Korvamato, Nokia ja lapsen kuolema

Tiede-lehden numerossa 5/2010 oli pieni ja hiukan kevyt juttu "korvamadoista", eli musiikista joka pyörii mielessä ihan kiusaksi asti. Jutussa mainitaan tekn.tri Lassi Liikkanen, joka on tutkinut asiaa, mutta paljon tietoa ei jutusta saa irti. Mitä enemmän harrastaa musiikkia, sen enemmän se saattaa pyöriä mielessä. "Sisäisen jukeboksin hermostollista perustaa on tutkittu vähän eikä syntymekanismia tunneta kunnolla. Ilmiö kuitenkin kytkeytyy muistin toimintaan, mieleen painumiseen ja palautumiseen". Molemmat mainitut seikat ovat itsestäänselvyyksiä.

Oman käsitykseni mukaan jatkuvasti työtä tekevällä säveltäjällä musiikin pyöriminen päässä on normaalia ja herkeämätöntä. Ilmeisesti aivot kaiken aikaa, yötä päivää prosessoivat mahdollisia sävelkulkuja. Itse havaitsen tämän jatkuvasti, mutta sillä erolla lehtijuttuun verrattuna, että "korvamadot" harvemmin ovat varsinaisia tuttuja tai kuultuja melodioita, vaan todella niiden perustekijöitä: erilaisten intervallien yhdistelmät toistuvat ja muuntuvat kuten shakinpelaajalla, joka pystyy muistamaan valtavan määrän asetelmia ja vastauksia eri siirtoihin. Olen myös huomannut, että kurkunpää saattaa tehdä lähes huomaamattomia liikkeitä, jotka vastaavat noiden intervallien laulamista. Oletan että kurkunpään havaitsemattomia pikkuruisia liikkeitä voitaisiin jotenkin mitata, ja todistaa näin havaintoni oikeellisuus.

Kun säveltäjä sitten ryhtyy varsinaiseen työhönsä, aivot ovat prosessoineet valmiiksi jo niin paljon materiaalia, että työ saattaa edetä varsin nopeastikin. Normaalistihan säveltäjä miettii kappaleensa varsin pitkälle, isommat orkesterikappaleet ainakin yleismuodon, instrumentoinnin ja sävelaihelmien osalta. Näissä puitteissa teoksen etenemiseen voi vaikuttaa myös osittain alitajuinen tai vaistonvarainen "parhaan jatkon" löytäminen. Normaalia on myös, että keskeneräistä kappaletta työstetään alitajuisesti, myös unessa, ja 24/7, kuten muodikas merkintä kuuluu.

Sopivat yhdistelmät löytyvät tämän prosessoinnin ansiosta usein nopeasti, ja valmiina on myös kyky välttää tuttuja ja paljon käytettyjä sävelkulkuja. Amatöörin mielestä hänen sävellyksensä yleensä on sen parempi, mitä tavanomaisempi se on, eli että se kuulostaa "oikealta" ja usein käytettyjä elementtejä sisältävältä. Ammattilaisen kohdalla tilanne on päinvastainen, ja plagiaattien välttämisessä tuolla aivojen jatkuvalla prosessoinnilla saattaa olla suuri merkitys. Muistin avulla prosessoidaan myös eri aikakausien tyylit, joita säveltäjä tarvitessaan saattaa käsitellä normaalilla kirjoitusnopeudella, yhä niin että suoria plagiaatteja väistellään parhaan mukaan.

Merkillinen osoitus tästä säveltäjätyyppisestä korvamatoilusta tapahtui minulle kolme vuotta sitten. Sekä isäni että esikoispoikani sairastuivat kohtalokkaasti, ja jouduin hankkimaan itselleni kännykän. Se oli tietysti yksinkertainen perus-Nokia, jonka hälytysääni oli se normaali tilitiitii tilitiitii tilitiitii tii. Joka kerran kun tuo lirutus kuului, sen takana saattoi olla fataali ilmoitus. Näin tuolle nokia-renkutukselle tuli ylimääräinen merkityskertymä.

Kun kävi selväksi, että pojallani oli elinaikaa vain joitakin viikkoja, ehkä vain päiviä jäljellä, aloin kirjoittaa hänen muistolleen orkesterikappaletta. Vaikka en tietenkään puhunut siitä kenellekään, se osoittautui harvinaisen hyväksi keinoksi käsitellä tuota tuskallista tilannetta. Jälkeenpäin ovat jotkut toki pitäneet moista menettelyä törkeänä ja morbidina, he kun tietysti paremmin tietävät miten ihmisen tulee surra kuollutta lastaan. Mutta tuo Nokian puhelinääni teki minulle yllättävän tepposen.

Kappale päättyy pitkään rauhalliseen ja ikäänkuin vapautuneeseen diminuendoon, jossa oboe, klarinetti ja välillä jousetkin soittavat yksinkertaista melodiaa, hiukan luonnonkuvauksen tapaan. Vasta paljon myöhemmin tajusin, että melodian perusintervallit olivat melkein suoraan puhelinäänestä peräisin, jatkuvasti vähän muunnellen, mutta yleensä noin viisi ensimmäistä - ja jopa niiden rytmikin oli tallella, vaikka moninkertaisesti hidastuneena. Intervalliketju oli siis säilynyt piilevänä korvamatona, täysin tiedostamattomana, mutta muuttanut prosessissa kokonaan muotoaan, sävyään, oheismerkityksiään ja luonnettaan. Nyt siitä oli tullut vapautumisen ja rauhan kehtolaulu, enkelimusiikkia ja kirkkautta...

Kaksikin orkesteria on ehtinyt tuon kappaleen soittaa, Avanti viimeksi, mutta niiden äänitystä en voi julkisesti käyttää. Osoitteessa http://web.me.com/karirydman/Sivusto/Opp.112-115.html on kuunneltavissa Sibelius-ohjelman syntetisaattoriversio.

Radioesiintyjä - entisajan eetteriaatelinen

Lapsena näin joskus sodan jälkeen maalla Lopella puhelinpylväässä iltamamainoksen. Siinä mainittiin isoin kirjaimin Sejase, ja nimen alla seisoi paksuin puukstaimin: RADIOESIINTYJÄ. Ennen televisiotahan radiolla oli tuo kiehtova ja viekotteleva, jopa jatkuvasti hiukan vaarallinen olemus: yleistä säädyllisyyttä ja soveliasta juhlallisuutta yritettiin ylläpitää, ja sitä valvottiinkin tiukasti - mutta aina oli mahdollisuus tuohon kutkuttavaan 15 sekunnin kuuluisuuteen, vaikka uskaliainkin keinoin.

"Radiokuuntelua voidaan verrata konsertissa tai kirkossa käyntiin. Ainoastaan tämä huomioonotettuna voi radiokuuntelu muodostua arvoaan täysin vastaavaksi tietovälineeksi ja ajanvietteeksi". Näin kerrotaan radiokuunteluohjeissa vuodelta 1931 (Aamulehti 7.6.1998). Samalla annettiin ohjeita radiokuunteluhuoneen sisustuksesta ja väreistä, käyttäytymisestä radiolähetyksen aikana, ja jopa soveliaasta pukeutumisesta.

Uusi tekniikka olikin pelkkää juhlaa. Mitään arvotonta tai epäilyttävää ei tietenkään sopinut päästää eetteriin, ja suorien lähetysten aikana tämä olikin jatkuva huolen aihe. Aune Ala-Tuuhonen, Antero Alpola ja Hannes Häyrinen tiesivät tasan tarkkaan mitä parodioivat Kankkulan kaivolla. Ei tarvitse kuin kuunnella säilyneitä haastattelupätkiä Ylen arkistosta, ja heti törmää puhtaaseen kankkulismiin. Kaikki tuntui olevan toisen laista 30-luvulla ja kauan sen jälkeenkin.

Radioreportteri oli suurmies, ja tunsi arvonsa. Hän antoi armonsa auringon loistaa monille sellaisillekin, joiden asema ei nyt varsinaisesti edellyttänyt julkisuudessa oloa. Samalla hän oli sensori, joka varmistui kaiken lähetettävän soveliaisuudesta. Vuonna -38 reportteri kuvaili tunnelmia elokuvateatterin aulassa hehkuvin sanoin, aivan selvästi paperista lukien, ja selvää ylemmyyttä tuntien. "Kas, tässäpä sattuukin olemaan teatterin vahtimestari. No, vahtimestari, minkälaisia elokuvia suuri yleisö suosii?" Ja kuin sattumalta nimettömäksi jäävällä vahtimestarilla onkin paperilappu, josta hän lukee vastauksensa.

Reportterin ylemmyys kuuluu kauniisti monien suuruuksien harrastamassa keskeyttämistavassa. Haastateltava ehtii sanoa jotain, kun mikrofonia pitelevä puolijumala jo tokaisee: "Jaaha, jaaha, vai niin!" Ja sitten riennetään uuteen asiaan. Sama meno toistuu usein nykyäänkin, mutta televisiossa. Haastattelija esittää monipolvisen kysymyksen, johon saattaa sisältyä pientä luennointiakin, ja sitten hän kysyy: "Mitä ajattelette tästä - aivan lyhyesti!" Haastateltava ehtii sanoa jotain, jonka toimittaja pian keskeyttää: "Kiitos, mutta nyt aika on loppu / katsomme insertin..."

