Aapiskukon vainoamana - varhaislapsuuden uni.

En tiedä, onko asiaa tutkittu, mutta minulle on tullut sellainen käsitys, että pienen lapsen tajunnassa unet saattavat olla tärkeämpiä kuin ohi kiitävät valveillaolon hetket. Pieni lapsihan ei ilmeisesti vielä osaa erottaa valveilla olon tapahtumia unista. Muutos taitaa tulla vasta joskus viiden kuuden vuoden iässä, ainakin mikäli olen tulkinnut oikein poikieni lapsuutta.

Jos yritän kaivella esiin omia varhaisimpia muistojani, todellisuudesta on jäljellä vain pienen pieniä sirpaleita. Vanhimmat saattavat olla kolmivuotiaana koettuja. Yksi lyhyt muistuma ikkunasta, jonne aurinko on juuri yltänyt valonsäteensä. Ikkunan muoto on jotenkin selvä, ja siitä ajoitus. Toinen muistuma on isoisäni kesähuvilalta 1939, jolloin marssin jonkun "Gunvor-tädin" kanssa ympäri pyöreää kukkaistutusta ja lauloin Pojat kansan urhokkaan. Siitäkin on vain lyhyt välähdys, muutaman sekunnin mittainen.

Mutta sen sijaan muistan joukon varhaislapsuuden unia. Yksi niistä on syytä kertoa Talvisodan alkamisen 71-vuotispäivän kunniaksi. Kun Helsinkiä oli pommitettu ja venäläiset olivat hyökänneet Kannaksella, meidät siirrettiin kiireesti maaseudulle, kauas kaupungista, aina Kauniaisiin asti. Raskaana ollut äitini ja minä saimme ensimmäisen majoituspaikan sukulaisten huvilassa, ja äidinäitini lähistöllä olleessa toisessa. Löysin äskettäin äidinäitini lähettämän kirjeen, jossa kuvataan seikkaperäisesti vaikeuksia päästä niin kauas kaupungista. Autoja ei juuri ollut käytettävissä, ja kuljetukset piti hoitaa improvisoiden. Kauhu ja sekasorto herpaisivat mieliä, ja ennen turvaan pääsemistä joutui myös vanha mormor käymään metsän puolella suojaa etsimässä.

Evakuointi oli päivän sana. Aikuiset puhuivat siitä jatkuvasti, enkä minä kolmivuotiaana ymmärtänyt puheista paljonkaan. Paitsi sen yleisen ahdistavan sävyn, jolla tämäkin sana aina sanottiin. Joko sodan aikana tai heti sen jälkeen näin unen, jonka muistan yksityiskohtaisesti ja tarkoin kuvin yhäkin.

Olin siellä Kauniaisten huvilassa. Salissa sohvilla ja nojatuoleissa istui aikuisia puhumassa omiaan. Salissa oli lasiovi, ja käytävän päässä näkyi ulko-ovi, sekin lasillinen. Yhtäkkiä ulko-oven takana näkyi valtava kukko, täsmälleen saman näköinen kuin saamani aapiskirjan kannessa. Kukon nimen tiesin heti: se oli EVAKURAKSE. Kukko teki täyskäännöksen ulko-ovella. Se oli kuin paperia tai pahvia. Minuun päin kääntyessään siitä näkyi vain ohut viipale. EVAKURAKSE tuli ulko-oven läpi ja alkoi lähestyä salin ovea. Juoksin ja kiipesin sohvalle aikuisten väliin turvaan.

EVAKURAKSE liukui äänettä myös salin oven läpi, tuli saliin, ja kiersi suoraan sohvan selkänojan taakse. Vaikka huusin aikuisia avuksi, kukaan ei huomannut mitään. Sitten EVAKURAKSE kurottui sohvan takana yli selkänojan ... ja nokkaisi minua! Siihen uni päättyi.

Merkillisesti muistan ulko-oven takana olleen kirkkauden, oli ilmeisesti talvi. Muistan tarkoin myös käytävän varjoisuuden ja hämärän salin puoleisessa päässä. Vieläpä muistan sohvankin rokokoo-kaarevan selkänojan, ja sen että normaaleista unistani poiketen kuva oli kaiken aikaa värillinen, tumma, puunruskea, huonekaluissa punaista - ja EVAKURAKSEN höyhenpuvussa monia kirkkaita värejä.

Koska kuva on näin selkeä, herää epäilys siitä että jossain vaiheessa olisin editoinut tätä elokuvaa. Jos näin olisikin käynyt, editoinnin on täytynyt olla hyvin varhaista, ehkä jopa kouluaikaa edeltävää. Paljon väliaikaa ei ensi-illan ja editoinnin välillä kumminkaan olisi ehtinyt olla, sillä kouluun minut pantiin jo viisivuotiaana...