä myös siinä että tein siitä eräänlaisen hartaushetken, jossa miehet hiljentyvät naista koskevien ajatustensa ääreen...

Laulu saatettiin kiskaista missä vain, vaikka oluella tai saunailloissa. Haluaisin nyt antaa sen blogini musikaalisille miehille (tai sellaisia tunteville) iloksi ja veisuun kohteeksi. Nuotit ovat alla, isonevat klikkaamalla, ja niitä saa vapaasti tulostaa ja käyttää. Jahka kerkiän, kirjoitan puhtaaksi muitakin kantaatin lauluista.

Elitistien etätyöt

Tänään on kuulemma jokin kansallinen etätyöpäivä. En ole sen tarkemmin perehtynyt päivän lanseeraajiin, mutta koska oheisteksteissä toistellaan sanaa hiilijalanjälki, aavistelen sysien sijaitsevan siellä missä sepätkin. Seppiä arvelen yhteiskunnan hyväosaisiksi, heidän asumuksiaan norsunluisiksi, silä heillä näyttää olevan mahdollisuus edes ajatella työn tekemistä muualla kuin työpaikalla.

Uskoakseni suurin osa kansasta ei voi ajatella näiden moraalisesti umpioituneiden ideologien tapaan. Jättämällä menon työpaikalle he todennäköisesti joko jättävät työnsä, tai vähintään moraalisesti arveluttavan sairasilmoituksen. Useimmat työt tehdään yhä nimenomaan työn paikalla. Siivooja, opettaja, betoniraudottaja tai autonkuljettaja joutuvat tekemään työnsä paikan päällä. Mitä pienempi palkka heillä on, sen pitempi matka heillä yleensä on työpaikalle. Mutta mitä tähän sanovat nämä elitistiset moraalinvartijat?

He kehottavat olemaan käyttämättä busseja tai raideliikennettä, ja esimerkiksi kävelemään tai pyöräilemään työmatkansa - siis sikäli kuin sinne työpaikalle nyt on muka niin tärkeää mennä. Kuten tavallista elitistisillä moraalinvartijoilla jalat ovat tukevasti ilmassa. Vaikka omatunto pakottaisikin jonkun kävelemään tai pyöräilemään, esimerkiksi Keravalta Sörnäisiin tai Teiskosta Nokialle, ne bussit ja junat kulkevat joka tapauksessa. Niiden aiheuttaman "saasteen" lisäksi mukaan tulee siis etuoikeutettujen omantunnonarkojen omia ylimääräisiä päästöjä. Ja maailma pelastuu?

Minulla oli kerran työtoveri, joka kaikki välitunnit läpeensä saarnasi autonomistamisen rikollisuudesta, ja koulupäivän päätteeksi vaati minua kuljettamaan itsensä Käpylästä Herttoniemeen. Vastasin, että sinne kyllä pääsee julkisilla kulkuneuvoilla, ja että minä piston sydämeeni saaneena ajan lyhintä tietä suoraan kotiini Lauttasaaressa.

Koska en ollut edellisen blogini Mies Joka Saattoi Tehdä Mitä Tahtoi, en kuristanut kollegaani, enkä edes lahjoittanut hänelle autoa. Olisi varmaan pitänyt.

Ollin logiikkaa

Tämä on Erkki Koposen tarkka näköiskuva autuaasti edesmenneen Uuden Suomen mestaripakinoitsija Ollista (1889-1967), myös minun ja miespuolisten lähisukulaisteni suuresta gurusta. Tulkaa vain kysymään meiltä, mikä titteli alkaa "Yliesierikois...", kuka uudisoi ja mistä, tai minkäniminen pianisti joutui aina hienostokutsuilla työskentelemään ilmaiseksi, kun hammaslääkäriltäkään ei koskaan vaadita vieraitten huvittamista hampaan poraamisella!

Ollin pirullinen logiikka toimi usein niin, että totuttu asetelma käännetään nurin päin, ja sitten katsotaan miltä maailma oikeasti näyttää. Vähän samalla tavoin kuin kuvataidekouluissa usein kehotetaan lapsia katselemaan maailmaa jalkojen välistä kurkkien. En tiedä onko Ollin pakinatekniikasta tehty tutkimusta, mutta uskoisinpa että joku on sellaista ainakin ajatellut kaikenlaisten "hienompien" aiheiden tuhotulvaa paetessaan.

Tämän päivän media on täynnänsä aineistoa Ollin tapaiselle analyytikolle. Ajatellaanpa vain uutteria ammattiloukkaantujia, tai sitten puhkuvia aateämyreitä, kuten sitäkin joka käytti kekseliästä nimimerkkiä Huolestunut Kansalainen.

Oli kerran Huolestunut Kansalainen, joka oli vihainen, kiusaantunut, onneton, ärtyisä.

- Minkätähden olet vihainen, kiusaantunut, onneton, ärtyisä? kysyi häneltä Mies Joka Saattoi Tehdä Mitä Tahtoi.

- Sentähden, että autot tekevät rauhaa rakastavan ihmisen elämän sietämättömäksi. Kaikkialla autot uhkaavat ajaa rauhallisten, viattomien jalankulkijoiden...

No, tässä argumentointi on 40-luvun puolivälin naiivin lapsenomaisella tasolla. Nykyinen argumentointi on yliopistojen humanististen tiedekuntien toimesta kehitetty aivan toiselle tasolle. Etsikää tähän sopivia mitään sanomattomia mutta hienoilta ja tieteellsiltä tuntuvia lauseita, ja pitäkää huoli että käytätte riittävän tiheästi mm. infra- tai de-alkuisia ilmaisuja. Jatkamme kuitenkin Huolestuneen Kansalaisen alkeellisella linjalla.