Mielenkiintoiselta tuntuu myös se, että reportterit näyttivät puhuvan suomea eri tavalla ääntäen kuin nykyään. Pehmeät ällät saattoivat osittain olla kotoisin ruotsinkielestä, mutta ehkä niitä pidettiin jotenkin "sivistyneempinä", sillä sellaisia käyttivät lukemattomat suomenkielisiksi syntyneet näyttelijätkin. Ehkäpä myös radiolähetyksen juhlallisuus ja jännittävyys sijoittivat äänen eri paikkaan suuontelossa. Ja kaikkinaisen murteen käyttöhän oli kokonaan kielletty, kouluja myöten.

Tämän päivän riesa on joidenkin radiotoimittajien korostettu empaattisuus. He ovat niin innostuneita haastateltavastaan, että hönkivät joka lauseen perään jotain mm-, ahh-, joo-o- tai nii-i-tyyppistä. He tunkevat ikäänkuin kiinni uhriinsa, lähes nielaisevat tämän. Ja kuinka monta kertaa on voinutkaan huokaista helpotuksesta, kun haastateltava sentään puhuu aivan tavallista normaalia suomea...

Suomen parhaat maastohiihtäjät - eräs laskutapa

Palaan vielä kerran Suomen suurhiihtäjiin. Eräs tapa panna heitä arvojärjestykseen on laskea heidän saavuttamansa kultamitalit olympialaisissa, MM-kisoissa ja maailmancupissa. Cupin voittaminen merkitsee maailman parhaan hiihtäjän asemaa sinä vuonna, ja on mielestäni täysin verrattavissa olympia- tai MM-kultiin. Olympiamitalin saavuttaminen tai saavuttamatta jättäminen on paljolti myös tilapäisten tekijöiden varassa. Joka neljäs vuosi pidettävien kisojen aikaan saattaa esimerkiksi tilapäinen sairastuminen tuhota paljon.

Muiden mitali- ja pistesijojen mukaan otto antaisi paljon detaljoidumman kuvan asioista, mutta lähdetään nyt tästä asetelmasta. Sodanjälkeisen maastohiihtomme menestyksekkäimmät hiihtäjän ovat tämän laskutavan mukaan olleet Marja-Liisa Hämäläinen (3 olympiakultaa, yksi MM-kulta ja kaksi MC-voittoa) ja Marjo Matikainen (1 olympiakulta, kaksi MM-kultaa ja 3 MC-voittoa), molemmilla siis 6 "pistettä".

Kolmannelle sijalle pääsee Mika Myllylä (1, 4, 0), eli 5 pistettä. Neljännen sijan jakavat 4 pisteellä Veikko Hakulinen (2, 2, 0), Eero Mäntyranta (2, 2, 0) ja Virpi Kuitunen (0, 2, 2). Kuitunen voitti kerran myös sprintticupin, mutta sen pisteet ilmeisesti laskettiin mukaan kokonaiskilpailuun.

Pistesijojen ulkopuolelle jäävät Kalevi Hämäläinen (1, 2, 0) kolmella pisteellä, Juha Mieto (0, 0, 2) ja Helena Takalo (1, 1, 0) kahdella pisteellä, sekä Marjut Lukkarinen (1, 0, 0), Pirjo Manninen (0, 1, 0) ja Aino-Kaisa Saarinen (0, 1, 0) yhdellä pisteellä. Esimerkiksi "äitee" Rantanen ei pääse listalle ollenkaan.

Nettitrollaajien innokkaasti mollaama Virpi Kuitunen on näillä tuloksillaan siis sodanjälkeisen Suomen neljänneksi paras maastohiihtäjä, yhdessä Hakulisen ja Mäntyrannan kanssa. Ei hullumpi suoritus naiselta, jolta uran kaksi tärkeää vuotta meni hukkaan.

Tämän postauksen kohdalla pidän kommenttien hyväksymisen riman poikkeuksellisen korkealla.

Urheilu on myös kulttuuria ja estetiikkaa!

Jan Železnýn ennätysheitto.

Töölöntorin varrelta asioita tarkkaileva blogisti R.E.Dessutom kommentoi jääkiekko-ottelusta kirjoittamaani näin:

Mielenkiintoista! Kulttuurihistoriallinen lähestymistapa touhuun, jonka olen aina ylemmyydentuntoisesti (?) torjunut kuuluvaksi lokeroon, johon minä en suostu koskemaan.

Pitäisiköhän sittenkin kiinnostua?

Luulin Dessun tarkoittaneen urheilua yleensä, ja innostuin kirjoittamaan ruumiinkulttuurin puolesta vähän lennokkaammin:

Urheilu on mitä suurimmassa määrin kulttuurihistoriaa. Miten on urheiltu, ketkä ovat urheilleet, mikä on urheilun sosiaalinen, moraalinen ja poliittinen tausta? Aihepiiri ulottuu antiikista nykyaikaan, maantieteellisesti Aasiasta Euroopan kautta intiaanikulttuureihin asti. Poliittinen historia tuntee El Salvadorin ja Hondurasin jalkapallosodan, itäblokin siekailemattoman urheilupropagandan, Kiovan jalkapallojoukkueen kohtalokkaan erehdyksen sen voitettua sodan aikana Stalinin lempijoukkueen - tai menkäämme antiikkiin asti: olympialainen rauha Hellaassa, tai keisari Nero olympiavoittajana...

Dessutomin kysymykseen vastaan näin:

Jos olet kiinnostunut yksilöiden tai ryhmien psykologiasta, urheilu antaa loputtomasti pohdittavaa. Jonkinmoisella varovaisuudella voi jopa vertailla kansakuntia ja ilmansuuntia toisiinsa. Miksi suomalaiset joukkueet yleensä ovat parhaimmillaan altavastaajan osassa, puolustustaistelussa? Miksi hyökkääminen ja valloittaminen on meille niin vaikeaa? Miksi meille aina käy näin? Esimerkiksi kiekko-ottelussa Ruotsia vastaan, kun tilanteesta 5-1 jouduttiin lopputulokseen 5-6? Tuota ei selitä ainoastaan kuuluisa ruotsalainen sisu, vaan myös itsetunnon heikkous, tottuminen siihen että meitä aina sorretaan, jos eivät hurrit tai ryssät, niin ainakin omat herrat.

Suurimmilla urheilusankareillamme on ollut suomalaisittain poikkeavia henkisiä ominaisuuksia. Pelkällä hurjalla sisulla, yrityksellä ja apinan raivolla ei kilpailuja yleensä voiteta. Sellaiseen tarvitaan myös jäätävän kylmää itsetuntemusta ja -luottamusta, ja hehkuvan kuumaa kykyä valjastaa varaston viimeisetkin kilojoulet käyttöön. Tämä ei ainoastaan paranna omaa suoritusta, vaan vaikuttaa kilpailijoiden psyykeen lamauttavasti.

Lasse Virénin maineikkaat kilpajuoksut ovat edellä sanotusta loistavaa analyysimateriaalia. Kympin juoksu Moskovan kisoissa: Virén pääsi viimeisenä mukaan loppukilpailuun, oikeastaan jo karsiuduttuaan, mutta hallitsi finaalia suvereenin kapellimestarin lailla. Hän hajotti ylivoimaisen etiopialaiskolmikon murusiksi, järjesti Maaningalle hopean, ja tuli itsekin vielä viidenneksi. Tai vitosen juoksu Münchenissä: takasuoran jälkeen kokonainen joukko säntäsi kuin leikitellen Virénin rinnalle, kaarteen loppuessa toinen joukko. Molemmille kävi samoin: saavuttuaan helposti Virénin rinnalle kilpailijat törmäsivät ikäänkuin lasiseinään, eikä ohitus enää ollut mahdollinen. Tietysti Virén kaiken aikaa kiihdytti, mutta vähintään yhtä suuri oli hänen "maaginen" psykologinen vaikutuksensa.

Virpi Kuitusesta kirjoitin maaliskuussa, ja varsinkin hänen voittonsa Bormion kisoissa 2008 oli hyvin virénmäinen. Kilpailua aivan ylivoimaisesti johtanut Justyna Kowalczyk koki kauhun hetkiä, kun kuuli ladun varresta tietoja kilpailijattaren hurjasta lähestymisestä, ja loppusuoran viimeisillä metreillä hän oli jäykkänä ei vain voimien loppumisen, vaan myös henkisen lamaantumisen vuoksi. Katsopa Dessutom tuo video - linkki on mainitussa blogissa.

Mutta urheilulla on myös esteettiset puolensa. Ennätyksiin johtavat fyysiset suoritukset ovat harvoin pelkästään vahvoja ja väkivaltaisia ruumiillisia tempauksia. Useimmiten niihin tarvitaan samaa sulavan luonnollista ruumiinliikkeiden estetiikkaa ja teknistä hiontaa kuin esimerkiksi parhailla balettitanssijoilla, viulisteilla, rytmisen voimistelun mestarittarilla tai taikureilla. Funktionaalinen on kaunista, sanotaan modernissa estetiikassa esimerkiksi työkaluista tai muista käyttöesineistä. Täydellisesti tarkoitukseensa sopiva kirves on yleensä myös muodoltaan hyvin kaunis.

