Sirpaleita evakkotytön tarinasta

Olen työskennellyt pari kolme vuotta oman ja lähisukuni menneisyyden kanssa. Olen käynyt läpi erinäisiä laatikollisia kirjeitä 150 vuoden ajalta; suuri osa on vielä silti lukematta. Olen selaillut äitini nuoruuden päiväkirjaa, skannannut hyvinkin pari tuhatta kuvaa, reippaasti enemmänkin kai, ja yrittänyt rekonstruoida menneisyyttä ja paikata sen aukkoja. Valmiiksi olen tästä materiaalista saanut isoisäni laajan kuvaelämäkerran, ja tällä hetkellä työstän omia nuoruuden muistoja ja vanhempieni tarinaa.

Tämän työn yhteydessä olen kokemut merkillisiä tapauksia. Kun jokin kohta menneisyydestä on käynyt polttavaksi, en ole edes ehtinyt yrittää tavoitella sitä, vaan se menneisyys on itse tullut minun luokseni. Joitakin vuosia sitten minulle selvisi koko joukko asioita 1950-luvun ensimmäisistä vuosista, kun varhaisin ihastukseni yllättäen otti yhteyttä, ja tämän jälkeen vielä olympiavuoden 1952 saksalainen vaihto-oppilaskaverini.

Tänään minuun otti yhteyttä nainen, joka kertoi äitinsä olleen apulaisena perheessämme sodan loppuvaiheessa. Jostain syystä minä en muistanut häntä lainkaan, mutta äkkiä tajusin että joukko merkillisiä kirjeitä oli vastikään askarruttanut minua. Tänään puhuin pitkän puhelun tämän nyt 85-vuotiaan hyvämuistisen mummon kanssa, ja sain kuulla osia tarinasta joka monella tavalla olisi mitä kiehtovinta romaanin ainesta. Samalla selvisi myös kirjeiden tausta.

Tuolloin, sodan suvantovaiheen aikana Itä-Karjala oli Syväriä myöten suomalaisten hallussa. Sen taloudellisen jälleenrakennuksen edistämiseksi oli perustettu sotilashallinnon alainen Vako Oy, jossa myös isäni rintamavuosiensa jälkeen työskenteli. Yhtiö rakensi infrastruktuuria, tuotantolaitoksia, myllyjä, kahviloita, kaikkea minkä avulla sodasta toipuva väestö sai työtä ja toimeentuloa. Vakon vuosikertomukset ja muut paperit ovat mielenkiintoista luettavaa, ja niiden pohjalta olisi helppo kuvitella suomalaisen Karjalan tulevaisuus - jos raja olisi jäänyt Syvärille, kuten vilpittömästi olisin suonut.

Siellä Laatokan Karjalassa, Aunuksen piirissä sai kahvilasta työpaikan myös nuori tyttö K. Hän näki joukkojen tulevan ja menevän, myös saksalaisten. Yksityiskohtia ja sattumuksia tuntui K:lta riittävän näiltä ajoilta loputtomiin. Kun vihollisen suurhyökkäys alkoi, ja väestöä piti evakuoitaman, Vako huolehti myös parhaansa mukaan omistaan. Isälleni ilmeisesti kerrottiin K:sta, joka sitten tulikin kotiapulaiseksi minun perheeseeni. Oletan, että hän tuli meille vasta Helsingin suurpommitusten jälkeen, kun meidät oli jo evakuoitu sukulaistaloon eteläisessä Hämeessä.

Merkillisen hyvin K. muisti vielä talon silloisen emännän ja muut asukkaat, ja olipa käynyt paikkaa katsomassa vielä jokunen aika sitten. Minulla on se käsitys, että K. oli jo Karjalassa tavannut nuoren varsinaissuomalaisen miehen, jonka kanssa hän sitten parikymppisenä menikin naimisiin. Itäkarjalaisen siirtolaistytön elämä ei uudella kotiseudulla ollut ongelmatonta, ja ryssittelyäkin hän lukemattomien muiden kaltaistensa tavoin oli joutunut kokemaan.

Elämä kuitenkin asettui vähitellen uomiinsa, eikä jälkikäteen katsottuna näytä sittenkään olleen vailla hyviä hetkiä. Nyt K. täyttää 85 vuotta; hän hoitaa asuintalonsa puutarhaa, jonka vierellä juoksee joki kohti merta. "Täältä pääsee suoraan vaikka Amerikkaan asti", K. sanoi minulle puhelimessa.

Jos Luoja suo, käyn vielä K:ta tapaamassa, ja houkuttelen häntä kertomaan lisää omaa ja meidän yhteistä tarinaamme. Elämä ei lakkaa olemasta mielenkiintoinen, ja jotenkin minusta tuntuu että sillä on minulle yhä jotensakin johdonmukaista tarjottavaa. On minulla siitä pieni teoriakin, arvailen vähän mikä taho minua johdattelee - mutta siitä on syytä olla sanomatta mitään julkisesti. Sen verran itsesuojeluvaistoa sentään ihmisellä täytyy olla...

P.S. Eikä tämä tietenkään tähän päättynyt. Aamulla soitti pikkuserkkuni yllättäen, ja kertoi löytämistään papereista. Niiden mukaan hänen upseeri-isänsä oli sotilashallinnon palveluksessa, ja toimi mm. opettajana. Isämme tapasivat toisensa jossain Kannaksella tammikuun puolessa välissä -44 kahvinkorvikkeen merkeissä... Evakkotyttö K:lla ei silloin vielä ollut mitään kiirettä Suomeen, mutta kesän lähestyessä suurhyökkäys kävi ilmeiseksi ja väestöä ryhdyttiin evakuoimaan.