Auto on kirottu keksintö. Vihaan autoja. Jos saisin kaikki autot hävitetyiksi olemattomiin, olisin onnellisin ihminen maan päällä.

- Ahaa, sanoi Mies Joka Saattoi Tehdä Mitä Tahtoi.

Lahjoitti Huolestuneelle Kansalaiselle auton.

Ja Huolestunut Kansalainen oli onnellisin ihminen maan päällä. (Puusta tyveen. Otava 1947).

Korvatkaa "auto" millä tahansa ilmiöllä, konkreettisella tai abstraktilla, esineellä, välineellä, rahalla, asemalla tai tittelillä. Sijoittakaa argumentiksi mitä tahansa komeasti kalskahtavaa tai matelevan muodikasta (jota huoleti voitte käyttää myös aivan vastakkaisia mielipiteitä perustellessanne). Ja antakaa katkeralle valittajalle juuri se mitä hän sanoo vastustavansa.

Sittenpä saattekin aihetta nauruun. Jollei teitä vain niin pirusti itkettäisi. Niinkuin meitä ihmisiä tarkkailemalla usein tapahtuu.

Sivistyksen turha mutta ihana painolasti

Pakko tunnustaa: olen lukenut vasta puolet Minna Lindgrenin kirjasta Sivistyksen turha painolasti (Teos, 2011), mutta jo nyt minun tekee mieli kirjoittaa siitä. Harvoin nimittäin olen lukenut niin erikoista, monipohjaista, salaviisasta, sivistynyttä, häikäiseväkielistä ja briljanttia kirjaa. Lindgren lukee Väinö Hämeen-Anttilan yksin kirjoittamaa tietosanakirjaa 20- ja 30-luvun vaihteesta, skandaaliksi tuomittua ja monin tavoin vanhentunutta teosta, ja antaa assosiaatioiden pyöriä päässään. Siellä ne sekoittuvat reaalimaailman tuoreisiin tapahtumiin, ja tuloksena on häkellyttävä kompilaatio.

Hassun tietosanakirjan aakkosellinen sanasto runsaine "sivistyssanoineen" muodostaa kirjan kehikon. Sen ympärillä kieppuu kaikenlaisia tarinanpätkiä, joista osa vain käväisee pinnalla, vajotakseen takaisin mustiin mujuihin, osa taas tekstin edetessä muodostaa isompia kokonaisuuksia, kuten sukutarinoita ja autobiografista aineistoa. Koska itse paraikaa työstän kokoon perhehistoriaa tuhansien kuvien ja kirjeiden pohjalta, minuun tässä bivuakissa istuessani kolahtaa Minnan esittämä vanhan maailman kadonnut viisaus, tieto ja sivistys. Turhaa painolastia, kuten lukemattomat sanat ja ilmaisutkin, joita nykyisin on kaiken aikaa selitettävä ja suomennettava, ja jotka silti jäävät olennaiselta osaltaan ymmärtämättä.

Minnan muinoisessa työhuoneessa seinäpinnan täyttivät postikortit. Niiden aiheita oli vain kaksi. Ellen erehdy, seinän vasemmalla puolella oli kuvia miehistä, oikealla puolella taas kuvia sioista. En osannut muinoin yhdistää Minnaa minkään taistelevan feminismin kanssa, kuten en vieläkään osaa. Kunhan vain nuo aiheet niin somasti sattuivat osumaan toisiinsa ja muodostamaan kauniisti kontrapunktoivan kokonaisuuden.

Minnan kirja on ehditty haukkua Hesarissa. Kertomukset vanhasta kaksikielisestä sivistyneestä yläluokasta ärsyttävät syvästi toisista olosuhteista lähteneitä vaikuttajia. Samoin kävi takavuosina, kun Pentti Linkola kirjoitti artikkelin vanhan sivistyneistön etiikasta. Mutta minä tuon katoavan ihmislajin muistavana jäsenenä vakuutan että molemmat kirjoittavat totta, ja vajoan senkin vuoksi syvään nostalgiseen euforiaan Minnan kirjaa lukiessani.

Erityinen kiitokseni kohdistuu yhteen ainoaan sanaan, jonka jo olen luullut kuuluneen vain minun sukuni menneisyyteen. Sota-aikana saattoi joskus saada kananmunia, ja saattoi käydä niin että äiti raaski luopua parista meidän lasten takia. Hän erotti niistä keltuaisen lasiin, lisäsi sokeria, ja alkoi teelusikalla vaivalloisen ja pitkään kestävän vatkaamisen. Näin syntyi kaikkien herkkujen äiti ja isoäiti nimeltä hobbelbobbel. Alla olevassa isäni kesällä -42, sodasta lomalla ollessaan ottamassa kuvassa siskoni ja minä syömme hobbelbobbelia; sukulaistalossa oli sen verran kanoja että tuohon herkkuun oli varaa, edellyttäen että äidin käsi oli jo parantunut edellisen vatkaamisen vaivoista.

Viimeinen kuvani ei esitä Minna Lindgreniä, vaan tšekkiläistä keihäänheittäjää nimeltä Špotáková. Panin sen tähän vain sen takia että naiset hiukan muistuttavat toisiaan, mikä on oikeastaan kunniaksi molemmille.