Miimikkojen ja klovnien koulutuksessa kiinnitetään huomiota siihen, että sulava liike, joka päättyy esimerkiksi vasaraniskun imitoimiseen, alkaa jo varpaista asti, ja nousee sieltä luonnollista ruumiin ja lihaksiston toimintaa ja vipuvarsia seuraten ylöspäin. Keihäänheittäjä Jan Železný ei ollut mitenkään suurikokoinen ja lihaksikas, vaan hänen hurjien heittojensa salaisuus oli lihaksiston ja raajojen sulavassa ja tehokkaan nopeassa yhteistoiminnassa. Samaa voitaisiin sanoa esimerkiksi korkeushyppääjistä tai jopa joistakin kuulantyöntäjistä.

Kollegani ja (jos sallit) ystäväni Dessutom, urheilu on paljon muutakin kuin tilastoja, senttejä ja sekunteja! Se on lähellä taidetta, täynnä psykologiaa ja yhteiskunnallisuutta, osa historiaa ja kulttuurihistoriaa, ja joskus jopa virtuaalista sotaa - jossa yleensä onneksi ei tule monia ruumiita.

Nostalgista tanssimusiikkia

Erotiikan, oman, toisten tai yleisen muisteleminen on asia, jonka vanha mies joutuu vahvasti sublimoimaan. Niinpä siitä voi tulla esimerkiksi nostalginen, enemmän tai vähemmän vanhantyylinen viulusonaatti, josta jo aiemmin olen kertonut. Nyt sille valmistui viimeinen osa La Danza, jossa kaikki tuntuu olevan aivan sekaisin (niinkuin vanhan miehen muistotkin). Keskimmäinen osa ("Neiti ***:n muotokuva") on sen sijaan aivan näköinen! Äänitiedostot ja nuotit löytyvät alla olevan linkin takaa. Kuva on Godwardin.
http://web.me.com/karirydman/Sivusto/Op.122_Son..html

Tasavaltalaiset Davidit voittivat aristokraattiset Goljatit

Hurja ja hirmuinen jääkiekon loppuottelu päättyi Tsekin maailmanmestaruuteen. Davidin ja Goljatin taistelu käytiin jälleen kerran. Historiasta ja kirjallisuudesta löytyisi metaforia loputtomasti. Pieni Ateena vastaan idän suurvalta. Miten se tuntuukin suomalaisesta niin hyvältä?

Vertauskuvallisuutta löytyy myös Tsekin ja Venäjän pelitavasta. Tsekit peluuttivat kaikkia ketjuja varsin tasaisesti. Venäjän joukkueessa oli aristokraattinen ritariluokka, jota peluutettiin täysin kohtuuttomasti, niin että taiturit olivat lopussa aivan puhki ja sortuivat yrittämään ratkaisuja yksin. Tasavalta voitti aristokratian, voisi sanoa. Ja näin se kävi jo 70-luvullakin, jopa Suomen ja Neuvostoliiton peleissä. Jos Suomi onnistui saamaan maalin, eivätkä neukut saaneet sitä pitkään aikaan kuitatuksi, heille kävi vähän samoin kuin Venäjälle nyt. Ei kovin monta kertaa, tietenkään. Sen verran suuri oli tasoero sentään.

Jos Venäjän pelissä olisi ollut enemmän tasavaltalaisuutta ja tasa-arvoisuutta, he olisivat saattaneet odotella rauhallisemmin ja kärsivällisemmin omia onnistumisiaan. Mutta suurvallan loukkaantumisherkkyys on jotain aivan toista kuin pienen valtion, joka aina joutuu lähtemään omasta puolustuksestaan. Niinpä venäläiset kävivät tsekkien kimppuun apinan raivolla, loukatun yläluokkaisen kunniansa tähden. Ja sitten kävi niinkuin kävi. "Joku erotetaan", käy mielessä, ja onpa tuota meilläkin tuttua sanontaa käytetty presidenttitasollakin viime aikojen Venäjällä.

Oikeastaan käy sääliksi niitä, jotka varallisuutensa tai asemansa tai valtansa vuoksi pitävät päällikönasemaansa itsestään selvyytenä. Heillä jyskyttää aina takaraivossa tappion, kasvojen, kunnian tai aseman menetyksen pelko. Kaukana ei ole ajatus siitä, että säädetään laki, jonka perusteella Goljat aina voittaa kaikki ottelut.

Olen tässä puhunut jääkiekosta vähän niinkuin se olisi jonkinlaista sotaa tai sodan korvike. Moni saattaa loukkaantua tästä, mutta kyllä siinä on totta ainakin toinen puoli. Kaikki ne jotka elivät mukana vuoden 1968 tapahtumissa, ja seurasivat sitten jääkiekon MM-kisoja -69, muistavat Tšekkoslovakian ja Neuvostoliiton verisen ottelun. Historiaa siinäkin korjattiin...

Muinaisrunon helmi - Neitsyt Maarian virsi

Rakennellessani uutta sivustoa Applen serverille tuli vuoroon laaja "kantaatti" Maarian virsi, jonka teksti pohjaa Lönnrotin Kantelettareen ja hiukkasen myös Kalevalaan. Tuo teksti on niin huimaavan hieno sekä rakenteeltaan että sisällöltään, etten malta olla kirjoittamatta siitä.

Kun kristinusko soluttautui Satakuntaan, Suomeen, Hämeeseen ja Karjalaan, väelle kerrottiin lennokkaita tarinoita sen perinteistä. Totta kai runoltajat tarttuivat aiheeseen, sovelsivat kertomukset meidän perinteisiimme, ja saivat aikaan aivan omanlaisensa barbaarikristillisen taruston. Tavattoman herkästi virren tekijät ovat ottaneet huomioon häpeällisen perusasetelman, morsiamen aviottoman raskauden. Mutta koska tämän raskauden alkuperä on kovin mystinen, sille keksittiin "luonnollinen" selitys.

Alussa Maaria, matala neiti, esitellään juhla-asussaan vauraan talon tyttärenä: Maaria, matala neiti, pyhä piika pikkarainen, vaskipauloihin paneksen, tinavöihin telkitäksen, läksi pirtistä pihalle. Tyttö kuuli kaukaisen houkutuksen - houkutellahan neitoa toki pitää ennenkuin hedelmöitys on mahdollista - ja lähti etsimään kaukaista houkuttelijaa. Kolmijaon mukaan hän meni mäen, meni toisen, niin mäellä kolmannella keksi marjasen mäeltä, punapuolan kankahalta.

Sitten alkaa kutkuttava kuvaus siitä, miten tuo mystinen marja pääsi neidon sisään, puhdas viettelytarina. Se nousi ensin kengän päälle, sieltä polville, sitten helmoille, vyö-rivoille, ryntäille, leuoille, huulille, kielelle, keruksihin (kidukset, kurkku) - ja lopulta valahti vatsaan. Ja niin Maaria, matala neiti, siitä tyytyi, siitä täytyi, siitä paksuksi panihe. Odotus kävi yhä vaikeammaksi, ja taas jaksetaan kasvattaa jännitystä vähitellen: Kantoi kohtua kovoa, vatsan täyttä vaikiata, kuuta seitsemän, kaheksan, ympäri yheksän kuuta, kuuta puolen kymmenettä. Impi tulee tuskalle ja kysyy emolta kylpyä. Ei onnistu, portto, tulenlautta synnyttäköön pentunsa kytömäelle...

Maaria pyytää parasta pikkupiikaansa käymään kylillä kylpyä pyytämässä, saunoa Sarajalasta. 'Sarajas' on laina venäjästä ja tarkoittaa latoa tai rakennuksen ylistä, mutta sen turkkilainen ja persialainen alkumuoto ('seraj') merkitsee vielä palatsia. Ja pikkupiika kokoaa helmansa ja juoksee! Keskellä hätääkin runonlaulajalla on aina aikaa huumorille. Kun pikkupiika juoksee, mäet mätkyi mennessähän, vaarat notkui noustessahan, kävyt hyppi kankahalla, somerot hajosi suolla. Tämä kuvaushan on kuin suoraan piirretystä elokuvasta!

Ei tullut kylpyä kylästä, vain kehotus lautalle, tuliportolle mennä metsään, hevosten luo, ja hevosen henkäys olkoon se saunanlöyly! Näin saadaan eläimet kuvaan mukaan, mutta se mikä alkuperäisissä kertomuksissa oli alennustilan symboli, olikin suomalaisille paljon pyhempi paikka. Mutta sitä ennen tyttöparan on kiivettävä metsämäelle, ja tämä kuvaus on hyytävä:

Maaria, matala neiti, pyhä piika pikkarainen, tosi tuskansa tulessa, vatsan vaivoissa kovissa itse tuon sanoiksi virkki: "Lähteä minun tulevi niinkuin orjan palkkalaisen, lähteä Tapiomäelle, käyä hongikkokeolle!". Otti vastan varjoksensa, nousevi kipumäkeä, kipuvuorta kiipueli... Siellä hän pyytää hevosta henkäisemään, ja Tapion, pakanajumalan metsässä tapahtuu saunaihme: Henkäsi hyvä hevonen, huokasi vetäjä varsa. Min hevonen hengähtävi, se on luotu saunanlöyly - on kuin löyly lyötäessä, viskattaessa vetonen.

Maarian epiteetit muuttuvat: Neitsyt Maaria emonen, rakas äiti armollinen kylpi kylyn kyllältänsä, vatsan löylyn vallaltansa; saip' on tuonne poikuensa heinille kesäteoille. Ja kun Jumala syntyy hevon heinähuoneeseen, jossa härkä olkia levitti ja sika penkoi pehkuloita, tapaus saa kosmiset mittasuhteet: Nousi kuu, yleni päivä, armas aurinko havahti. Tähet tanssi taivahalla, Otavat piti iloa syntyessä suuren Luojan, yliarmon auetessa.

Runo jatkuu sitten pojan kuolemaan ja ylösnousemiseen asti, ja siitä kirjoitan seuraavalla kerralla. Koko teksti, samoinkuin äänitiedostot löytyvät osoitteesta http://web.me.com/karirydman/Sivusto/101_Maaria.html

Kuvan olen yhdistellyt kolmesta 1400- ja 1500-luvun kuvasta, ja piirtänyt tarvittavan neljänneksen siihen väliin.

Satakieli kirkonmäellä

Satakielen kuva haettu sivustolta:
http://sarvela.pp.fi/lintu2007/

Toissa yönä kuulin outoa ääntä ulkoa. Viime yönä asia varmistui. Kirkonmäen satakielet ovat saapuneet, yksi ainakin. Sen kunniaksi liitän tähän 10 vuotta sitten jonain toukokuun sunnuntaina hänestä kirjoittamani runon. Hän on musiikillisesti lähinnä autotallibändin tasoa, ei lähelläkään sitä sinfonista ylhäisyyttä kuin muinoin kuulin Oulunkylässä tai Järvenpäässä. Mutta satakieli sittenkin.

SATAKIELI KIRKONMÄELLÄ

Kalmankellot ovat soineet pitkin päivää,
hääkellot välissä riemuinneet
- ja viimein soivat ehtookellot.

Kesän valo kalventuu ja alkaa hiljaisuus.

Hiljaisuusko? Eihän toki:
satakieli laulaa.

Suljen oven. Satakieli laulaa.
Suljen ikkunan. Satakieli laulaa.

Käyn vihdoin nukkumaan. Satakieli laulaa
ja laulaa uniin asti.

[Kesä 2000]

"Mylvivien urosten kerhot vaarana musiikillemme!"

Lokakuussa 1957 tulin kirjoittaneeksi jossain määrin historiaan jääneen jutun Ylioppilaslehteen. Siinä mielessä ainakin historiallisen, että saan aina silloin tällöin yhä kuulla Mylvivistä uroksista — enkä vieläkään ihan aina myönteisessä sävyssä äänneltynä. Mieskuorojemme "täysjänteinen", "isänmaallinen" ja huutava laulutapa oli ärsyttänyt minua alusta alkaen, ja ärsytystä oli vielä lisännyt perinteisten piirien avoin halveksunta, joka kohdistui uudella, kansainvälisellä tavalla laulaviin kuoroihin. Keskieurooppalainen laulutapa oli kuulemma "eunukkilaulua", ja tämän munattoman homoilun vastakohtana oli isänmaallinen, sotaisa huutaminen.

Kaikessa väittelyssä korostui aina testosteronin merkitys — tai sen puute. Minun mielestäni oli hullunkurista, että samalla kalskahtavalla tavalla laulettiin laulu kuin laulu. Tai, kuten kirjoitin, "Mieskuoroliiton juhlakonsertissa pari vuotta sitten 2000 miestä lauloi kalskahtaen ja mahtavasti säväyttäen — Sydämeni laulun!" Leikilliset ja humoristiset laulut hoideltiin samalla tavoin, moitteettomissa ruoduissa, ryhdikkäinä, ilmeenkään värähtämättä: "Hip hei, heleijaa!".

No, historian muusilla on huumorin tajua. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin minusta tuli hämäläisen mieskuoron palkattu johtaja. Tosin se kuoro osasi kyllä laulaa myös herkästi ja hiljaa, ja lauloipa moniaita kappaleita myös latinaksi. Mutta hämäläisten jurrikoiden jähmeys osoittautui myös loistavaksi tehokeinoksi, kun äijät moitteettoman ryhdikkäinä esittivät vappukonsertissaan 50-luvun rappiomusiikin merkkiteoksen Rock around the clock...

Sittemmin tuota muinaista martiaalista laulutapaa on parodioitu ulkomaita myöten, parhaimpana tietysti Mieskuoro Huutajat. Se on tiettävästi aiheuttanut samanlaista hämmennystä vieraiden maiden kuulijoissa kuin se aito ja alkuperäinenkin mieskuorolaulu.

Mutta omissa piireissä käsitteestä tuli myös myönteinen ilmaisu, ainakin jos katsomme Eteläsuomalaisen osakunnan laulajien ilmoitusta samalta ajalta:

Hälytys 1957: "Kirkko menettää sivistyneistön!"

20-vuotiaan minun kesä 1957 oli hengästyttävän vilkas. Oli Jyväskylän musiikkipäiviä, oli kotimusiikkiviikkoja ja oli menoa sinne tänne. Ensimmäiset kelvolliset modernintyyliset lauluni ja kuorokappaleeni syntyivät tuolloin. Mutta olipa muutakin ajateltavaa. 30.8.57 julkaisin Ylioppilaslehdessä hälytyksen nimeltä Kirkko menettää sivistyneistön. Se lähtee liikkeelle hurskaan kaistapään tri Uuras Saarnivaaran Sana-lehdessä julkaisemasta kirjoituksesta. Siinä kirotaan "kehitysopillinen valheteoria" nuorisoa harhaan johtavana, ja mainostetaan Saarnivaaran omaa kirjaa jossa paljastetaan kreationistinen totuus.

Tuohon aikaan kirjoitin yleensä varsin huonoa kieltä, ja pahin vikani oli viittaaminen asioihin jotka oletin yleisesti tiedetyiksi tai jotka minusta olivat itsestään selviä. Niinpä en enää osaa sanoa, miksi Tampereen piispa Elis Gulinia vastaan oli noussut "ulvova joukko hourupäitä", ja mitä nämä olivat julistaneet. Gulin oli suhtautunut myötämielisesti työväestöön ja sen tarpeisiin, mitä kyllä yleensä pidettiin silkkana kommunismina ja Neuvostoliiton liehakointina. Yleensä hyvin vanhoillisten piispojen joukossa häntä pidettiin kummajaisena, eikä hän saanut juuri minkään laista sympatiaa tai tukea kirkon johdon taholta.

Meidän kirkkomme vastapainoksi kehuin katolista kirkkoa, sen voimaa ja sen piirissä toimivaa sivistyneistöä. Väitin että kirkko ilman sivistyneistöä on kuolemaan tuomittu. Meillä katoliseen kirkkoon ja paaviin suhtauduttiin tuolloin kuin perkelettäkin pahempaan kadotukseen, ja esimerkiksi kirkkomusiikin piirissä epäiltiin muusikkoja katolisuuden synnistä, mikäli he ottivat esityksiinsä mukaan latinankieltä tai gregorianiikkaa.

Tottahan tunsin katolisuutta lähinnä sen parhaitten edustajien kautta, kun taas oman kansankirkkomme kaikkialla näkyvä rahvaanomaisuus kaikkine hurmosliikkeineen oli lähinnä ärsyttävää. Tunsin monia moderneja teologeja, mm. Aarne Siiralan, jotka olivat joutuneet sivuraiteille eriävien ja kerettiläisiksi tulkittujen mielipiteittensä takia. Vaadin kirkolta myönteisempää suhdetta tieteeseen, taiteeseen ja filosofiaan, suurempaa vapaamielisyyttä, aktiivisempaa osallistumista kulttuurityöhön, sekä irtoamista oikeaoppisuudesta ja pohjoissaksalaisesta jäykkyydestä. Vaadin kirkkoa myös selvittämään suhdettaan katoliseen kirkkoon, eli selvää ekumeniaa. Eräissä toisissa yhteyksissä olin sanonut, että eurooppalainen sivistys on seurausta helleenisen kulttuurin ja kristinuskon avioliitosta. Ja olenpa samaa mieltä tänäänkin, vaikka lisäisinkin kolmanneksi osapuoleksi myös Rooman ulkopuolisten kansojen omat perinteet.

Kuinka katolinen olisinkaan ollut, jos olisin tiennyt mitä 1900-luvun suurenmoisin ja rakastetuin paavi Johannes XXIII muutaman vuoden kuluttua tulisi saamaan aikaan. Mutta tuosta katolisuudesta varsinkin sitten syntyi ankaraa polemiikkia. Pariin kirjoitukseen vastasin, mutta jätin sitten asian muille. Inttämisestä oli tullut hedelmätöntä, eikä vienyt asiaa eteen päin.


Mutta sitten Ylioppilaslehti järjesti keskustelutilaisuuden, lähinnä piispa Gulinin aloitteesta. Koko sivun mittainen selostus keskustelusta julkaistiin lehdessä 27.9.57. Kolmetuntisen keskustelun yhteydessä mm. Gulin, tri Siirala, sekä Arvo Salo, Reijo Wilenius ja Kari Salosaari esittivät ajatuksia herättäviä kysymyksiä esimerkiksi urbaanista kehityksestä uutena ja täysin laiminlyötynä haasteena. Itse esitin korkeatasoisen, sivistyneistölle suunnatun lehden perustamista, mitä myös Gulin kannatti.

Lehden lupaamaa täydellisempää selostusta keskustelustai ei ilmeisesti milloinkaan julkaistu. Se on suuri vahinko myös tämän hetken tilannetta ajatellen. Akateeminen sivistyneistö on tänään katoamassa kirkon piiristä yhä suuremmin joukoin, ja se mitä -57 pelkäsin on jo pääosin toteutunut. Ekumenia on edennyt vaivalloisesti, media helskyttelee katolisen kirkon seksiskandaaleilla, ja paavi on edelleen pelkkä kirosana. Minusta tämä on valitettavaa eurooppalaisen sivistyksen kannalta - ja heikentää myös Euroopan Unionin tärkeää selviytymistaistelua. Unionin lippu muistuttaa Neitsyt Marian symboleja väreineen ja tähtineen, mutta sen peruskirjoihin ei valitettavasti voitu merkitä yhtä eurooppalaisuuden tärkeää pohjaa, kristinuskoa. Kirkko on sivistyneistön ohella näköjään menettänyt myös poliitikkojen suosion.

Suurmiehet ovat pieniä tapellessaan. Kirjallisuusriitoja 50- ja 60-luvuilla.

Itsenäisyyspäiväksi -57 P. Mustapää eli Martti Haavio oli kirjoittanut julkisen juhlarunon. Koskenniemi sätti inhoamaansa kilpailijaa: "[Runo oli] koostunut monista kielivirheistä (kautta-sanaa ei voi käyttää sillä tavalla kuin hän on tehnyt) ja joukosta epäonnistuneita runokuvia ja muita kömpelyyksiä kuten 'alun alkajat'... Koko mies on suuri humbuuki eikä mitään muuta". Viittä vuotta aikaisemmin VAK valitti, että Haavio oli saanut liian paljon julkisuutta "humbuukimaisilla" Kalevala-tutkimuksillaan. Vuosien mittaan vanha mestari valittaa jatkuvasti milloin kenenkin saamasta myönteisestä julkisuudesta. Sen-ja-sen nimeä ei saisi mainita Uudessa Suomessa eikä Suomalaisessa Suomessa eikä Valvojassa eikä mielellään muuallakaan.

Koskenniemi raivostui myös siitä, että Pekka Tarkka kirjoitti Uuteen Suomeen 1962 kiittävän arvostelun Pentti Saarikosken uudesta kokoelmasta. VAK:n mielestä Saarikoski oli silkka kommunisti ja pornografikko, ja hänen mukaansa "on järkyttävää että sellaista roskaa voidaan ylistää oikeistolehdessä". "Tarkan modernismin liehakointi vaikuttaa sitä käsittämättömämmältä, kun poika lienee uskonnollisesta kodista". (Martti Häikiön Koskenniemi-elämäkerran mukaan).

Modernismi on uskonnonpilkkaa, epäisänmaallisuutta, kommunismia, pornografiaa, sekä osaamatonta, huonoa ja virheellistä kirjoittamista. Hyvä julkisuus ja arvostelu kuuluu oikeamielisille, joita kohtaan 'modernistin' hyvä arvostelu on silkka loukkaus. Julkisuus on mainosta, sen konservatiivit hyvin ymmärsivät, minkä takia väärämielisten saama julkisuus on pahasta, ja se pitää yrittää kaikin keinoin estää. Tämä argumenttien arsenaali oli käytössä 60-luvun loppuun asti, ja minäkin sain monen muun ohessa siitä osani.

Kai Laitinen mainitsi arvostelussaan (-56) Eeva-Liisa Mannerin Tämä matka -kokoelmasta, että mahtavassa Kuun leikit -runossa on objektivirhe ("He syödään kuin kuu"), mutta antaa sen anteeksi. Kielimies Terho Itkonen ei anna anteeksi: hän löytää Mannerilta lisää virheitä (mm. "huuto ei irronnut sinusta / esiripun aueten"). Kieliopillisia mahdottomuuksia oli moderni runous täynnä, ja se oli siis kelvotonta. Sääli että olen hukannut Anhavan armottoman Itkos-fileerauksen. Ylioppilaslehdessä sekin oli.

Kun kielimiehet saivat 1962 äidinkielen opettajain liiton vaatimaan vanhemmilta lehtoreilta ylintä kielitieteen arvosanaa, eli siis että kieliopin opetusta tuli terästää tässä onnettomassa kielensekaannuksen tilassa, joukko kirjailijoita tulistui ja kommentoi, Kai Laitisesta ja Anhavasta Saarikoskeen. Itkonen vastasi ja jatkoi kielenhuoltolinjalla, huomauttaen "ojentaen" kirjoittajien vääristä muodoista. Saarikoski oli hänelle kuitenkin pelkkä "rakkimainen venkoilija". Anhava ja Tyyri vastasivat samalla mitalla. Itkosen kieli oli koukeroista ja virkkeet loputtoman pitkiä. Eikä ymmärtänyt mistä puhui.

Tällaista tämä aika oli leppoisimmillaan. Molemmin puolin syyllistyttiin raskaisiin argumentointivirheisiin, oli olkiukkoa ja oli ad hominem-argumentointia. Vastapuoli tuli todistaa kaikin puolin typeräksi, tietämättömäksi, taitamattomaksi, täynnä pahuutta ja salakavaluutta ja turmelusalttiutta olevaksi, itse asiassa sellaiseksi surkimukseksi jonka vuoksi ei oikeastaan edes olisi kannattanut tuhlata hyvää kirjoituspaperia. Pahimmillaan mentiin sitten raastupaan, kuten muistetaan.

Edellä mainitun äidinkielen opetusta käsittelevän riidan yhteydessä esimieheni Yhtenäiskoulussa rehtori Touko Voutilainen kirjoitti loogisen ja tarkan selvityksen aiheesta. Siteeraan vain yhden kohdan:

Puhe "asiaproosan" ja kaunokirjallisen tyylin vastakohdasta on perusteellinen erehdys. Kysymys ei ole tyylistä vaan asiasta. Jos on kuvattava suviyön yksinäisessä kulkijassa synnyttämät tunnelmat ja ajatukset, niin on tälle kuvaukselle asetettava juuri samat kielellisen tarkkuuden ja totuudellisuuden vaatimukset kuin jos on kuvattava kesäöiden valoisuuden vaikutus kevätvehnän kasvuun. Ero on siinä, että ihmisen ulkopuolisista asioista on helpompi kirjoittaa kuin hänen sielullisista liikahduksistaan.

Mutatis mutandis huomaan nyt, että olin ajatellut tuon tapaisesti, kun tein niitä vallanpitäjiä arsyttäneitä sävellyksiäni 60- ja 70-luvuilla. - Mutta Touko Voutilainen oli niin merkittävä mies ja ajattelija, että hänestä on jossain vaiheessa syytä kertoa enemmän. Suurentakaa kuvaa yllä ja lukekaa Voutilaisen viimeinen kappale hevosista ja lehmistä. Se häkellytti ja suututti monia, jotka eivät oivaltaneet että kysymys oli alkeislogiikan peruslauseesta...

Bach, Beatles - ja Kanttorin jenkka

Osallistuin vielä vuosina -64, -65 ja -66 tiiviisti julkisiin keskusteluihin niin musiikin estetiikasta kuin sen opetuksestakin. Hullunkurista (mutta niin tavallista) oli se, että minua, joka alusta pitäen (ja loppuun asti) johdonmukaisesti lähdin opetuksessani klassisesta musiikinkäsityksestä, ruvettiinkin julkisuudessa pitämään pop-musiikin puolestapuhujana ja nuorison turmelijana. Riitti vain se, että huomautin kevyemmässäkin musiikissa olevan samankaltaisia piirteitä kuin taidemusiikissa, ja että niitä sen vuoksi voi mainiosti käyttää opetuksessa. Kauhistuksen kanahäkki: tulin maininneeksi, että Beatles-kappale Help! oli ilmiselvästi barokkialkusoiton pienoismalli, ja että muutamat muutkin Beatles-hitit olivat klassisen musiikin edustajalle täysin vakavasti otettavia ja mielenkiintoisia.

Nuoremman sukupolven lukijoilla saattaa olla vaikeuksia kuvitella sitä ahdasmielisyyden ja cromwellilaisen moralismin sakeutta, joka vielä hallitsi 60-luvullakin. Tarvittiin kirjasotia ja oikeudenkäyntejäkin tuon ilmapiirin selkeyttämiseksi. Virkakieltoja, uhkauksia, erottamisia ja yleistä paheksuntaa sinkoili ilmassa joka suuntaan. The Beatles -yhtyeestä tuli eräänlainen symboli, joka jakoi myös kulttuurimaailman jyrkästi kahtia. Paavo Rintala oli yksi niistä kirjailijoista, jotka näkivät yhteyksiä niin historian kuin genrejen välillä. Hänen näytelmässään Kunnianosoitus Johann Sebastian Bachille (1963) sama näyttelijä esittää niin isä-Bachia, kuin sitten Mendelssohnia ja lopulta mustaa jazzmuusikkoa. Jacques Loussierin nerokkaat Bach-jazzlevyt soivat yhä useamman levylautasella.

(Tässä välissä minun täytyy kertoa, miten itse tutustuin Beatleihin. Se tapahtui tietysti Yhtenäiskoulussa, jonne murkkuikäiset oppilaat toivat Beatles-levyjään. Nopeasti huomasin, että Beatles-musiikissa oli kvaliteetteja jotka nostivat sen jyrkästi muuta viiteympäristöään ylemmäksi. Samalla huomasin tuon liikuttavan palvonnan heitä kohtaan. Yksi nuori neiti sanoi rakastavansa Paulia, toinen Johnia, kolmas Georgea, ja neljäs huokaisi "Ringo!". Kun kysyin miksi, hurmioitunut vastaus kuului: "No kun se on niin RUMA!!")

Jyväskylän kulttuuripäivien avajaisissa soitettiin minun 2. jousikvartettoni, ja eräässä konsertissa kamariorkesteriteokseni Rondeaux des nuits blanches d'été, joka sai hyvän menestyksen. Siinä sekoitin eräänlaisiin luonnonkuvauksiin myös hiukan valssia ja juhannuspolkkaa. Tämä kaikki ärsytti vihamiestäni Joonas Kokkosta siinä määrin, että taas kerran järjestetyssä paneelikeskustelussa hän antoi tulla täyslaidallisen. Säveltäjän vakavaan eetokseen ja moraaliin vedoten hän yksinkertaisesti kielsi sekoittamasta taidemusiikkiin viihteellisiä elementtejä. Todellisella vakavalla musiikilla on ehkä pieni yleisö, mutta sen korkeatasoisempi, Kokkonen vaatimattomasti kehui. Suuren yleisön huonon maun tunnuskuvana Kokkonen esitti — tietysti — juuri Beatlet. Minä pistin tietysti vastaan, ja siitähän kalabaliikki tuli. Ja suuria otsikoita.

Minut oli vihdoin sävellyskonsertin ja menestyneiden kantaesitysten jälkeen hyväksytty Suomen Säveltäjien jäseneksi, samalla kertaa kuin mm. Ilkka Kuusisto. Kokkonen ryhtyi kuitenkin aseenkantajansa Seppo Nummen tukemana ajamaan minun boikotointiani, niin että minun oli pari vuotta myöhemmin erottava ammattiyhdistyksestä. Liityin takaisin parin vuoden jälkeen kaikessa hiljaisuudessa, kun tilanne oli rauhoittunut, mutta juuri silloin sattui ajankohtaa hullunkurisesti kuvaava tapaus.

Minulla oli hyvä nimi Ruotsissa, ja Ruotsin radio ja Pohjoismaiset musiikkipäivät Tukholmassa tilasivat minulta orkesterisävellyksen. Heillä oli vaikeuksia saada tilaustaan minulle tiedoksi, sillä Suomen Säveltäjät "ei tuntenut tämännimistä säveltäjää". Vielä yhdistyksen historiateoksessa sen kirjoittaja Erkki Salmenhaara valittaa, miten minä vein Tukholmassa yhden paikan suomalaisilta säveltäjiltä...
Täytyy myöntää, että tulin flirttailleeksi ehkä liikaakin show-maailman kanssa, kun se nyt kerran kävi niin helposti. Ja eräästä viattomasta leikinlaskusta tulikin sitten moraalisen rappioni symboli. Olen kertonut, että Järvenpään kotimusiikkiviikolla tanssittiin Bachin konserttojen tahdissa, ja kun Yhtenäiskoulun naistoimikunta järjesti koulun tukemiseksi ravintolatilaisuuden, kirjoitin heille ohjelmanumeroksi Bachin 3. brandenburgilaisen konserton alun teemaa mukailevan Kanttorin jenkan.

Laulusta tuli nopeasti tunnettu. Esitin sen radion Lyyrikkojen klubi -ohjelmassa, ja sen jälkeen jopa televisiossa. Siitä syntyikin meteli. Minulla on leikekirjassa kokonaisen aukeaman verran paheksuvia ja suoraan uhkailevia lehtikirjoituksia. Yleisradiossa kappale joutui heti täyskieltoon, ja se voitiin julkaista alkuperäisessä muodossa vasta 1970-luvulla. Otsikoita: "Myrkynkylväjä", "Beatlekset pitäisi tappaa" jne. Lakimiehiä pantiin kintereilleni varoittamaan, että "kerta vielä, niin ollaan raastuvassa".

Lehtikirjoittajat puhuivat suoraan erottamisesta ja rankaisemisesta. Tiedossa oli, että opetin sekä Taideteollisessa että koulussa. "Älkäämme kiistäkö, ettemme tietäisi millaisia sävyjä 'esitelmänpitäjä' on 'tuotannossaan' muunnellut. En haluaisi vetää kaikkea maassamme niin viljalti tomuilevaa kuonaa yhden miehen niskoille. Mutta toisaalta, jostakinhan on lähdettävä. ...Pornografiaa ja hengen sontaläjiä voi olla muidenkin taiteiden kuin kirjallisuuden alueella". "Tämä on jo liikaa. Lehdestä olen lukenut, että Rydman toimii myös opettajana. Hän siis kateederistakin voi johdattaa käärmeen lasten sieluun. Se ei voi jatkua: esivallan on jo aika lujalla otteella puuttua asioihin ja asettaa moinen 'säveltäjä' syytteeseen pyhien arvojen loukkaamisesta ja laulu julistaa ainiaaksi esityskieltoon". (Uusi Suomi 2., 4., 12. ja 13.6.65)

Kouluni kunniaksi on sanottava, että se oli moraalisesti yhtä turmeltunut kuin minä, ja jutulle vain naureskeltiin. Oi noita aikoja!

Neanderthal-serkkumme jälleensyntymä saattaa vielä olla mahdollinen?

1970-luvun lopulla satuin tapaamaan suositun Professorsrundan-ohjelman lääketieteellisen edustajan Kilenissä lähellä Kristiinankaupunkia. Kysyin häneltä sen kysymyksen joka vuosikausia oli askarruttanut mieltäni, nimittäin että onko ihmisen ja ihmisapinan risteytyminen edes teoriassa mahdollista. Muistan näet jostain lukeneeni, että natsilääkärit olisivat mahdollisesti tehneet tämänkaltaisiakin kokeita keskitysleirien koe-eläinten avulla.

Professori suuttui pahanpäiväisesti ja kieltäytyi edes keskustelemasta tästä aiheesta. Raportoin tapauksesta koulutoverilleni Anto Leikolalle, joka sanoi joskus itsekin ihmetelleensä asiaa. Paljon myöhemmin professori Leikola kertoi käsityksekseen tulleen, että jos sikiäminen olisikin mahdollista, geeniperimän liiallinen erilaisuus joka tapauksessa johtaisi ristiriitaan, ja tuloksena olisi varhainen keskenmeno. Asiaan liittyy kuitenkin sen verran vahvoja tabuja, että mahdollisten kokeiden suorittamisesta ei saa juuri minkään laisia tietoja.

Kun geeniguru Svante Pääbo nyt vihdoin on julkistanut ensimmäisiä tuloksia Neanderthalin ihmisen ja Cro-Magnonin ihmisen geeniperimän vertailusta, ja päätellyt että risteytyminen hyvinkin on ollut mahdollista Euroopassa ja Aasiassa, kommentaattorit ovat lähes kautta linjan olleet hyvillään. Tätä oli odotettu, sillä neanderthalilaisiin on yleensä suhtauduttu kuin kadonneisiin eksoottisiin serkkuihin. Kun meidän kuuluisa paleontologimme Björn Kurtén eli, tämänkaltainen todistusaineisto ei vielä ollut käytettävissä, ja niinpä hän päätyi Den svarta tigern -romaaninsa selitysosassa sellaiseen käsitykseen, että nykyihmisen ja neanderthalilaisen risteymät olisivat olleet mahoja niinkuin muuli. Tämä olisi selittänyt selvien risteymälöytöjen puutteen tai ainakin harvinaisuuden. Nyt näyttää siis siltä, että Kurtén olisi ollut väärässä - ja uskonpa että hän olisi ollut siitä ihan tyytyväinen.

Geenitutkimuksen ansiosta olemme aivan uuden aikakauden kynnyksellä. Ihmisen oma perimä alkaa selvitä, ja uskonpa että historian uudelleenkirjoitus esimerkiksi Kalevi Wiikin kiehtovaan tapaan alkaa vähitellen muuttua hyväksytymmäksi. Mutta edessä on myös kadonneiden eläinlajien elvytys. Ainakin venäläis-japanilaiset tutkijaryhmät ovat jo edenneet niin pitkälle, että mammutti herännee kohta henkiin 10 000 vuotta pitkästä unestaan. Muitakin eläinlajeja tulee melkoisen varmasti kokemaan ylösnousemuksen. Jopa jonkinnäköinen Jurassic Park saattaa joskus olla mahdollinen, mutta hupaisaa tietä: linnusta takaperin pieniin dinosaureihin.

Ainoa este tai hidastus on se valtaisa uskonnollisperäinen kiihko jolla tämänkaltaista tieteellistä toimintaa vastustetaan. Usein tämä vastustaminen johtuu silkasta tietämättömyydestä, kuten niissä ilmeisen yleisissä tapauksissa joissa asiakkaat ovat ruokahyllyjen keskellä julistaneet, etteivät suostu syömään mitään missä on "niitä geenejä". Ihmisellä "ei ole oikeutta leikkiä Jumalaa", julistavat yhdet, ja toiset taas, että eliökunnan tasapaino järkkyy ja maailma tuhoutuu, jos kuolleita herätetään henkiin. Aivan varmasti löytyy jokaisen muinaiseläinpuiston liepeille riittävä joukko fanaattisia hulluja, joiden uhan edessä ne on suojattava paremmin kuin mitkään asevarikot koskaan.

Mutta mikä on mahdollista, se tehdään joka tapauksessa jossakin ja jolloinkin. Minusta se on pelkästään myönteistä, ja toivon vielä eläväni niin kauan että näen ensimmäiset kuvat villakarvamammutista ja sapelihammaskissasta, ehkäpä jopa pseudoneandertalilaisesta ihmisestä. Hänen henkilökohtainen elämänsä julkisuuden paineissa voisi kuitenkin olla yhtä helvettiä. Vain tällä kohtaa voin ymmärtää etiikkaan vetoavia vastustajia. Mutta kaikki vastustus on turhaa. Näin tulee kumminkin joskus tapahtumaan, ja kauempana tulevaisuudessa tulee eteen myös kysymys androidien, kyberihmisten ihmisoikeuksista, mistä tieteiskirjailijat jo ovat paljon kirjoittaneetkin. Mutta siitä tulee meidän jälkeläistemme tehdä kelvolliset päätökset.

(Kuvassa on Gibraltarilta löydetyn neanderthal-lapsen mallinnettu muotokuva, tekijänä E. Daynes, Pariisi.)

Rupea radikaaliksi — kasvata parta!

1950-luvulla nuori mies saattoi helposti ja tehokkaasti viestittää olevansa radikaali. Älyllisiä ponnisteluja siihen ei tarvittu. Riitti että kasvatti itselleen parran. Enkä nyt puhu mistään Simeon Jukolan pitkästä liuhuparrasta, vaan lyhyestä leuka- tai kokoparrasta. Jopa pulisongit riittivät lehtimiesten jutunaiheiksi ja tapaintuomarien raivonkohteiksi. Näin yksinkertaisella keinolla syntyivät ne hirveät "partaradikaalit", jotka monen mielestä uhkasivat koko valtion turvallisuutta, siveyttä ja sivistystä.

Parrassa oli jotain, joka laukaisi torjuntareaktioita. Ohuet kapeat viikset kuuluivat elokuvien konnille. Naisten pitkät suorat hiukset olivat samanlainen viesti. Ihmettelin muinoin, miksi vanhempani olivat niin kauhuissaan veljeni morsiamen pitkästä vaaleasta tukasta, kunnes sain selville että 20-luvun lopulla oli tehty viihderomaani ja mykkäelokuva "vapaamielisen" naisen seikkailuista nimeltä Makuuvaunujen madonna. Päähenkilöllä oli ilmeisesti pitkä tukka, vaikka en ole sitä googlettamalla onnistunutkaan varmistamaan. Tänä päivänä on usein naureskeltu Beatles-poikien tukan tosiasiallista lyhyyttä, kaikesta 60-luvun alun kauhistelusta huolimatta.

Vielä isoisäni isällä Victorilla oli täysparta 1800-luvun lopun tyylin mukaan, tässä kuvassa vuodelta 1910 parta on muotoiltu hiukan pukinparran suuntaan.

Isoisälläni Walterilla oli kihlausaikanaan (1905) elegantit viikset:
Tämän jälkeen minä olin ensimmäinen, joka en ajanut leukaani. Vuonna 1957 annoin parran kasvaa, mutta en kovin pitkäksi. Tässä on varhaisin löytämäni partakuva.
Parran kauhistelu ylitti lähes kaikki muut kauhistelun mahdolliset syyt. Olin jo opettajana Helsingin Yhtenäiskoulussa, kun SYK:n musiikinopettajan virka ilmoitettiin haettavaksi. Uteliaana kävin rehtorin puhuttelussa, mutta se loppui lyhyeen. Minut ajettiin yksinkertaisesti ulos partani vuoksi. Jotain syvästi epäisänmaallista siinä oli. Ehkä siinä oli jotain epäsotilaallista? Muistan myös, että niska piti ajaa paljaaksi mahdollisimman ylös asti, kuten Saksan tai USA:n armeijassa. En tullut kysyneeksi miten Hemingwayhyn olisi suhtauduttu, jos hän partoineen olisi sattunut käymään maassamme. Voisiko joku lukijoista valistaa minua tällä synnillisyyden alalla?

No, seuraavaksi ajoin leuan paljaaksi, mutta säilytin pulisongit. Ei paljon auttanut, vaan esimerkiksi Keskisuomalaisessa oli vielä 60-luvun alussa iso juttu, jossa ihmeteltiin Helsingistä tulleen "kulttuuriväen" partaisuutta, ja siihen minäkin pääsin mukaan pulisonkeineni. Myöhemmin 60-luvulla lisäsin pulisonkeihin viikset, mikä tuntui jo hienostelulta.
Noin vuonna 1960, ilman viiksiä.
Viikset 60-luvun loppupuolella.

Vasta 1970-luvulla annoin parran taas kasvaa kokonaisuudessaan, ja pitemmäksi kuin koskaan ennen. Samalla myös hiukset pitenivät, niin että ulkonäköni alkoi olla jokseenkin hippimäinen.

1950-luvun kulttuuri- ja sukupolvitaistelu oli kiihkeydessään rajumpi kuin mikään sen jälkeinen kahina. "Vanha valta" oli kauhuissaan asemansa vuoksi, ja tarrautui siilipuolustukseen. Hiukan nuoremman polven joukosta heille syntyi seuraajia, jotka myös omaksuivat kauhunsa partaa ja joitakin muita ulkonaisia tunnusmerkkejä kohtaan. Mitään keinoja ei kaihdettu "partaradikaalien" nujertamiseksi. Monet heistä joutuivat täysboikottiin, kuten Haavikko Hesarissa. Monien kirjoituksia yritettiin sensuroida, heitä yritettiin kaikenlaisilla nimittelyillä halventaa, ja kulissien takana yritettiin milloin lakkauttaa "vaarallisia" lehtiä, kuten Parnasso, tai estää radikaaleiksi arvioitujen yhdistysten toiminta ja esimerkiksi liittyminen kansainvälisiin järjestöihin. Arkkijuonittelija Koskenniemelle tuli nuori seuraaja Seppo Nummesta, joka ei todellakaan säästellyt disinformaatiota kirjoituksissaan.

Varsinaisesta puoluepolitiikasta ei yleensä ollut kysymys. Sellaisen aika oli vasta 1970-luvun lähestyessä.

Terra Mariana — Maarian maa (Lasse Heikkilä)

Onnettomaan Lasse Heikkilään törmäsin taas kun luin Panu Rajalan kirjaa Aila Meriluodosta. Tunsin Heikkilän, ja kävin joskus hänen luonaan. Vältyin kuitenkin niiltä hankaluuksilta, joihin läheisemmät ystävät ja työtoverit joutuivat, kun Lasse sekapäissään soitteli, sinkoili ja sekoili. Tuomas Anhava kertoi, että hän rakensi yhden Lassen runokokoelmista kassillisesta paperilappuja jotka tämä oli hänelle työntänyt.

Lassen runot merkitsivät minulle paljon, ja ensimmäisellä laululevylläni -75 julkaisin varsin hyvän laulun runosta Purjehdin. Olin siihen sekoittanut motiiveja Mozartin c-mollimessun Kyriestä, ja instrumentoinut sen varsin epätavallisesti. Runo alkaa näin:

Purjehdin
purjeet mustat
mustemmat aallot alla
Istun keulassa
ajattelen
kuka pitää perää

Heikkilän kokoelmista on hänen viimeisensä tärkein: Terra Mariana (1959). Pyhän Neitsyen hartaana palvojana olen Heikkilän tavoin aina yhdistänyt myös Hämeen ja Suomen Maarian maahan, ja nuorta minua yhdisti Heikkilään myös romanttinen suhtautuminen Orleansin neitsyeen. Päivän Sanomiin kirjoitin tuoreeltaan arvostelun tästä kokoelmasta, ja koska tämä teksti eroaa edukseen muista tuon ajan teksteistäni, julkaisen sen tässä.
_________________

Lasse Heikkilä rakastaa Jeanne d'Arcia — runoilijan on helppo rakastaa Jeannea — Jeannea voi rakastaa ja hänen kanssaan ratsastaa ja käydä levolle, kaunisrintaisen kanssa, edetä kohti toteutumista, koska Jeanne on mielettömyys, hänen kanssaan ratsastaminen ja levolle käynti mielettömyyttä ja toteutuminen fiktio.

Jeanne ei ole todellisuutta, veljeni Lasse tuskin hänkään. (Miksi puhua todellisuudesta, kun todellisuuden on mukauduttava taiteen mukaan?) Veljeni Lasse makasi kivisellä luostarinlattialla, on kaiketi hullu väittäessään nähneensä Jeannen katseen, ja näkee toteutuvansa fiktiivisen nuoren tytön kanssa fiktiivisellä roviolla. Hänelle fiktio on todellisuutta, ja sen ulkopuolella oleva muotoutuu runoksi vain kalpeana ja joskus värittömänä, ja toteuttaa tavanomaisuuttaan myös runona.

Veljeni Lasse pitää fiktioitaan parempina kuin nähtyä todellisuutta, hän elää omaa totuuttaan, ei taistele, mutta varautuu sähköllä ja syöksyy kiinni magneettiin. Hän on tahtoessaankin tahdoton, eikä hänen kritiikkinsä vieraasta todellisuudesta yllä kriitillisyyteen saakka.

Tästä huolimatta veljeni Lassen uuden kokoelman kriitillisetkin runot ovat oleellisia. Eivät runoina, eivät ajatteluna sinänsä, sellaisiksi ne olisivat liian laimeita, vaan materiaalina kuvalle hänen viimeisimmästä kehitysvaiheestaan. Häntä sanotaan katoliseksi. Hän onkin katolinen siinä, missä on katolista seurustelu pyhimysten kanssa ja Jumalan Äidin kumartaminen. Hän on katolinen siinä, missä Jumalan Äiti on yhtä aikaa neitsytjumalatar ja Afrodite, yhtä aikaa koskematon ja hedelmällinen. Mutta Heikkilä ei silti ole kristitty eikä uskovainen. Hän vain käyttää samoja symboleja.

Veljeni Lassen neitsytjumalatarsymboleihin on valanut voimansa Eros. Mistään se ei voi olla kaukana, alastomat koivunritvat, valkeat kesäyöt maassa jota hän rakastaa, kirkkoveneet 1200-luvun Neitsyen maassa, katolisessa Suomessa, nämä kaikki ovat mahdottomia ja katoavat, jollei niiden olemassaoloa ymmärretä Eroksen, nimettömän rakkauden materialisaationa.

Suomalaista veljeni Lassen yleisessä rakastumisen tilassa on sen väritys. Ei ainoastaan hehkuvaa punaista ja kultaa, suitsutusta, vaan myös vaaleata keväänvihreää, valkoista, taivaansinistä ja läpikuultavaa. Veljeni Lasse tarjoaa merkillistä viiniä, joka ei herätä rakentavia ajatuksia eikä harmaan siveellistä mielipahaa, mutta joka tuoksuu hyvälle ja päihdyttää uudella, tavoittamattomalla tavalla.

Päivän Sanomat, nuoren lehtimiehen hiekkalaatikko

Vuoden 1957 lopulla tämä skribentti vaihtoi lehteä. Jälkikäteen ajatellen tuo lehti, Päivän Sanomat, edusti varsin vastenmielistä poliittista toimintaa. Neuvostoliitto pyrki vaikuttamaan Suomen poliittiseen elämään esimerkiksi hajoittamalla sosialidemokraattista puoluetta ja kustantamalla sen "skogilaisen" opposition lehteä. Kuten aikaisemminkin, kun kommunistilehti Vapaan Sanan päätoimittajaksi valittiin kirjailija, sittemmin professori Raoul Palmgren, luotettiin nytkin kulttuuriväkeen, noihin "hyödyllisiin idiootteihin", kuten Lenin kerran kuvaili. Päivän Sanomien päätoimittajaksi suostui Matti Kurjensaari, lähinnä Kekkosen piiriin kuulunut, ei juurikaan vasemmistolainen kirjailija.

Kurjensaari kokosi ympärilleen suuren määrän nuoria radikaaleja kirjoittajia, ja lehdestä tulikin ensi alkuun varsin vahvasti kulttuurilehti. Ja kuten kävi Palmgrenille, kävi myös Kurjensaarelle. Kirjailijan mustasukkaisesti vaalima henkinen vapaus ja riippumattomuus johtavat pian konfliktiin vähemmän älyllisen ja sivistyneen puoluekoneiston kanssa. Niinpä Kurjensaari oli Päivän Sanomissa vain 1957-59. Minä taisin lähteä sieltä vähän ennenkin Kurjensaarta, sillä minulla oli jo toinenkin työ Helsingin Yhtenäiskoulussa, joka vei aikani vallan tarkoin. Sitä paitsi minulle oli tullut perhe, jonka ensimmäinen lapsi syntyi lokakuussa -59.

Päivän Sanomat olikin kaltaiselleni kulttuuripoliittiselle moniottelijalle todella hauska paikka leikkiä journalistia. Sain helposti käyttööni kokonaisen sivun. Musiikin ohella kirjoitin taidearvosteluja, haastattelin alan johtavia mestareita, aloittelin arkkitehtuurikritiikkiä, kirjoitin kirjallisuudesta, ja teinpä myös leiskuvia etusivun juttuja. Etusivulle pääsivät hälytykset 50-luvun lopulla alkaneesta Helsingin uusrenessanssitalojen hävitysvimmasta, joka ei näiden juttujen johdosta kyllä vähentynyt ollenkaan, päin vastoin saavutti huippunsa urbanismin kannalta onnettomalla 60-luvulla. Jo 1958-59 revittiin joukko Mannerheimintien alkupään rakennuksia, mukana Sjöströmin ja Höijerin mestariteoksia, ja niiden sijalle nousi äärimmäisen väkivaltaisia, massiivisia ja rumia hirvityksiä.
Liittouduin mm. oman professorini Lars Petterssonin ja TKK:n arkkitehtiprofessorin Nils-Erik Wickbergin kanssa, ja osallistuin moninaisilla tavoilla väittelyihin arkkitehtuurin tyylikausista ja niiden arvosta. Tämän päivän lukijalle voisi olla kauhistus seurata 1950-luvulla vallalla ollutta räikeää uusrenessanssin, jugendin ja 20-luvun klassisismin parjausta ja vihaa. Kuin sivistymättömät nousukkaat pankit ja suuryritykset alkoivat mahtailla rakennustensa kanssa. Ei niin pientä pankinkonttoria, ettei sen oven ylle tullut törröttämään reteä baldakiini. Ja hävitys huipentui sitten Kämpin talon tuhoamiseen ja Makkaratalon rakentamiseen.

Osallistuin edelleen myös yleisiin keskustelunaiheisiin, esimerkiksi kirkosta ja sodasta. Olin tuolloin aika jyrkästi pasifismiin taipuvainen, enkä ollut aivan yksin. Pentti Linkolan kuuluisa pamfletti ilmestyi 1960, ja nostatti aivan valtavan hälyn. Varsinaista inttämistä syntyi, kun referoin erästä Kulttuurirahaston keskustelutilaisuutta. Tuohonkin aikaan oli tapana pyytää ensin lisää rahaa, ja sitten kuulemma kulttuuri aivan itsestään syöksyisi nousuun. Minä olin eri mieltä, ja olen muuten yhäkin. Rahan syytämisellä voidaan ehkä saavuttaa kvantiteettia, mutta se ei ole kvaliteetin tae. Rahat on kohdennettava hyvin tarkoin, eikä ole todennäköistä että hyvin rahoitettu komitea saisi aikaan parempaa jälkeä kuin asian ytimen tajuava yksityishenkilö, ja vaikka ilmaiseksi.

"Taidekeskustelu jätti kuulijan mieleen apean kuvan nykyisten eri taiteenalojen edustavimpien miesten kulttuuritahdosta. He näyttävät useimmat unohtaneen, että todellinen kulttuuri syntyy vain korkeatasoisten persoonallisuuksien asettaessa kysymyksensä oikein ja tehdessä rehellistä työtä. Sensijaan nyt noustaan lavalle tärkeinä ja puhutaan pitkään ja laveasti - rahasta".
Näihin aikoihin oli kyllä jo alullaan esimerkiksi paljon rahaa vaatineen musiikkiopistoverkoston luominen, joka sittemmin nosti soittajien tason aivan uusiin korkeuksiin. Tätä järjestelmää on sittemmin halveerailtu DDR-järjestelmän matkimisesta, mikä on sinänsä typerää. Järjestelmä on suurin piirtein toiminut, ja vieläpä hyvin.

Päivän Sanomien modernistinen ja suorastaan elitistinen kirjoittelu kesti vain muutaman vuoden, eikä varmaankaan vastannut tilaajiensa odotuksia. Lehti 'normalisoitiin' sitten nopeasti vastaamaan paremmin poliittista agendaansa, ja jälkikäteen arvioiden sen vähittäinen hiipuminen olikin paitsi väistämätön, myös hyvä asia.